Vartijan päälinjoja Simojoesta Räisäseen

Martti Simojoki tuli Vartijan päätoimittajaksi toisen maailmansodan päätyttyä vuoden 1945 alusta. Ensimmäisessä pääkirjoituksessaan hän pohti sitä, miten Vartijan linja suhteutuisi siihen, miten se oli lehden historian alkuaikoina 1800-luvun lopussa määritelty. Tuolloin Vartija oli määritellyt itsensä kirkolliseksi lehdeksi, ja sellaisena se Simojoen mukaan tulisi edelleen pysymään.

Simojoki täsmensi kirkollisen lehden käsitettä niin, että se oli käytännössä tarkoittanut ”kirkkoa puolustavaa taistelulehteä”. Vartijan alkuaikojen kirjoittajille ”oppi ei kaivannut mitään mukauttamista ajan henkisiin muotivirtauksiin”. Kirkon oppia ei tarvinnut pyytää anteeksi keneltäkään, ja tunnustuksellinen luterilaisuus oli selvä ohjenuora. Simojoen mukaan uskollisuus kirkon oppia ja tunnustusta kohtaan ohjasi edelleen Vartijan kirjoittajia: ”Vartija tahtoo olla uskollinen Raamatulle ja kirkon tunnustukselle.”

Toinen tärkeä osa ohjelmaa oli alusta lähtien ollut kirkonmiesten siveellisen vaelluksen valvominen. Pahennusta herättäneet papit oli paljastettava. Kirkon puutteiden paljastaminen oli välttämätöntä ”edistyksen aikaansaamiseksi kirkossa”. Eräänlaisen siveyspoliisin tehtävä oli Simojoen mukaan edelleen olemassa: ”Vartija joutuu valppaasti seuraamaan kaikkia ajassamme liikkuvia, kristillis-siveellisiä elämänarvoja alasrepiviä kielteisiä voimia, jotka heikentävät kansamme siveellistä ryhtiä ja henkistä sietokykyä”. Vartija aikoi jatkaa ”taistelevan kirkollisuuden” linjalla.

Simojoki viittasi monien pappien sodanaikaisiin kokemuksiin, että suomalainen mies kuitenkin suhtautui myönteisesti kirkkoon, vaikka hän saattoi omassa elämässään helposti hairahtuakin kaidalta tieltä. Myös työväenliikkeen keskuudessa asenne kirkkoa kohtaan oli muuttunut paremmaksi. Tämä aiheutti Simojoen mielestä tarpeen kiinnittää entistä enemmän huomiota ”sosiaalisen vastuuntunnon, oikeamielisyyden ja palvelumielen” vaatimuksiin. Näin ollen Vartija ”näkeekin tärkeäksi tehtäväkseen kaikkien tähän kuuluvien kysymysten esillä pitämisen, sekä tietopuolista laatua olevien ja asiaa selventävien, että käytännöllisten ja toimintaa suoranaisesti ohjaavien.” Hänen mielestään kristittyjen oli osoitettava entistä enemmän huomiota ”kaikkia sosiaalisen yhteiselämän” ongelmia kohtaan.

Vartija aikoi paneutua myös kulttuurikysymyksiin mutta ei sellaisiin, jotka ”jollain lailla sivuuttavat henkilökohtaisen kristillisyyden vaatimuksen”. Mikä tahansa kulttuurikristillisyys ei siis Vartijalle kelvannut. Simojoki halusi lehden tavoittavan myös kirkon ”laajat maallikkopiirit”. Siihen voisi johtaa se, jos lehti näyttäisi, miten luterilaisen ”uskonvakaumuksen kannalta eräistä polttavista, ajankohtaisista sivistys- ja yhteiskunnallisen elämän kysymyksistä ” olisi ajateltava. Simojoki kertoi, että lehden näkökulman avartuminen oli herättänyt toimituksessa keskustelua siitä, olisiko lehdestä käytetty nimitys ”kirkollinen” muutettava, mutta siihen ei lopulta ollut koettu vakavaa tarvetta. Vartija pysyi siis edelleen kirkollisena lehtenä. Simojoki rajasi myös hieman lehden tehtäväkenttää: Vartija ei ollut hartausjulkaisu tai teologinen aikakauskirja.

Vartijassa tapahtui vahdinvaihto 1952, kun Martti Simojoki halusi astua syrjään päätoimittajan paikalta. Hän jäi kuitenkin toimituksen jäseneksi. Päätoimittajaksi tuli Erkki Niinivaara. Samoin toimitus uudistui muutenkin, mikä liittyi ”pyrkimykseen saada tässä lehdessä suoritettavan tarkastelun näkökulmaa avarretuksi”. Toisin kuin Simojoki, Niinivaara aloitti Vartijan ohjelman luonnehtimisen siitä, mitä Vartija ei ollut: teologinen aikakauskirja. Ilmeisesti lehti ei enää saanut huolta herättävän paljon hartauskirjoitustarjouksia. Niinivaara totesi, että lehden varsinainen ohjelma oli välillä kärsinyt palstatilaa vieneistä ”oppineista ja tiiviistä” teologisista tutkielmista. Hän oli vakuuttunut siitä, että luonnehdinta ”kirkollinen aikakauslehti” edelleen sopi lehden luonteen kuvaajaksi. Tosin uusin raamatuntutkimus oli tuonut uusia näkökulmia kirkon luonteeseen.

Niinivaara muotoili Vartijan yhdeksi tehtäväksi ”vapaan kirkollisen arvostelun harjoittaminen”. Se tarvitsi forumin, ”missä ei esiinny kirkollisten tai muiden arvovaltojen holhousta”. Vartija oli Niinivaaran mukaan periaatteellisesti uudistusmielinen. ”Synti on konservatiivisuutta, se varoittaa vaivannäöstä.” Niinivaara näki, että Vartijalla oli ollut läpi historiansa tiettyä ”näkemyksen yhtenäisyyttä että oma kutsumustietoisuutensa”. Lehti ei ollut jäänyt 1880-luvulle, vaan 1950-luvulla tilanne oli eri. Uutta painopistettä oli etsittävä kunakin aikana ”henkisen taistelutilanteen liikkuvuuden tähden”.

Niinivaara oli pitkään päätoimittajana, ja seuraavan kerran vahdinvaihto tapahtui 1972, kun Antti Alhonsaari otti tehtävän vastaan. Niinivaara puolestaan jatkoi toimituskunnassa. Lehden tunnukseksi oli tällöin muotoutunut trias kirkko – kulttuuri – yhteiskunta. Alhonsaaren mukaan se ilmaisi sen, että Vartija ”halusi elää kaikkien näiden elämänmuotojen keskellä, osana niistä”. Päätoimittaja ei nähnyt tarpeelliseksi rajata kulttuuri-käsitteen sisältöä sen hengellisen rakentavuuden perusteella, kuten Simojoki oli tehnyt. Hänen mielestään ei kylläkään voinut olla ”elävää elämää, kulttuurielämää, yhteisöelämää, jollei siinä ole uskontoa”. Jos niin tärkeä tekijä puuttui elämästä, ei pitänyt hämmästyä, jos ”näkee ihmisten kulkevan vaurastuvien kaupunkiensa kaduilla tyydyttämättöminä”. Vartijalla ei ollut suuria luuloja omista vaikutusmahdollisuuksistaan, mutta se halusi kuitenkin jatkuvasti pitää tärkeitä kysymyksiä esillä.

Vartijan oli edelleen tarkoitus jatkaa kirkon piirissä olevien äänikanavana, vaikka Alhonsaari ei maininnutkaan erityisesti termiä ”kirkollinen lehti”. Hän halusi selvästi laajentaa Vartijan kirjoittajakuntaa uusiin suuntiin: ”Mutta myös niillä, jotka eivät enää luota kirkkoon elämänkysymysten ratkaisijana, on kirkolle sanottavaa.” Tämän pyrkimyksen ansiosta hän joutui eräiden piispojen silmätikuksi.

1980-luvulla Vartijassa päätoimittajat ja muu toimituskunta vaihtui tiheään. Kun ensin lyhyen ajan Simo Knuuttila ja sitten etenkin Heikki Kirjavainen ottivat vetovastuun Vartijasta, lehden yhteys ammattiteologiaan vahvistui. Samalla lehti jatkoi keskustelevan yhteiskunnallisen kritiikin linjoilla. Aloittaessaan vuonna 1989 päätoimittajana Martti Mäkisalon kanssa Heikki Räisänen toi mukanaan vahvan panostuksen teologisen tutkimuksen popularisointiin, ja lehden tunnuksena toiminut trias muotoutui uudestaan sanoihin kulttuuri – uskonto – yhteiskunta.

Etenkin kriittisen raamatuntutkimuksen osuus lehdessä kasvoi kohisten, mutta myös uskonnon tutkimuksen avaaminen ylipäänsä sai enemmän jalansijaa. Tässä mielessä Vartija edisti teologian sisäistä dialogia, vaikka jotkut näkivät lehden etääntyneen kriittisine kontribuutioineen liian kauaksi aiemmasta kirkollisesta keskusteluyhteydestä. Annettuina otettujen auktoriteettien ja käsitysten kriittinen tarkastelu on noista ajoista alkaen ollut aitoa Vartijaa numerosta toiseen. Päätoimittajat antoivat äänen seksuaalivähemmistöjen asialle, joka onkin kaatunut hyvin eteenpäin.

Hyvin muotoilivat Mäkisalo ja Räisänen heti yhteisen kautensa ensimmäisessä pääkirjoituksessa: ”Jos Vartijalla joitakin perinteitä on, niin ne ovat alituinen muuttuminen ja uuden etsiminen, ei kerran löydettyjen ideoiden ja totuuksien markkinoiminen.” Se on viisautta, joka pitää vireänä.

Mikko Ketola
Matti Myllykoski
Vartijan 1/2016 pääkirjoitus. Lue lisää Vartijan historiasta.
Artikkelikuva: Tekke/Flickr (CC)