ihenevän modernin keskellä kirkko on välillä vaikeuksissa. Kuva: Freeimages.com.

Uusi avioliittolaki on tihenevän modernin kirkon ongelma

säädöMoni kommentaattori on valitellut sitä, miksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko kohtaa uuden avioliittolain valmistautumatta ja housut kintuissa. Valittelu on ymmärrettävää, mutta siinä jää helposti huomaamatta kuinka merkittävästä asiasta tässä koko keskustelussa on kyse kirkolle ja kuinka vähän kirkolla on edellytyksiä sen käymiseen. Kyse ei ole vain seksuaalisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kirkossa ja yhteiskunnassa vaan kokonaisesta paradigman muutoksesta. Ohessa koetan avata hieman laajemmin, mitä tällä tarkoitan.

Tihenevän modernin kirkko

Ensinnä on syytä katsoa sitä ajatusympäristöä, jossa Suomen evankelis-luterilainen kirkko toimii. Kirkonkin kohdalla voidaan puhua valistuksen jälkeisestä läntisestä modernista paradigmasta, jonka kirkko on omaksunut erityisen hyvin yhteiskunnallisena toimijana ja joka kuvaa erittäin hyvin kirkon hallinnon toimintaa sekä monien kirkon jäsenten tapaa ymmärtää maailmaa.

Moderni ei ole ollut kristillisille kirkoille kaikin puolin helppo toimintaympäristö. Sen suurin haaste kaikille uskonnoille on siinä, että vaatimuksellaan yhdestä oikeasta tulkinnasta ja lukutavasta se on kaventanut symbolista lukutapaa ja todellisuutta, joka on ihmiskunnalle tyypillinen. Esimerkiksi yhdysvaltalainen luterilainen teologi Frank C. Senn kirjoittaa, että ”luonnolliset symbolit pitävät sisällään arkkityyppisen voiman, joka vetoaa ihmisen vaistojen valtakuntaan, joka ei ole niinkään looginen kuin emotionaalinen, ei niinkään propositionaalinen kuin mielikuvia synnyttävä.”

Uskossa on kuitenkin lopulta pitkälti kyse todellisuudesta, jota ei voida kuvata sellaisella yksiselitteisellä ja -tulkintaisella kielellä, jota vaikkapa luonnontieteet, tekniikka tai laki tarvitsevat, vaan maailmasta joka avautuu kielikuvien ja symbolien avulla. Näin ollen vaatimus yhdestä normatiivista kielestä, joka poistaa symboleihin kuten avioliittoon kätkeytyvän uudelleen tulkinnan mahdollisuuden, kaventaa kristinuskon joko tiukkaan dogmaattiseen koodiin, joka ei salli uudelleen tulkintaa, tai tämänpuoleisesti motivoituun hyväntekeväisyyteen, joka suhtautuu skeptisesti kaikkeen sellaiseen, jonka arvoa ei voida yksiselitteisesti palauttaa tässä ajassa mitattaviin suureisiin.

Äärimmäisenä esimerkkinä edellisestä toimii käytännössä ehdotonta kuuliaisuutta vaativa fundamentalismi ja hyvänä jälkimmäisestä erilaiset liberaalin protestanttisuuden muodot, jotka rakentavat Jumalan valtakuntaa tässä ajassa erilaisin käytännöllisin projektein, joiden saavutuksia voidaan mitata osallistumisen ja osallisuuden mittareilla kuten kyselytutkimuksilla, osallistuja- ja jäsenmäärillä, käytetyillä työtunneilla, sosiaalisella koheesiolla, yhteiskunnalliselle arvostuksella ja usein ajalle tyypillisesti lopulta rahalla.

Tihenevän modernin kirkossa kyse on etenkin jälkimmäisestä tulkintatavasta, jossa kirkko omaksuu modernin paradigman sekulaarin eetoksen omaksi toimintatavakseen, jolla se mittaa ja arvioi omaa toimintaansa siihen pisteeseen saakka, että mittari itsessään alkaa vaikuttamaan mitattavaan ilmiöön.

ihenevän modernin keskellä kirkko on välillä vaikeuksissa. Kuva: Freeimages.com.

Tihenevän modernin keskellä kirkko on välillä vaikeuksissa. Kuva: Freeimages.com.

Kyse on kirkon kohdalla eräänlaisesta itsesekularisaatiosta, jossa modernin maailman tämänpuoleinen kieli tihenee kirkon käytössä siihen pisteeseen saakka, jossa kirkkokansan kriittinen massa pakahtuu siihen ja vaatii jotakin muuta. Tämä muu puolestaan johtaa koko ajattelutavan eli paradigman muutokseen, josta lisää tuonnempana.

Kultaisen säännön etiikka

Erityisesti etiikan alalla moderni tulkintatapa on korostanut Jeesuksen kultaisen säännön tai rakkauden kaksoiskäskyn merkitystä kaikille yhtälailla avautuvana oikean elämän avaimena. Sen mukaan on kysyttävä aina lähimmäisen parasta ja asetuttava hänen asemaansa. Luterilaisen tulkinnan mukaan tämä on Jumalan maailmaan jo luomisessa asettama rakkauden laki, joka saa tulkintansa myös toisissa uskonnoissa ja ideologioissa, joista Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi on hyvä esimerkki. Omaantuntoonsa perustuen kaikki ihmiset tuntevat luonnostaan hyvän, vaikka eivät sitä pystykään toteuttamaan. Omantunnon ja järjen avulla voidaan kuitenkin päästä käsitykseen yhteisestä, kaikkia sitovasta hyvästä.

Samaan aikaan kun tämä tulkintaperinne avaa yhteiskunnallisen keskusteluyhteyden kaikkien uskontojen ja ideologioiden kanssa, kaventaa se myös erityisen uskonnollisen aineksen asemaa etiikassa, jollei sen rinnalle oteta muita tulkinta-avaimia. Tämän kautta voidaan päätyä keskusteluun, jossa voidaan puhua ’uskosta’ ja ’rakkaudesta’ toisilleen erillisinä suureina, jossa erityiseen ilmoitukseen perustuvaa uskonnollista uskoa ei voida käyttää yhteiskunnallisen keskustelun perusteena, koska kaikki yhteiskunnan jäsenet eivät sitä kuitenkaan jaa, vaan ainoastaan omaantuntoon perustuvaa rakkautta, jota tulkitaan puhtaasti tämän puoleisin määrein ja metodein asettumalla lähimmäisen asemaan ja kysymällä hänen parastaan.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityispiirteisiin kuuluu se, että tunnustettuna kansankirkkona ja julkisoikeudellisena yhteisönä edellä kuvattu yhteiskunnallisen keskustelun eettinen perusvire vaikuttaa myös kirkon omaan keskusteluun. Tästä on hyvänä esimerkkinä vaikkapa parhaillaan kirkolliskokoukselle tehty avioliittokäsityksen laajentamista koskeva aloite, jonka perusteissa tehdään edellä kuvattu erottelu ’uskon’ ja ’rakkauden’ välillä.

Näin toimittaessa myös kirkon sisäiseen uskonnolliseen keskusteluun syntyy paine tehdä ero ’uskon’ ja ’rakkauden’, ilmoituksen ja omantunnon välille tavalla, joka saa kysymään kuinka syvälle tämä dikotomia johtaa ja vaikuttaa vaikkapa ymmärrykseemme Jumalasta. Voiko Jumalaa kuvata ’uskon’ määreillä tai diskurssilla eri tavoin kuin ’rakkauden’, ja onko tällainen jako lopulta edes mielekäs?

Hengellinen ja maallinen

Oma arvioni on, että edellä kuvattu ’uskon’ ja ’rakkauden’ tai ’hengellisen ja maallisen’ jako on mielekäs vain tietynlaisessa konstantinolaisessa yhteiskunnassa, joka on niin kristillisen uskon ja elämäntavan läpitunkema, että puhtaasti sekulaarikin puhe kantaa käytännössä mukanaan kristillistä maailmanselitystä. Vain tällaisessa kristillisessä yhtenäiskulttuurissa on mielekästä puhua vaikkapa avioliitosta ’rakkauden alueelle’ kuuluvana ’puhtaasti maallisena instituutiona’, koska tuon yhteiskunnan maallinenkin on käytännössä perinteisen luterilaisen yhteiskuntaopin mukaan jumalallinen, koska siinä kyse on toisesta Jumalan asettamista kahdesta regimentistä, jonka kautta Jumala Martin Lutherin ja hänen teologiaansa seuraavien mukaan toimii.

Samalla tavalla alkuperäisen luterilaisen tulkinnan mukaan lähimmäisen rakkauskin juontaa juurensa Jumalan luomistyöhön. Vaikka Jumalan luomistyö vaikuttaa kaikissa uskosta riippumatta, tunnemme me sen tässä jaottelussa kuitenkin erityisen ilmoituksen eli ’uskon’ kautta, joka kertoo uskonnollisin käsittein kuka on kaiken luonut ja miksi. Tämä puolestaan tuo mukanaan kaiken sen uskonnollisen maailmankuvan ja symbolimaailman, mitä luomiseen on liitetty muun muassa avioliiton osalta.

Näin ollen ’uskon’ ja ’rakkauden’ erottaminen toisistaan ei johda luterilaisen uskonkaan pohjalta puhtaasti sekulaariin etiikkaan, jolla voitaisiin perustella uskonnollisen käsitteistön ja symbolimaailman kuten avioliiton muutosta. Pikemminkin mahdollinen symbolimaailman laajentaminen tulisi minusta perustella uskonnon omilla perusteilla, eikä pyrkiä siirtämään avioliittoa tämän symbolimaailman ulkopuolelle eräänlaiseen sekulaariin, yhteiskunnalliseen tilaan.

’Uskon’ ja ’rakkauden’ tiukka käsitteellinen erottaminen ja sen mukainen puhe ’avioliitosta puhtaasti maallisena instituutiona’ osoittaa mielettömyytensä myös silloin, jos se siirretään vaikkapa varhaiskristilliseen kontekstiin, jossa yhteiskunta ei ollut kristillinen, eikä kristillinen kirkko toiminut suoraan sen palveluksessa, vaikka tunnustikin yhteiskunnallisen vallan tulevan Jumalalta. Vaikka avioliittoon vihkimistä ei esiinny liturgisena ja pastoraalisena toimituksena Uudessa Testamentissa tai muissa varhaiskristillisissä lähteissä, puhutaan niissä kuitenkin hyvin selvästi avioliitosta Jumalan asettamana, pyhänä elämänmuotona, johon sekä Jeesus että Paavali selvästi viittaavat.

Tässäkin mielessä ’puhtaasti maallinen’ asettuu eri konteksteissa hyvin erilaisiin mittasuhteisiin. Protestanttisen reformaation kontekstissa ja paradigmassa sillä lienee tarkoitettu jotakin muuta, kirkon ja valtion, hengellisen ja maallisen regimentin tehtävien ja huolenaiheiden eroa, kuin mitä sillä aiemmissa ja myöhemmissä paradigmoissa ymmärretään. Oikeastaan koko ajatus ’puhtaasti maallisesta’ ei ole millään tavalla mielekäs kategoria ennen reformaation synnyttämää uutta yhteiskunnallista ajattelua.

Kristillinen ja sekulaari avioliitto?

Puhe ’puhtaasti maallisesta instituutiosta’ jossa kristillinen kirkko kuitenkin vihkii ja siunaa suuren osan kaikista avioliitoista kuuluu tihenevän modernin paradigman erityispiirteisiin. Siinä modernin vaatimus yhdestä määräävästä diskurssista on antanut yhteiskunnalliselle lainsäädännölle ylivallan suhteessa muihin diskursseihin. Tällöin avioliitosta korostuu ja määräävään asemaan nousee avioliiton yhteiskunnallinen merkitys ja se, miten sitä säädetään. Kirkon avioliittokäsitys ei kuitenkaan tyhjene tähän – jäljelle jää ainakin kysymys siunauksesta, jota laki ei voi määrätä vaan joka on puhtaasti uskonnollinen käsite. Mitä väliä muutoin olisi sillä vihitäänkö avioliitto kirkossa vai maistraatissa?

Vai voidaanko siunauksesta sittenkin säätää lailla? Tihenevän modernin mukaan voidaan ja tämä säädös tehdään kirkkolaissa, kirkkojärjestyksessä sekä niiden mukaan annetuissa toimitusten kirjassa ja -oppaassa. Toki näissä säädöksissä on tarkoitus säätää siitä, miten kirkon palvelijat toimittavat pyhiä toimituksia kirkon uskon mukaisesti, eikä siitä mitä Jumala saa tai ei saa tehdä. Siinä mielessä kyse on siis maallisista ja tämänpuoleisista säädöksistä, joiden mukaan avioliitto ja sen sisältämä siunaus voidaan tällä hetkellä toimittaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vain yhden miehen ja yhden naisen välillä.

Erityisen selvää tämä on avioliiton siunaamisen kaavassa, jossa ei puhuta sulhasesta ja morsiamesta vaan miehestä ja naisesta. Kirkon näkökulmasta avioliiton siunaamisen ja vihkimisen ainoa ero on siinä, että jälkimmäisessä kirkko toimii myös yhteiskunnallisena rekisteriviranomaisena, jota koskevat eri tavalla yhteiskunnan lait ja normit kuin puhtaasti uskonnollisten toimitusten kuten vaikkapa konfirmaation kohdalla. Uskonnollisesti varsinainen pihvi on kuitenkin juuri siunaamisessa ei vihkimisessä. Kirkko voi siunata vihkimättä muttei vihkiä siunaamatta.

Kirkko voi siunata vihkimättä mutta ei vihkiä siunaamatta. Kuva: Freeimages.com.

Kirkko voi siunata vihkimättä mutta ei vihkiä siunaamatta. Kuva: Freeimages.com.

Osoituksena säätämisen voimasta voidaan ottaa myös kysymys eronneiden vihkimisestä, jossa on jo tehty ajallinen liudennus siten, että näin solmittu liitto ei ole siinä mielessä ikuinen, etteikö se voisi päättyä avioeroon, jonka jälkeen voidaan solmia myös uusi liitto. Samaa pätee myös avioliiton siunaukseen.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko toimiikin täysin tihenevän modernin paradigman sisäisen logiikan mukaan säätäessään omien uskonnollisten toimitustensa ja symboliensa käytöstä yhteiskunnan vahvistamalla lailla, jota kaikkien sen palvelijoiden odotetaan noudattavan. Mahdolliset poikkeamat näistä säännöistä käsitellään niin kuin muutkin rikkomukset erilaisina kurinpidollisina toimenpiteinä, joissa tehdyt tulkinnat ja annetut päätökset alistetaan jälleen ’puhtaasti yhteiskunnallisina’ yhteiskunnallisen lainkäytön ja valvonnan piiriin. Ylin diskurssi löytyy näin jälleen kerran juridiikasta ja sekulaarissa mielessä lopullinen päätös yhteiskunnan tuomioistuimista.

Todellisuus ei tule valmiiksi

Periaatteessa tämä malli on toiminut kirkolle niin kauan kuin se on saattanut olla varma yhteisen tulkinnan pitävyydestä. Uuden avioliittolain astuessa voimaan 1.3.2017 tilanne on kuitenkin muuttunut. Yhteiskunnan avioliittolaki mahdollistaa samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen ja kirkon tulkinta sen oman avioliittokäsityksen laajuudesta ja tulkinnan mahdollisuuksista punnitaan lopulta yhteiskunnallisissa tuomioistuimissa, jotka ovat erikoistuneet käsittelemään oikeusnormeja eivät uskonnollista ilmoitusta tai sen tulkintaperinnettä tietyssä uskonnollisessa yhteisössä. Tässä ympäristössä oikeusoppineet olettavat valtiolliseen säädöspohjaan kuuluvan avioliittolain, kirkkolain ja -järjestyksen painavan enemmän kuin edellisten pohjalta annetun toimitustenkirjan, -oppaan ja piispainkokouksen selontekojen ja lausuntojen, jotka tällä hetkellä määrittelevät eksplisiittisesti kirkollisesti vihittävien ja siunattavien avioparien sukupuolen.

Yhteisen tulkintahorisontin kadotessa jäljelle jää kylmä juridiikka, jossa kirkon opetusviran (magisterium) asema kapenee uskon tulkinnan lipuessa perinteisiltä opin tulkitsijoilta maallisiin tuomioistuimiin. Tässä mielessä jo reformaatiossa liikkeelle lähtenyt sekularisaatiokehitys saavuttaa tihenevässä modernissa huippunsa kirkon oman erityisen alan kaventuessa ja jäädessä toisen määräävän tulkinnan varjoon. Tihenevän modernin kirkko voi tietyssä mielessä kiittää tai syyttää tästä vain itseään, koska lopulta kyse on modernin paradigman täydellisen omaksumisen seurauksista, joissa uskonnollisen diskurssin vältteleminen kirkollisten kiistakysymysten ratkaisemisessa johtaa hallinnollisten päätösten ja niistä johtuvan oman sekulaarin logiikan ylivertaisuuteen myös kirkon omissa uskonnollisissa kysymyksissä.

Samalla konstantinolaisen kristillisen yhtenäiskulttuurin katoaminen syvenevän sekularisaation varjoon osoittaa, että yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta kirkoilla ja muilla uskonnollisilla yhteisöillä on lopulta yhteiskunnassa ja yksilöiden elämässä vain se valta, jonka ihmiset itse niille antavat. Todellisuus ei tule millään yhdellä diskurssilla ja siinä tehdyillä kaikkia velvoittavilla päätöksillä valmiiksi, vaan maailma on mitä tahansa yksittäistä diskurssia monimutkaisempi ja aina avoin uusille tulkinnoille ja tavoille katsoa maailmaa.

Luhistuuko tihenevä moderni omaan mahdottomuuteensa? Kuva: Freeimages.com.

Luhistuuko tihenevä moderni omaan mahdottomuuteensa? Kuva: Freeimages.com.

Tässä puolestaan on kyse tihenevän modernin luhistumisesta omaan mahdottomuuteensa ja siirtymisestä useiden rinnakkaisten diskurssien postmoderniin todellisuuteen, jossa mikään diskurssi tai insitutuutio ei automaattisesti hallitse julkista tilaa, yhteiskunnallista keskustelua tai yksittäisten ihmisten toimintaa, vaan yhteinen todellisuus ja yhteiskunnallinen toiminta perustuu jatkuvalle neuvottelulle ja erilaisten arvojen ja katsomusten rinnakkaiselolle.

Postmodernin haaste kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille

Kristillisille kirkoille postmodernin suurin haaste on siinä, että se opettaa aiemmille julkisille henkisen ja hengellisen vallan käyttäjille luopumista ja pieneksi kasvamista, asettumista yhdeksi ääneksi muiden äänten joukkoon. Kristillisille kirkoille tässä on kyse missiologisesta muutoksesta, suostumisesta Missio Deihin, Jumalan lähetykseen, jossa kirkko ei pyri omistamaan, eikä väitä omistavansa Jumalan työtä, vaan pikemminkin osoittaa Johannes Kastajan tavoin Jumalan toimintaan ja luottaa hänen läsnäoloonsa omassa maailmassaan lupauksensa mukaan.

Erityisen vaikea tämä muutos on niille kirkoille, jotka ovat tottuneet nauttimaan yhteiskunnallista valtaa ja arvonantoa. Kirkotkaan eivät voi enää postmodernissa tuudittautua vanhaan asemavaltaansa, koska postmoderni kyseenalaistaa kaiken institutionaalisen vallan sinänsä, epäluuloisena siitä, kuinka yhteisöt hyväksikäyttävät valtaansa yksilöiden ja muiden yhteisöjen kustannuksella.

Avioliittolain muutos on tästä hyvä esimerkki. Niin kauan kuin avioliitosta ei saada aikaan yksiselitteistä yhteiskunnallisesti tunnustettua päätöstä, riidellään tihenevän modernin kirkossa nykyisten säädösten oikeasta tulkinnasta. Tihenevän modernin paradigman sisältä tämä keskustelu näyttäytyy järkeenkäypänä ja ajatuksena on, että voittaja vie mukanaan koko potin, jonka jälkeen keskustelu päättyy, tehdyt päätökset voidaan viedä täytäntöön ja hävinnyt osapuoli pakottaa, jollei nyt uskomaan voittanutta kantaa niin ainakin toimimaan tehtyjen päätösten mukaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii pappisviran avaaminen naisille tai ehkä pikemminkin tässä yhteydessä laajentaminen sukupuolineutraaliksi, jossa hävinneen kannan elintilaa kavennettiin päätöksillä, jotka perusteltiin hallinnollisesti, ei uskonnollisesti vaikka tämäkin olisi voinut olla mahdollista.

Se, mikä tihenevän modernin kirkossa näyttää voitolta, ei kuitenkaan välttämättä ole sitä. Päätettiinpä kirkossa mitä tahansa, näyttäytyy joidenkin yksilöiden näkemyksiä ja uskoa polkeva päätös postmodernissa todellisuudessa aina institutionaaliselta väkivallalta, olipa kyse sitten joidenkin pappien sukupuolisesta syrjinnästä tai erillismessujen ja -vihkimysten järjestämisestä, samaa sukupuolta olevien pariskuntien avioliittoon vihkimisestä tai pappien omantunnon oikeudesta kieltäytyä joistakin kirkollisista toimituksista. Tässä mielessä postmoderni vastaus avioliittolain mukanaan tuomaan haasteeseen ei automaattisesti ole ’kyllä tai ei’ vaan pikemminkin, millä ehdoilla ja millaisessa maailmassa ’kyllä ja ei’.

Siinä mielessä juuri tehty kirkolliskokousaloite on mielestäni kannatettava, koska sen pyrkimys on luoda puitteet yhteiselämälle, jossa erilaiset näkemykset voivat kukoistaa. Ehkä sen myötä voitaisiin viimein myös päästä keskustelemaan avioliittokysymyksessä itse asiasta eli avioliitosta ja siitä mitä siihen kuuluu, mitä se on ja mitä se ei ole, ja miten kristillisen avioliiton solmivia puolisoita voitaisiin tukea elämään kristillistä yhteiselämää vielä vihkimisen jälkeenkin.

Postmoderni aika haastaakin kirkkoja omien etujen ajamisen asemasta toisten sijaan asettumiseen, toisten puolesta puhumiseen ja asian ajamiseen silloinkin, kun se tekee kipeää, eikä vastaa yhteisön kaikkien jäsenten tai enemmistön mielipiteitä. Sinällään tässä ei pitäisi olla mitään uutta Kipujen miehen ja sairauden tuttavan seuraajille, mutta puolesta puhumisen radikaali vaatimus vie demokraattisten enemmistöpäätösten valtaan tottuneen tihenevän modernin kirkon epämukavuusalueelle, rakkauden kaksoiskäskyn vaatimukseen, jossa voittaja ei vie koko pottia, sillä lopulta kyse ei ole voittajista ja häviäjistä vaan yhteisestä elämästä Kristuksen ruumiissa, sen kivuista ja haavoista, iloista ja suruista.

Toivon näköala

Postmodernissa yhteiskunnassa jossa kenenkään totuusvaatimus ei ole lähtökohdissaan sen perustellumpi kuin kenenkään toisen, kristillisen kirkon paikka on muiden uskontojen ja uskomusjärjestelmien joukossa. Vanhoille valtakirkoille tämä merkitsee omista asemista luopumista ja tilan tekemistä muille sekä julkisessa keskustelussa että niiden omassa elämässä.

Vanhan on hajottava, jotta jotakin uutta voisi syntyä. Uuden toivo syntyy postsekulaarista kulttuurista ja tilasta, jossa uskonnolliset argumentit ovat jälleen mahdollisia yhteisen, julkisen keskustelun ainesosia yhtenä äänenä muiden joukossa. Tässä keskustelussa kirkoilla on selvä oma ääni, joka kyllä tulee kuulluksi silloin, kun niillä on oikeasti jotakin sanottavaa. Äänen selkeyteen vaikuttaa luottamus omaan perussanomaan ja uskallus elää sitä todeksi ja puhua sen mukaan. Tämä on käynyt hyvin esiin vaikkapa maahanmuuttokeskustelussa, jossa kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat pystyneet esiintymään uskonnollisin perustein samassa rintamassa heikompien puolella.

Eri kirkot elävät tätä todellisuutta eri tavoin. Postmodernin vaatimus autenttisesta elämästä samassa paikassa ja ajassa vallitsevissa eri todellisuuksissa oikeastaan vaatiikin tätä. Siksi myös kirkkojen ja niiden elämänmuotojen moninaisuus tulisikin nähdä pikemminkin rikkautena kuin uhkana. Tässä todellisuudessa ei ole enää yhtään yksittäistä valtainstituutiota tai valtanarratiivia, jonka kaikki tunnustaisivat kritiikittä omakseen, ei edes yhden kansankirkon sisällä.

On myös hyvä huomata, että kristittyjen välinen riitely, tapahtuipa se sitten yhden kirkon sisällä tai eri kirkkojen välillä, kiinnittää huomion juuri niihin valtakysymyksiin, jotka muuttuvassa paradigmassa kertovat lähinnä vallasta ja sen väärinkäytöstä. Siksikin kristittyjen olisi hyvä pyrkiä rakentamaan yhteyttä ja ykseyttä kaikkien niiden kesken, jotka jakavat heidän suuren kertomuksensa — että he yhtä olisivat, että maailma uskoisi — koska osana sitä heidät tullaan joka tapauksessa tulkitsemaan ja tuomitsemaan. Tämä ykseys ei kuitenkaan ole välttämättä luonteeltaan institutionaalista tai yhdenmukaista vaan orgaanista elämää, kasvua ja hedelmiä samassa viinipuussa, joskin toisinaan eri oksissa.


Mika K T Pajunen. Kuva: Liina Pajunen.

Mika K T Pajunen. Kuva: Liina Pajunen.

Mika K T Pajunen, TT AmO

Kirjoittaja on sauvolainen teologian tohtori sekä luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi, joka tekeillä olevassa tutkimuksessaan soveltaa Hans Küngin kristinuskon paradigmateoriaa jumalanpalveluselämän kehitykseen.


Vartija

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


'Uusi avioliittolaki on tihenevän modernin kirkon ongelma' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.