Jokaisessa on piileviä voimavaroja sukuouolesta riippumatta. Kuva: Freeimages.com

Sukupuoli on ahdas lokero

Nainen on sukupuoli

Naisen ongelma on se, että nainen on sukupuoli. Jos feminismiltä saisi toivoa jotakin, se olisi kaikille ihmisille vapautta siitä säädystä, joka heille sukupuoliroolin mukana annetaan. Feminismin tehtävä ei ole puolustaa yhden sukupuolen etuja, vaan kyseenalaistaa sukupuoliroolit ja sukupuolen käsite ja vapauttaa ihmisiä sukupuolijärjestelmän palvelemisesta. Ja epäilen, että tämä on feminismin vaarallisin voima, sillä se tulee koskemaan muitakin kuin naisia.

Joskus kuulin miespuolisen ystäväni arvion, että naisten ja miesten välinen ero on siinä, että naiset pohtivat naisena olemista, mutta miehet eivät pohdi miehenä olemista. Jos näin on, sille on syynsä. Viime kädessä pohdinnan takana on kysymys siitä, mitä `nainen´ oikein on, mitä se tarkoittaa. Sukupuolen käsite on liikkeessä, jossa samalla kiihkeydellä toiset puolustavat sen itsestään selvyyttä ja yksinkertaisuutta, toiset yrittävät sitä obduktoida ja osoittaa sen ongelmia. Monet puolustavat aggressiivisesti ajatusta siitä, että sukupuoli ei ole käsite, eikä sukupuolissa ole mitään miettimistä. He katsovat, että voivat määritellä yksinkertaisesti ja aistihavaintoihin perustuen, ei vain oman sukupuolensa vaan myös muiden, seurauksineen merkityksineen päivineen – siis koko sukupuolijärjestelmän perusteineen. Tai katsovat, että se, mitä ala-asteen biologiantunnilla opetettiin, riittää ja muu on sumutusta.

Sukupuoli voi olla muu kuin nainen tai mies. Esimerkiksi transsukupuolinen, intersukupuolinen tai muunsukupuolinen. Meistä, joilla ei ole kokemusta väärään ruumiiseen syntymisestä, käytetään joskus termiä cis-sukupuolinen. Joskus ajattelen, että se on vähän liikaa sanottu. Syntymässä annettiin sukupuoli, jonka mielelläni pidän, mutta en ehkä ihan sellaisenaan kuin millaisena se tarjoutuu. Toisin kuin cis-naisen määritelmä kuuluu, en ole varma onko syntymässä annettu sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti täydellisessä sopusoinnussa. Sen verran epävarma olen siitä, mikä tämä sukupuoli-identiteetti oikein on ja mitä syntymässä oikein annettiin.

Eniten pohdittavaa sukupuolissa ja sukupuolisuudessa on niillä, jotka eivät itse koe, että voivat olla vapaita yksilöitä sukupuolestaan riippumatta. Niillä, jotka ovat tavalla tai toisella ruumiinsa tai sukupuolensa vankeja tai joiden sisäinen kokemus itsestään ei vastaa sitä, miten heitä kohdellaan sukupuoleen viitaten.

Yksi uudenaikainen feminismin symboli. Kuva: Wikipedian Public Domain.

Yksi uudenaikainen feminismin symboli. Kuva: Wikipedian Public Domain.

Vaikka ei olisi syntynyt vääränlaiseen ruumiiseen, omaan sukupuoleen voi liittyä paljon raskaita asioita, joita pitää tavalla tai toisella raahata mukana ja sietää. Sisäisiä ja ulkoisia. Omaa sukupuolta pohtimaan pakottaa esimerkiksi tytöttely, kähmiminen, ylistämällä alistaminen ja erilaiset tarjotut kahvinkeittotehtävät ja perinteiset roolit puhumattakaan siitä, että havahtuu oppineensa kokemaan ne luonteviksi.

Siitä, että on ollut tyttö ja on nainen, seuraa kasakaupalla asioita, joita ei voi valita, koska ne ovat kielessä ja kulttuurissa syvällä. Yksi niistä on kauneus. Tyttövauva on sievä, pikkutytöt ovat nättejä, kuusitoistavuotiaana nainen kauneimmillaan, kauneuden eteen pitää kärsiä ja jokaisissa häissä morsian on kaunis. Kauneus on yhä täysin kyseenalaistamaton naisen olemuksellinen ominaisuus, jota arvioidaan, mitataan ja josta keskustellaan kuin se olisi itsestään selvästi tärkeää. Nykynaisen velvollisuus on paitsi olla ilo muiden silmille, myös tuntea itsensä kauniiksi. Miksi?

Moni toimittaja tuskailee varsinkin kirkollisessa mediassa sen kanssa, ettei naisia tahdo löytyä “sanojan paikalle”, vaan nämä puhuvat mieluummin vain omasta kokemuksestaan tai yksittäisistä tutkimustuloksistaan sen sijaan, että antaisivat asioista lausuntoja tai kokonaisnäkemyksiä. Kun tarvitaan joku sanomaan, miten asiat ovat, kirkosta on helpompi löytää mies.

Konservatiivisen herätysliikkeen jäseneksi syntynyt nainen kertoi minulle saaneensa tarpeekseen sillä hetkellä, kun hänen huolella valmistelemansa puhe peruutettiin viime hetkellä. Kutsujan perusteena oli se, että kuulijakunta olisi aikuisia ja puheen pohjana oleva raamatunkohta oli uskon kannalta liian keskeinen. Yhdistelmä oli liian vaarallinen yhteisölle, mutta ääneen lausuttuna se maksoi tämän nuoren teologinaisen luottamuksen. Kuitenkin hän pohti, että hänelle irtautuminen liikkeestään tarkoittaa paljon enemmän kuin ulkopuoliset kuvittelevat: sen mukana menettää uskon äidinkielen, tunnekielen ja hengellisen heimon. Hinta täysivaltaisesta ammatinharjoittamisesta teologina ja tasa-arvosta oli kokonainen kotimaa.

Monet naiset katsovat taaksepäin lapsuuttaan, kouluaikojaan, työhaastattelujaan ja ihmettelevät miten paljon sukupuolioletukset ovat määränneet sitä mitä heistä on sanottu, mitä ominaisuuksia heissä on arvioitu ja mitä heistä on oletettu. Mutta kaikki tämä on vain yksityistä, koettua ja siksi varovasti puhuttua.

Yleinen puhetapa on yhä se, että erityisesti nainen kärsii sukupuolensa takia. Mutta luultavasti nykyisten sukupuolistereotypioiden ja kaksijakoisen sukupuolikäsityksen murtuminen aiheuttaa sen, että myös muut kuin naiset alkavat yhä enemmän pohtia sitä, mitä oletuksia sukupuolen perusteella heistä tehdään. Naisasialiikkeen yksi saavutus on ollut sukupuolitietoisuuden nostaminen. Osa naisista ajattelee, ettei heihin sukupuolen vuoksi kohdistuvat oletukset tai odotukset ole oikein. Pohjimmiltaan tästä on ollut kysymys ensimmäisten suomalaisten naisasiapoliitikkojen taistelussa yhteiskunnallisista oikeuksista ja naispappeuskeskustelussa. Siitä, mitä voidaan olettaa ihmisestä, joka ei ole mies. Ja kirkossa kysymys on myös siitä, myönnetäänkö, että sukupuolella on tarkoitettu eri vuosisatoina eri asioita.

Jos myönnetään, että naiseksi syntyminen on tarkoittanut pitkään muiden palvelijaksi syntymistä, muiden hallittavaksi resurssiksi syntymistä, se on ensimmäinen askel kohti sukupuolikäsitteiden kulttuurisia rakenteita. Kenties sen kuuleminen, miten ahdas vankila on mieheksi syntyminen, on vasta edessä. Kahden pojan äitiys on saanut minut ajattelemaan, että feminismin vaarallisuus onkin ehkä siinä, että se voi vapauttaa myös miehet.

Äitiys ei ole biologiaa

Sukupuolensa kanssa voi johtaa hämmentymään myös koettu äitiys, joka raadollisella tavalla hieroo sukupuolen ruumiillisuuden ja epäruumiillisuuden kysymykset päin näköä. Samalla kun ruumis lakkaa olemasta omassa hallinnassa ja kokonaan oma ja sen sijaan yhä enemmän toisen ihmisen syntymisen ja elämän väline, alkaa epäillä muutenkin yksilöllisyyttään. Minä en ole koskaan enää vain minä, minun rajani on rikottu, minusta on tullut ulos toinen ja tällä on oma elämänsä, joka kuitenkin on täysin minun vastuullani. Mutta tämä on tulkinta elämästä, ei biologinen tila.

Äidinvaistoista ja synnynnäisistä äitiysominaisuuksista puhutaan kuitenkin silloin, kun tarkoitetaan tauotonta tietoista työtä jälkeläisten vuoksi, naisen vuorokautisia loputtomia työvuoroja joissa syntyy punnittuja ratkaisuja sen suhteen, miten jälkeläinen ensin pysyisi parhaiten hengissä ja sen jälkeen kehittyisi hyvin, saisi tarvitsemansa ja olisi onnellinen. Raskausajan ruokavaliosta imetyskysymysten ja varhaisen vuorovaikutuksen kautta jalkapallokentälle, kielikylpyyn ja musiikkiluokalle. Rokotuksia vai ei, barbieita vai ei, youtubea vai ei, päiväkotia vai ei. “Äiti, onko Jumalaa olemassa? Äiti, mikä huora? Äiti, mä olen miettinyt yhtä juttua…” – päätöksiä, ratkaisuja, joiden takana on opiskelua, lukemista, ideologioita, keskusteluja, arvopohdintaa ja yötolkulla googlausta. Ei se ole biologiaa, se on vastuun ottamista.

Mitä on äitiys? Kuva: Freeimages.com.

Mitä on äitiys? Kuva: Freeimages.com.

Äidiksi tulemiseen voi liittyä radikaalilla tavalla kokemus omasta ruumiista luopumisesta. Jos toinen vanhempi on mies, kokemus monimutkaistaa omaa suhdetta sukupuoliin. Mies on yhä usein eri tavalla vapaa valitsemaan, auttaako lastenhoidossa. Kun isä hoitaa lastaan, siitä puhutaan ja kirjoitetaan. “Isä on hienosti mukana vauvanhoidossa”, lukee synnytyssairaalan epikriisissä. Mahdollisuus saada kokemus siitä, että ei ole enää yksilö samassa mielessä kuin ennen lapsen saamista, on järkyttävä etuoikeus, ja järkyttävä epäoikeudenmukaisuus yhtä aikaa.

Madonna ja lapsi on kulttuurin peruskuva, ikoni. Niitä ovat maalanneet miehet, jotka ovat kodissaan katsoneet samaa näkyä vierestä. Jos joku alkaisi puhua isien ja muiden sivustaseuraajien syvästä ja kauhistuttavasta mustasukkaisuudesta, kateudesta ja ulkopuolisuudesta synnyttäjän ja syntyneen edessä, moni korkea pato voisi aueta.

Naiseuteen ei kuulu äitiys, mutta äitiyteen kuuluu naiseus. Kaikki naiset eivät ole äitejä, mutta hekin saavat osansa äidillisyyden odotuksista. Hoivaaminen kuuluu yhä naisoletetuille. Nunnaluostarit olivat ehkä ensimmäinen järjestelmä, joka antoi äitiydelle vaihtoehdon. Sittemmin ehkäisy pyrki laajentamaan naisten valinnanmahdollisuuksia. Vanhemmuuden ja perheen tasa-arvosta puhuminen tähtää samaan: että rooleja voitaisiin muuttaa, soveltaa ja uudistaa. Vanhemmuus ja sukupuoliroolit kuitenkin sotkeutuvat yhteen ja vahvistavat polvi toisensa jälkeen sukupuolirooleja. Äidin pyhää roolia ei horjuta kulttuurissa mikään, ei edes isien halu päästä siitä osalliseksi.

Mistä on pienet tytöt tehty?

Myös syntyvien lasten sukupuolta on pakko ajatella, siihen pitää ottaa jokin suhde. Monien naisten kokemus on, että tyttölapsi on läheisempi, se on “kuin minä”.

On perheitä, joissa syntyneen lapsen sukupuolta ei haluta määritellä, tai halutaan välttää lapsen määrittelemistä sukupuolen kautta välttämällä sanoja tyttö ja poika. On perheitä, joissa tyttölapsille ei osteta osteta autoja vaikka kuinka pyydettäisiin ja on perheitä, joissa syntyneen lapsen sukupuoli aiheuttaa toiselle vanhemmalle tai isovanhemmalle pettymyksen tai vierauden tunteen. On erikoista, että samalla kun tasa-arvokehitystä on yritetty ainakin paperilla viedä eteenpäin koko yhteiskunnassa, tyttöjen ja poikien välille tehdään selvempää eroa kuin muutama vuosikymmen sitten. Uutta on tyttöyden ylenpalttisuus, johon prinsessat kääritään jo vauvoina. Pienet tytöt on tehty kanelista, sokerista ja koristeista.

Kun lapseni olivat pieniä, helsinkiläinen tavaratalo mainosti lastenvaateuutuuksiaan kanta-asiakaslehtisen aukeamalla, jossa keskellä seisoi tyttö ja poika. Tytön oloasu oli painettu täyteen värikkäitä perhosia. Pojan vastaavaa pukua peittivät pommikoneet. Tausta oli taivaansininen. Hävittäjälentokoneet ja perhoset olivat vasta alkua sille, mitä opin ymmärtämään siitä, mitä tarkoitetaan tytöillä ja pojilla.

Ja vielä paljon enemmän kuin muiden kommenteista, olen hämmästynyt siitä, miten pienenä lapsi oppii sukupuolieron ja kaiken sen mitä siihen kuuluu. Poika, joka haluaisi pukeutua keijupukuun, tietää nelivuotiaana, että se tehdään suljettujen ovien takana. Kaupungissa, kaupunginosassa, taloyhtiössä ja perheessä, jossa korostetaan suurimmaksi osaksi ääneen, että se on ihan ok. Mikään vanhempien ja opettajien suvaitsevaisuushöpinä ei peitä sitä, että ilma on sakeana viestejä siitä, että tyttöjutut vaan eivät kuulu pojille ja tyttömäinen poika on huonompi asia kuin poikamainen poika. Kotileikit on parempi leikkiä naapurin pienemmän lapsen kanssa, joka käy eri koulua ja joka ei vielä osaa ihmetellä sitä että poika leikkii tyttöleikkejä. Eikä kyse ole kiusaamisen pelosta, vaan syvästä sosiaalisten roolien haltuun ottamisesta. Koska ihminen on sosiaalinen eläin, jonka minuus rakentuu suhteessa toisiin. ”Normaalit pojat katsovat urheilua”, tv:n kisakatsomon äärestä nukkeleikkiin pyrkivää seitsemänvuotiastani on ojennettu.

Jokaisessa on piileviä voimavaroja sukupuolesta riippumatta. Kuva: Freeimages.com

Jokaisessa on piileviä voimavaroja sukupuolesta riippumatta. Kuva: Freeimages.com

Mitään muista riippumatonta minää ei ole olemassakaan. Siksi kysymykseen siitä, onko sukupuoli synnynnäinen vai sosiaalinen asia, on täysin mahdoton löytää lopullista vastausta. Ei ole pääsyä siihen osaan ihmisestä, joka olisi olemassa kulttuurista riippumatta.

Minulle on sanottu monta kertaa aivan luontevasti, että koska lapseni ovat “vain” poikia, jään tai tulen jäämään paitsi monenlaisesta tyttöhyvästä: pojat eivät kuulemma aikuisina pidä huolta vanhemmistaan, poikien lasten kanssa välit tulevat olemaan etäisemmät, pojan kanssa ei nainen voi oikein koskaan todella kokea yhteyttä, pojan kanssa ei voi mennä vaatekauppaan, keskustella kauneudesta ja niin edelleen. Näin on ennustettu lukemattomia kertoja. En muista että kukaan olisi koskaan sanonut poikien äitiyden tuovan mukanaan mitään erityistä poikahyvää. Kuuluisan lastenpsykologin pojankasvatusoppaasta luin, että tytöt ovat usein tunneherkempiä kuin pojat, mutta jotkut pojatkin voivat olla tunneherkkiä. En saata käsittää, että tunneherkkyys edes olisi ominaisuus sinänsä, riippumaton siitä miten herkästi tunteita opetetaan tunnistamaan ja miten niiden ilmauksiin suhtaudutaan.

Myös pojat kuulevat usein, että tytöt ovat erityisen ihania. Ihanuus orjuuttaa tytöt ja ihanuuden puute pojat. Ihanuuspuhe on sukupuolittunutta ja sillä kasvatetaan ihmisiä, joilla on ahtaat oltavat. Nykymaailmassa, jossa palkkatyöt eivät enimmäkseen vaadi suuria lihaksia eivätkä naiset ole aivan alati raskaina tai imettämässä, en ymmärrä mitä tarkoitusta sukupuoliroolit palvelevat. Ei tarvitse olla asiaan vihkiytynyt tutkija havaitakseen sukupuolittavan kohtelun, joka alkaa synnytyslaitokselta. Tyttöjä esimerkiksi kosketellaan enemmän ja puhutellaan lähempää. Vuosittain päiväkodissa ja koulussa pidetään tyttöjen päivä. Toisin kuin voisi luulla, silloin ei puhuta globaaleista tasa-arvo-ongelmista, lapsiavioliitoista, lukutaidosta tai lapsityövoimasta, vaan keskitytään suomalaisten tyttöjen yleiseen ihanuuteen. En ole keksinyt mitään hyvää selitystä lapsilleni, jotka kysyvät, miksi he eivät pääse juhliin, miksi he saavat näkkileipää kun tytöt syövät eri huoneessa keksejä ja katsovat elokuvaa. “Jos olisin tyttövauva, kaikkien mielestä olisin ihana”, sanoi pieni poikani jo varhain. Hän oli ymmärtänyt perusasiat.

Sedättely ei ole feminismiä

Feminismi kuulostaa joihinkin korviin ääriliikkeeltä. Minulle feminismi on orjaliike, jonka tarkoitus on yksilöiden vapauttaminen välinearvosta ja välineen asemasta, joka heille sukupuolen perusteella on annettu. Ja tämä koskee niin naisia, miehiä kuin kaikkia muitakin. Naisten oikeuksien vastustaminen on yritys pitää kiinni vanhasta järjestyksestä, jossa ihmisillä on synnynnäinen paikkansa ja tehtävänsä. Mutta myös feministien täytyy olla varovaisia, etteivät yritä osoittaa pojille ja miehille sukupuolensa mukaista paikkaa.

Feminismi pyrkii tasa-arvoon, mutta kaikki tasa-arvon kannattajat eivät pidä feminismistä. Sen täytyy johtua siitä, että heistä feminismi joko ei ole tasa-arvoista tai sitten siitä, että sillä on väärät perusteet tai johtopäätökset. Ymmärtäisin niin, että kaikkien feministien yhteinen unelma on maailma, jossa ihmisen mahdollisuudet, oikeudet ja vapaudet eivät olisi sukupuolen määrittelemiä. Isoäitini syntyivät maahan, jossa nainen oli lain edessä isänsä tai miehensä hallinnassa, eikä voinut esimerkiksi itsenäisesti omistaa, periä tai olla lastensa huoltaja. Naisasialiike sai aikaan sen, että naisista tuli kansalaisia, kirkossa se tarkoitti täysivaltaista jäsenyyttä ja tietä pappisvirkaan. Kirkossa nainen on yhä naispappi, naispiispa, naiskirkkoherra ja tuo keskusteluihin  naisnäkökulmaa, vaikka yrittäisi vain olla pappi, piispa, kirkkoherra ja tuoda mitä tahansa näkökulmaa.

Kuinka usein olenkaan kuullut itselleni täysin yllätyksenä alustavani, saarnaavani tai kirjoittavani naisnäkökulmasta, vaikkei se olisi ollenkaan ollut tarkoitus. Miksi naisen työ on erityisesti sukupuolella tehtyä? Mikä on naisellista teologiaa, naisnäkökulma, naisen tapa tehdä tai olla? Jos siitä puhuttaisiin enemmän, tulisi ehkä kyseenalaistetuksi myös mies. Mikä on mies? On mahdollista, että tätä kysymystä halutaan välttää vielä enemmän.

Ylistämällä alistaminen halvaannuttaa. Kun menee kirkkoon tai seurakuntasaliin, kristilliseen kurssikeskukseen tai tilaisuuteen aukaisemaan suunsa, kuulee hyvin herkästi tulevansa esitellyksi naisena. Lukemattomat teologit tälläkin viikolla tekevät työtään: jakavat sanaa ja sakramentteja ja heidät esitellään ilostuttavina, piristyttävinä tai sulostuttavina naisina ja heidän alustuksensa, saarnansa tai puheenvuoronsa naisnäkökulmana heidän suureksi äimistyksekseen. Erikseen heitä kiitetään siitä, että kaunistivat kahvipöytää ja hymyilivät kauniisti. Kokemuksena tällainen kohtelu on lamaannuttavaa. Vaikeinta siinä on se, ettei voi vastata mitään. Mutta oma hiljaisuus muistuttaa joka kerran näkymättömistä rakenteista. Ylistämällä alistava puhe näyttää tarkoittavan hyvää ja usein varmasti sen aikomus on ystävällinen, vaikka väärä. Kun palautetta annetaan positiivisessa hengessä, mutta tilanteen kannalta asiaankuulumattomasta asiasta ja sukupuoli vedetään väkisin mukaan, ei auta kuin yrittää hengittää rauhallisesti. Mutta kysymys jää: onko kommenttien tyylikäs ohittaminen sittenkin hiljaista sedättelyä? Sen sijaan että toisi hämmästyksensä esiin, on helpompi ajatella edessään sukupolvien ja sukupuolien välisen kuilun, jonka yli ei johda mikään puhe. On helpompi sedätellä mielessään huonoa käytöstä kuin tarttua siihen asiallisesti ja ottaa sosiaalisen itsemurhan riski.

Setä neuvoo nyt. Kuva: Freeimages.com.

Setä neuvoo nyt. Kuva: Freeimages.com.

Feministit ajattelevat keskenään eri tavalla asiastaan. Toisten mielestä on tärkeintä hahmottaa sukupuoli sosiaalisesti rakentuvana kokonaisuutena, purettavana rakenteena, toiset korostavat feminiinisiä vahvuuksia: vallankumouksellista hellää, empaattista voimaa ja tunneälyä, tai epähierarkkisuutta tai epäaggressiivisuutta. Joidenkin mielestä näitä on synnynnäisesti enemmän naisilla, toiset katsovat, että tämä on kulttuurissa marginaalissa oleville langennut osa tai marginaalissa syntyvä kapina miesten hallitsemaa systeemiä vastaan. ”Jos naiset olisivat vallassa, sotia ei olisi. Naisten kirkko olisi pehmeä, salliva, rakkaudellinen.” Tällaiset puheet olettavat nykyisten sukupuolistereotypioiden todella olevan luomisjärjestyksen mukaisia. Siinä järjestyksessä toinen on sukupuolensa perusteella subjekti tai toinen on vastaavasti luotu tätä varten. Toinen on synnynnäisesti joku, ja toinen puolestaan tämän seuralainen. Toinen on luotu toisen tarpeisiin.

En ihmettele monien tuntemieni miesten arkaa ja pahaa mieltä feminismin äärellä. Kun väitetään, että mies ei voi kannattaa tasa-arvoa tai olla feministi, kun tunnistetaan epäeettisessä toiminnassa ”miesrakenteita”, kun sanotaan epäselvästä vallankäytöstä, väkivallasta tai alistamisesta, että ”sedät” olivat taas asialla, kannatellaan jälleen sukupuolistereotypioita ja leimataan empiirisiä, eläviä miespuolisia ihmisiä. On eri asia syyttää patriarkaalisia rakenteita tai ideologiaa tai niitä kannattavia kuin ”setiä”. Huono ajatus tai huono käytös ei johdu siitä, että sen takana on setämies. Sedättelyä ei voi hyväksyä yhtään enempää kuin tytöttelyä. Pahimmillaan huono feminismi käyttää vastustamansa sovinismin aseita omiin tarpeisiinsa. Siinä nainen alkaa merkitä uutta miestä, ja mies on uusi nainen, jolle osoitetaan heikompi paikka sukupuoliroolin kautta. Todellinen feminismi vastustaa tällaista viimeiseen asti.

Mansplaining eli miesselittäminen on uusimpia sanoja, joita käytetään tasa-arvotaistelussa. Kerrotaan, että termi sai alkunsa naispuolisen kirjailijan kuultua juhlissa tuntemattomalta mieheltä omahyväisen puheen omasta kirjastaan. Kirjailija yritti keskustelun aikana toistuvasti sanoa kirjoittaneensa teoksen, mutta mies oli jatkanut esitelmöintiään. Lopulta oli käynyt ilmi, ettei mies ollut lukenut kirjaa. Termi tarkoittaa valta-asemasta käsin alentuvaa selittämistä, patronisoivaa puhetta, jossa toinen määrittelee tilanteen ja hallitsee sitä korostamalla asemansa suomaa ylemmyyttään. Uhrina olemisesta on syntynyt sana. Mutta mies-sanan liittämisessä on se huono puoli, että sillä yritetään väittää sukupuolen olevan syynä vastenmieliseen minäkuvaan ja sen mukaiseen käytökseen. Mansplaining-sana auttaa naisia käsittelemään ja jakamaan kokemuksiaan, mutta ei tee maailmasta tasa-arvoisempaa.

Moni mies on kertonut minulle kokevansa lievää syyllisyyttä miehenä olemisesta. Moni on sanonut uskovansa aidosti, että naiset ovat parempia ihmisiä. Minusta tämä kertoo sukupuolistereotypioiden omaksumisesta. Olisi ihanaa pyrkiä kohti parempaa ihmisyyttä ja patriarkaatin murtumista sukupuolesta riippumatta.

Naisistumisen uhkakuva

Naispappeus on yhä jonkinlainen ongelma kirkossa. Nyt puhutaan myös kirkon naisistumisesta. Naiset liberalisoivat ja mädättävät kirkkoa sisältäpäin, uhotaan konservatiivisissa puheenvuoroissa. Oli naisten vaikutus millainen tahansa, sillä ei kuitenkaan voida perustella vanhaa järjestystä. Jostakin syystä seurakuntien viikkopiirien lisäksi myös kirjastot, yliopistot, museot ja taidelaitokset ovat tällä hetkellä naisvaltaisia. Poikien lukutaito ja koulutustaso laskee. Ongelmaa ei kuitenkaan hoideta rajoittamalla tai leimaamalla yhtä sukupuolta, vaan avaamalla sukupuolistereotypioiden ahtaita lokeroita. Naisten matka täysivaltaisiksi ihmisiksi on kesken, mutta määränpäässä odottaa myös muiden sukupuolien tasa-arvo.

Naisen pitää monella alalla olla monin verroin parempi ollakseen hyvä, koska olemme tottuneet näkemään maskuliinisen hahmon ”sanojan paikalla” ja kuulemaan matalan äänen asiantuntijalla. Kirkossa naisen on vaikea saada yleisö kuuntelemaan sisältöä, koska yleisön huomio tahtoo kohdistua persoonaan, ulkonäköön ja käytökseen. Ja kun huomio kääntyy persoonaan, joskus käy niin, että se alkaa muuttaa käsitystämme sisällöstä.

Näin on käynyt eläkkeelle jäävän sydänten piispaksi kutsutun piispa Irja Askolan työssä. Hänen sitkeä, periksiantamaton työotteensa on ollut läsnäoleva ja empaattinen. Läsnäolemisesta ja toisen asemaan asettumisesta on tullut yhä enemmän virallisesti tunnustettua kirkon sisältöä. Se, mitä naisilta on aina odotettu, on ensimmäisen naispiispan myötä myös kirkon tehtävä. Hänen mukaansa kristinuskon Jumalan sana ihmisille on ´tervetuloa´. Sitä voisi äkkiväärästi luulla vain hempeäksi puheeksi, mutta ne, jotka pysähtyvät miettimään mitä se tarkoittaa, joutuvat ajattelemaan monta teologista asiaa uudelleen.

Ensimmäisen naispiispan tehtävä muuttaa käsitystä piispuudesta on ollut valtava työ ja sen hinta on ollut myös se, että hänet on joka paikassa ja joka hetki nähty ensi sijaisesti sukupuolensa kautta. Kenties enemmän kuin seuraavaa naispiispaa, odotan kirkkoon johtajia, jotka osaavat asettaa koko sukupuolijärjestelmän arvoiseensa käsittelyyn.

Mitä kirkko opettaa sukupuolista?

Keskustelussa avioliittolaista kirkko joutuu miettimään, mitä kristillinen avioliitto ja perhearvot ovat. Vanhan testamentin ja Uuden testamentin avioliittojen, perheiden ja sukupuolikäsitysten säilyttäminen on täysin absurdi projekti eikä siinä ole mitään kristillistä. On pikemminkin etsittävä kristillistä ihmiskuvaa niistä huolimatta. Vapaudet ja oikeudet pitää jakaa nykykäsityksen mukaan eri tavoin yhteiskunnassa miehille, naisille, lapsille, palvelusväelle ja etnisille ryhmille. Vielä vähän aikaa sitten ennen koululaitosta, poliisia, neuvolaa ja Kansaneläkelaitosta perheen tehtävä oli pitää jäsenensä hengissä ja turvassa ja valmistaa lapset jatkamaan elinkeinoa. Raamatun lehdillä vilisevät orjat ja orjattaret, tyttäriä myydään ja leskiä siirrellään kuin eläimiä. Ihmisenä olemisen kristilliset ihanteet on löydettävä jostain muualta kuin näistä historiallisista suvuista ajalta ennen tasa-arvoisen rakkausavioliiton, yksilön ja kansalaisen keksimistä.

Avioliittokeskustelussa jotkut katsovat, että kirkon perinne tarjoaa vaalimisen arvoisia sukupuolirooleja, kuten vaimon ja miehen roolit. Osa on sitä mieltä, että naisen ja miehen järjestys kerrotaan luomiskertomuksessa: ensin mies, sitten nainen hänelle kumppaniksi. Kuitenkin tiedetään, ettei miehellä ja vaimolla tarkoitettu Vanhan tai Uuden testamentin syntyvuosisatoina samaa kuin nykyisin. Aina kun kuulen puolustettavan luomisjärjestyksen mukaisia sukupuolirooleja, haluaisin kysyä, mitä tuhansien vuosien takaisesta patriarkaalisesta kulttuurista todella halutaan säilyttää. Luomiskertomuksesta voi löytää ulkoisten elinten sijaan sanoman ihmisen olemuksesta, joka on toisen ihmisen ja Jumalan yhteyden kaipaaminen.

Millaisia ovat kristilliset perhearvot? Kuva: Freeimages.com.

Millaisia ovat kristilliset perhearvot? Kuva: Freeimages.com.

Kirkon sisäisissä kiistoissa on yritetty jakaa asioita ”muuttuviin eettisiin” ja ”muuttumattomiin opillisiin”. Eettisistä asioista tulee riitaa, opillisista tehdään väitöskirjoja. Kahtiajaon yksi ongelma on se, ettei opin tulkinta ole muuttumatonta, vaan jotta omalla äidinkielellämme voisimme siitä sanoa mitään järkevää tai ymmärrettävää, meidän on tulkittava sitä. Tulkinta tarkoittaa sitä, että historialliset olennot tarkastelevat asiaa oman tietonsa ja käsitystensä valossa. Kahtiajaolla ei voida eristää kirkkoa maailmasta.

Viime aikoina on jopa esitetty, että naisen ja miehen liitto on opillinen asia. Kirkon oppi koskee enimmäkseen Jumalaa ja sakramentteja. Ihminen on sen mukaan vapaa ja syntinen. Kirkon oppi ei ole teoria maailmasta, vaan peili, josta katsoa itseään. Kun kirkossa nyt taistellaan sukupuolikysymyksistä, pitäisi opista kiinnostuneiden kysyä, mitä vapaus ja syntisyys merkitsevät.

Jeesuksen elämäntarina ja esimerkki ovat kristillisten perhearvojen kannalta kiinnostava lähde. Siinä missä uskonopit voivat pahimmillaan olla teologien keskinäistä pohdintaa, jolla on varsin vähän tekemistä kenenkään jokapäiväisen elämän kanssa, evankeliumitekstejä voi lukea kuka tahansa. Ne on käännetty hyvälle yleiskielelle jo kauan sitten. Ja niissä aviottomaan teinisuhteeseen syntynyt perheetön Vapahtaja kulkee kodittomana puhumassa Jumalan valtakunnasta, poimii kaduilta sen edustajiksi sairaita, rakkauteen uskovia, tietämättömiä lapsia, naisia ja syntisiä.

Sukupuolista on luovuttava vallan välineinä ja välineellistämisen perusteina. Orjuuttava järjestelmä on voitava kyseenalaistaa, että voisimme olla vain vapaita ja syntisiä.


Salla Ranta

Kirjoittaja

Salla Ranta on toimittaja ja Aikakauslehti Vartijan kannatusyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.


'Sukupuoli on ahdas lokero' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.