Antti Eskolan kirja ja sitä eri lehdissä säestäneet haastattelut ovat syystä herättäneet runsaasti myönteistä kiinnostusta. Eskola kirjoittaa (pääasiassa) sympaattisesti, persoonallisella tyylillä, jossa oppineisuuteen liittyy aseistariisuva avoimuus ja itseironia – jos kohta ripaus narsismiakin.
Kuvattavana on henkilökohtainen prosessi. Eskola tekee paluuta vanhempiensa uskoon, lapsuutensa Jumalan huomaan. Täysinpalvellut sosiologian professori, entinen marxilainen kirkkokriitikko, ei kuitenkaan ymmärrettävästi voi uudelleen omaksua lapsenuskoaan sellaisenaan; hän on pakotettu etsimään synteesiä sen ja tutkijana omaksumansa tiedon välillä.
Kirja koskettaa lukijaa henkilökohtaisena tilityksenä. Sen lisäksi se on kiintoisa dokumentti siitä, millä tavoin ajatteleva ja tunteillekin tilaa antava intellektuelli työstää kristillistä perinnettä, jota hän pyrkii tulkitsemaan parhain päin. Eskola on siis mukana siinä prosessissa, jossa kristityt ovat aina olleet (milloin tiedostaen, useammin tiedostamattaan): tulkitsemassa perinnettä oman kokemuksensa ja ymmärryksensä valossa osaksi uuteen asuun.Tavallisen ihmisen usko
Eskola puhuu uskostaan (siitähän tässä on kysymys, ulkokohtaisemmat sanat eivät riitä) ”tavallisen ihmisen uskona” ja sitä se muutettavat muuttaen epäilemättä onkin. Tämä usko on yhtäältä vahvasti yhteisöllistä, sillä sen runkona ovat lapsuudessa saadut yksinkertaiset rakennuspuut: iltarukous, usko varjelukseen ja luottamus siihen että kristillisellä elämäntavalla on Jumalan siunaus. Tavallisen ihmisen usko on erilaista kuin "uskovaisten usko", joka ei liian varmana ja äänekkäänä Eskolaan juuri vetoa. Tavallisen ihmisen usko poikkeaa kirkkaassa yksinkertaisuudessaan myös kirkon uskosta, jota hallitsevat hankalat opinkappaleet. Eskolan usko onkin toisaalta korostetun yksilöllistä. Uskonto on ihmisen ja Jumalan välinen asia; siihen väliin ei kolmannen tahon – kuten opinkappaleitaan tyrkyttävän kirkon – pidä tunkeutua. Näissä pohdinnoissa Eskola seuraa paljolti uskonnonpsykologian klassikkoa William Jamesia.
Eskolan suhde kristilliseen traditioon on valikoiva ja pragmaattinen. Se kelpaa, mikä toimii. Ajattelijalle, joka ei ole langennut muodikkaaseen tieteisuskoon, usko Jumalaan on aito mahdollisuus – jos ja kun se toimii. Ja yksilötasolla se toimii, erityisesti rukouksessa, jonka ytimenä on kiitollisuus koetusta varjeluksesta ja siunauksesta. Opinkappaleet sen sijaan eivät useinkaan toimi; niitä on sorvailtu teologien riitaisissa kokouksissa, joiden aiheet eivät enää ole ajankohtaisia. Dogmien kielikään ei aina enää ole tolkullista. Silti Eskola pyrkii säilyttämään opit yleisellä tasolla periaatteina, joista ”tavallinen uskova” muovaa itselleen sopivan version. "Jokaisella on oma oppinsa", joka perustuu omaan kokemukseen.
Millaisiksi Eskolan omat opit muovautuvat? Kaiken perustana on yksinkertainen jumalausko, jonka hän muotoilee Luukkaan Areiopagi-puheen (alkuaan stoalaisin!) sanoin: ”hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Apt 17). Jumala on käsittämätön voima, jonka varassa elämämme on ja jolle saamme osoittaa kiitollisuutta. Hän tarjoaa meille armon, jonka varaan vajavainen ihminen rohkenee elämänsä jättää. Eikä opin ytimeen sitten juuri muuta kuulukaan.Kyytiä dogmeille
Eskola on intellektuaalisesti kiintoisimmillaan silloin, kun hän selvittelee suhdettaan siihen kristinuskon ainekseen, joka menee yli mainitun ytimen. Jeesus sellaisena kuin kirkon oppiperinne hänet esittää on hänelle(kin) hankala tapaus. Mihin Jumalan, rukouksen ja lähimmäisenrakkauden lisäksi oikeastaan tarvitaan Jeesusta? Näyttää siltä, ettei varsinaisesti tarvitakaan, mutta Eskola kehittelee kuitenkin tavallisen ihmisen uskolle riittävää kuvaa. ”Jeesus on siinä täysillä mukana evankeliumien kuvaamana hahmona eli kanssakulkijana ja välittäjänä Jumalaan, mutta ei välttämättä kovinkaan paljon muinaisten teologien riitaisissa kokouksissaan hankalaksi tekemänä oppirakennelmana.”
Siinä meni kolminaisuusoppi. Toisaalla Eskola kyllä kehittelee sille selitystä, joka kuitenkin jää rippikoulutasolle: juomalasilla on erilaisia funktioita, miksei siis Jumalallakin…
Ennen muuta kyytiä kuitenkin saa sovitus- ja lunastusoppi, joka ilmentää ”kammottavaa psykologiaa”. Teologia, jossa Kristus sovittaa maailman synnit, rakentaa Jumalalle ikään kuin kieroutuneen ja epämiellyttävän persoonallisuuden. Mahdollisuus armoon tuntuu kyllä hyvältä, mutta sen perustelu kummalliselta.
Eskola suosittelee sovitus- ja lunastusterminologian jättämistä rituaalikäyttöön, missä sen merkitystä ei tarvitse pohtia. Tavallisen ihmisen uskoon sopii sellainen ”lunastuspuheen” hahmotus, joka toimii nykyelämässä – ”vaikuttaa lujittamalla uskoa, että armo on olemassa”. Tällaisen lukutavan Eskola löytää seuraamalla Kari Kuulan esitystä Paavalille keskeisestä ”Kristus-yhteydestä”. Hän tulkitsee sovituksen tai lunastuksen ajatuksen Kristus-yhteyden ajatuksen avulla. Käytännössä se tosin merkitsee sovituksen korvaamista Kristus-yhteydellä.Modernia tulkintaa
Lisäksi ”Kristus-yhteys” saa modernin tulkinnan. Paavali sanoo, että Kristuksen (tai Jumalan) Henki asuu teissä, mutta Eskola ei (ymmärrettävästi) usko, ”että ihmisessä tosiaan vaikuttaa jokin isolla alkukirjaimella kunnioitettu itsenäinen henkiolento”. ”Toimivampi (juuri niin! HR) lukutapa on ymmärtää, että tässä kuvataan konkreettisen ihmisen persoonallisuutta” suunnilleen Freudin tapaan – tai sitten marxilaisen kirjallisuuden mukaisesti: psyyke kasvaa siten, että ”ihmisyksilö omaksuu ulkopuoleltaan kaikkea, mitä ihminen on kulttuurisena lajiolentona luonut”. Paavalin ajatus olisi siten tällainen: ”Kristityn ihmisen persoonallisuuden rakenteissa vaikuttava Henki on tullut ulkoapäin, ylösnousseen Kristuksen kautta niin, että hänen hahmonsa, opetuksensa ja henkensä on otettu tai annettu tulla oman persoonallisuuden sisään.” Siellä ne toimivat hallitsevana voimana.
Toisaalla Eskola esittää: ”puhe Kristuksen ja uskovan yhdistymisestä tarkoittaa suunnilleen sitä, että kristinuskon kertomukset ja tulkinnat Jeesuksesta ja hänen elämästään kulkevat ihmisen mukana jokapäiväisessä elämässä ohjaten hänen havaintojaan ja ehdottaen niille merkityksiä, säädellen hänen toimintojaan ja valintojaan.” Jeesuksen henki jäi elämään yhteisöllisenä, sosiaalipsykologisena ilmiönä (joka on paljon enemmän kuin pelkkä muisto). Niin kuin kuolleen läheisen henki ”voi muodostua elossa oleville voimanlähteeksi ja neuvonantajaksi, joka alkaa elää omaa elämäänsä”, kun sitä aktiivisesti muistelemalla ylläpidetään, niin myös ”historiallisen (!) Jeesuksen henki alkoi hänen kuoltuaan vaikuttaa, kunnes siitä kristinuskossa tuli Henki isolla alkukirjaimella”.
Tämä on varmasti rakentava ja toimivakin näkemys. Toki se haiskahtaa modernilta uudelleentulkinnalta, mutta siinä ei periaatteessa ole mitään vikaa, kun tulkitsija tietää mitä tekee. Paavalin lausumia on aina tulkittu uudelleen.Pata kattilaa soimaa
Ongelmallisia piirteitä löytyy toisaalla. Sekä kirjassaan että siihen liittyneissä haastatteluissa Eskola on lähes äskenkääntyneen äreydellä tehnyt pesäeroa ”liberaaliin” raamatuntutkimukseen, erityisesti minuun ja taannoin ”luotsaamaani” Vartijaan. Eskolaa ärsyttää, että Suomen Teologisen Instituutin tutkija, joka arvosteli hänen edellisen kirjansa Perusta-lehdessä, työnsi hänet ”harhaoppisena pidetyn raamatuntutkijan Heikki Räisäsen joukkoihin”. Toisaalta Eskola lausuu Vartijassa ilmestyneen arvostelun johdosta, että ”uskoni ei kelpaakaan Heikki Räisäsen joukoille”. Lehtihaastattelussa (Helsingin Sanomat, Kuukausiliite 10/2003) Eskola sitten halventavasti leimaa Vartijan ”radikaalit teologit” ”uskonsa menettäneeksi sakiksi”.
Perusta-lehden Timo Eskola (ei sukua Antille) kirjoitti, että Antti Eskola ”näyttää toteuttavan lähes täsmälleen sitä tulkinnan ohjelmaa, jota [Räisänen] on edustanut Suomessa jo yli kaksikymmentä vuotta”. Emeritusprofessorin reaktio tähän arvioon yllättää. Tutkijana hänen olisi odottanut ottavan selvää, millaista ohjelmaa Räisänen sitten on edustanut. Mutta Eskola tyytyy puuskahtamaan: ”Onko minun uskoni tosiaan noin virheellistä?” Uudessa kirjassa ei (kuten edellisessäkään) ole mitään viitettä siitä, että hän oikeasti tuntisi ”ohjelmaani” (arvio, jonka hänen kirjallisuusluettelonsa vahvistaa). Sen sijaan hän esittää tuulesta temmatun herjan: ”Jos uskoo, että Jeesus nousi kuolleista, ei ole kelvollinen eksegetiikan professorin tutkimusapulaiseksi.”
En liene kovin usein samaa mieltä Timo Eskolan kanssa, mutta tällä kertaa täytyy olla. Kunhan Antti Eskola ennättää lukemaan jonkin kirjani (lähinnä Raamattunäkemystä etsimässä, Tuhat ja yksi tulkintaa tai Uuteen uskoon), hän huomannee, että ajatuksillamme on laajasti kosketuspintaa. Ilmiselvästi Antti Eskola esittää (myös uudessa kirjassaan) ajatuksia, joita on aina luonnehdittu nimenomaan ”liberaaleiksi”. Edellä hahmotettu lunastusopin jyrkästi hylkäävä Jeesus-kuva on tyypillisesti liberaali, ja Eskolan tapaa tulkita ”Kristus-yhteyttä” voisi luonnehtia demytologisoinniksi (Entmythologisierung) – mikä kirkollisessa sanastossa edelleenkin on paljolti kirosana. Vastaavia korostuksia löytyy sieltä missä Eskola puhuu syntiopista, Vanhan testamentin kertomusten julmuudesta tai valinta-ajatuksen kiihkokansallisista piirteistä. Vain ”liberaali” tulkitsija voi myöntää kuten Eskola, että jos hänen taustansa olisikin juutalainen tai islamilainen, hän ei harkitsisikaan muuta vaihtoehtoa kuin oman yhteisönsä usko; kristillisyys ja luterilaisuus on siten tavallaan satunnainen ominaisuus hänen uskonnossaan. (Tämä voi hyvinkin olla yleinen ”tavallisen ihmisen uskon” piirre, mikä vain osoittaa että tavallisen ihmisen ”teologia” on siinä tapauksessa huomattavan ”liberaalia”.)
Eskola sanoo puolustavansa ”yksityisen ihmisen lupaa ohittaa kirkon opinkappaleiden ja perinteisen uskonnollisen kielen kummallisuuksia, kunhan ne perusmerkitykset säilyvät, jotka tekevät kristinuskosta kristinuskon”. Hän ei näytä huomaavan, että hän tulee varanneeksi itselleen oikeuden määritellä nuo perusmerkitykset. Epäilemättä aika monen kirkon ihmisen mielestä yllä on kuvattu sellaisia Eskolan tulkintoja, jotka merkitsevät luopumista juuri sellaisista asioista mitkä tekevät kristinuskosta kristinuskon.
Ajoittain Eskola on paljon radikaalimpi kuin kritikoimansa ”radikaalit teologit”. Jos teologi tänä päivänä kirjoittaisi, että kristinusko on keino irrottaa Jumala syrjivästä ja julmasta valinnan ajatuksesta ja itse asiassa koko vanhasta liitosta, hän joutuisi vastaamaan antisemitismiä koskevien syytösten tulvaan.
Eskola puhuu toisessa yhteydessä hauskasti siitä, miten objektiiviseksi kuvattuun tieteentekoon todellisuudessa vaikuttavat monenlaiset sattumukset. Hänen uskonnollisen vaelluksensa yhteen sivupolkuun näyttää vaikuttaneen epäsuotuisa sattuma: Vartija julkaisi Eskolan edellisestä kirjasta arvostelun, joka ärsytti kirjoittajaa. Eskola leimasi yhden arvostelun perusteella koko lehden, päätoimittajan ja hänen ”joukkonsa”.
Eskola näyttää kaiken lisäksi leimanneen koko arvostelun kielteiseksi parin yksittäisen sanonnan takia. Arviossa esiintyy kerran ilmaus ”naiivia fundamentalismia”. Kärjistetty kommentti liittyy lähinnä Eskolan tapaan lukea ihmekertomuksia, joka tiivistyy ajatukseen että ”jos teksti kertoo ihmeestä, niin se kertoo ihmeestä eikä suinkaan siitä, ovatko ’ihmeet’ mahdollisia vai eivät”. Mutta kun Hannu Saloranta jatkaa, että ”tämä piirre (siis tuo ’fundamentalismi’, HR) tulee esille paikka paikoin läpi koko kirjan”, se ei tarkoita, että arvostelija leimaisi kirjan läpeensä fundamentalistiseksi. Kun arvostelun lukee rauhallisesti läpi, havaitsee sen yleissävyn selkeän myönteiseksi. Saloranta päätti arvostelunsa näin:
”Kaiken kaikkiaan Antti Eskola osoittautui kirjassaan sympaattiseksi ’uskon tunnustelijaksi’. Eskola tunnustelee ja tavoittelee minimalistisesti jotakin keskeistä oman uskonsa sisällöstä. Toisaalta Eskola tunnustelee, tunnustaa ikään kuin vain hiukan tai jopa vähätellen omaa uskoaan. Niinpä hän ei katso olevansa uskovainen. Kirja kuitenkin huokuu vankkaa uskoa. Kirkon arvostelijaksi leimautuneesta Eskolasta, 60-luvun yhteiskunnallisesta radikaalista, on uskonnollisesti kasvanut kirkkomme kaipaama kunnon konservatiivi.” (Vartija 2/2000, s. 80).Jumala, varjelus, Jeesus
Eskola on ajoittain pisteliäs niitä kohtaan, joille usko Jumalaan on käynyt (vielä) vaikeammaksi kuin hänelle. Tästä syystä on pakko sanoa (ryhtymättä mitenkään arvostelemaan Eskolan uskoa), että hän sittenkin näyttää tehneen asian itselleen helpommaksi kuin mitä se on monille muille. Se Jumala, jonka olemassaoloa hän pohtii, on tavallisen ihmisen valoisa korkein voima – varjeluksen, siunauksen ja armon lähde. Luottamus varjelevaan Jumalaan toimii usein aika hyvin yksilötasolla, ja yksilön uskostahan Eskolan kirjassa on kysymys. Mutta entä sitten kun kysytään varjeluksen tai kaitselmuksen perään yleisemmällä tasolla – tai silloin kun enkeleistä ei ollutkaan yksilölle apua? Suojelusenkeli varjeli kerran pikku Anttia maan korvessa, kun tämä ihmettä hipovalla tavalla löysi pimeän metsän läpi kotiin, mutta missä enkeli oli kun Kyllikki Saari olisi häntä tarvinnut? Missä oli varjelus Estonian upotessa, natsien kaasuttaessa juutalaisia tai minkä tahansa tämän maailman katastrofin aikana? Mitä merkitystä yksilön varjelukseksi kokemalla selviytymisellä on tällaisessa perspektiivissä?
Kristillisen tradition Jumala on ollut nimenomaan historiassa toimiva ja sen lankoja käsissään pitävä Jumala. Usko tällaiseen olentoon on viimeistään holokaustin jälkeen kärsinyt monien tajunnassa niin kovan kolauksen, että koko jumalakysymys on joutunut valinkauhaan. Eskolan oikeutetusti arvosteleman kylmän tieteisuskon kanssa tällä ei ole yhtään mitään tekemistä. Jeesus-kuvassa taas kiinnittää huomiota, että eskatologista korostusta (mikä liittyy mainittuun historianteologiaan ja on teologiassa tullut ongelmaksi, kun odotus ei toteutunut) ei Eskolalle tunnu olevan olemassakaan.
Eskola ja ”uskonsa menettänyt sakki” – keitä siihen kuuluneekin – kamppailevat samantapaisissa prosesseissa. Prosessimme kuljettavat meitä eri teitä ja eri kohtiin, ja helposti puhumme toistemme ohi. Kuitenkin jokainen tavallamme yritämme tulkita perinnettä niin että se vastaisi omaa ainutkertaista (eikä kuitenkaan niin kovin ainutlaatuista) kokemustamme.Enkelitikkaat
Jos Eskola raivaa tietään kohti kirkkoa, lappeenrantalainen matemaatikko, professori Matti Heiliö tekee matkaa vastakkaiseen suuntaan. Heiliöllä on juurensa ”suomalaisen totisen maallikkokristillisyyden maaperässä”, takanaan ”elinikäinen ja omakohtainen kiinnostus uskon kysymyksiin”, yli kolmen vuosikymmenen pohdiskelut – ja hän kaipaa väljemmille vesille. Hän viittaa ”kipeään muutokseen, jota oman identiteetin etsintä on merkinnyt. Elämä on muovannut suhdettani uskonnolliseen lapsuusmaisemaan, kirkolliseen doktriiniin ja opin tulkintarakenteisiin.” Eikä Heiliö puhu vain omalla suullaan: uskonnollisissa yhteisöissä hän on tavannut ”suuren joukon lähimmäisiä jotka painivat erilaisten lojaalisuusristiriitojen kanssa, oman ajattelun ja yhteisön mielipidekurin välissä. Olen kohdannut murtuneita, uskossaan pettyneitä, jotka ovat joutuneet tai paenneet ahdistavaksi koetun systeemin ulkopuolelle kodittoman koleaan vapauteen.” Eikö uskonto voisi tarjota parempaa? Heiliö korostaa, että se voisi olla muotoaan hakeva uuden ajan voimavara.
Heiliön pohdiskelut ovat saaneet olennaisia virikkeitä Lappeenrannassa vuosikymmenen ajan kesäisin kokoontuneesta Willin miehen teologia -projektista, jonka keskeinen hahmo on ollut Matti J. Kuronen. Heiliö on innostunut kielenkäyttäjä, hiukan hengästyttäväkin; onnistuneet ja vähemmän onnistuneet kielikuvat vuorottelevat tiheänä sarjana. Kirjan rakenne ei ole paras mahdollinen; eri aikoina kirjoitettujen jaksojen yhdistelyn tuloksena tekstissä on runsaanlaisesti toistoa.
Heiliö näkee ajassamme vaikuttavan trendin kohti synteesiä – luonnontieteen ja intuition tai epäilyn ja uskon synteesiä – ja sellaista kohti hän itsekin pyrkii. ”Jokaisessa meissä asuu skeptikko/rationalisti ja toisaalta maailmaa ihmettelevä lapsi ja intuitiivinen syvyyden aistimus.” Niinpä ”ihminen voi kokea samalla kertaa ateistisesti sävyttyneen kosmisen yksinäisyyden ja jumaluuden mysteerin läsnäolon”. ”On kai lähinnä kulttuuritradition syistä selittyvä painotuskysymys, luokitteleeko itsensä etsiväksi ja epäileväksi uskonnon harjoittajaksi, uskonnollista sävelkorvaa vailla olevaksi agnostiseksi ajattelijaksi, skeptikoksi, uskonnon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi tahi peräti sivistyneeksi ateistiksi.” Heiliö tunnustaakin: ”Epäilen kaikkia lausumia Jumalasta, puolesta ja vastaan.”
”Sekä–että”-synteesinsä tueksi Heiliö viittaa huomattavaan joukkoon lähinnä suomalaisia keskustelijoita, joiden puheenvuoroista hahmottuu vahva yhteinen pohjavirtaus henkisen etsinnän alueella. Eskola on Heiliön henkilögalleriassa ansaitusti näkyvällä paikalla, mutta vahvasti esillä on myös Vartija, joka Heiliön mielestä ”ansaitsee erityisen maininnan uskontoa, kirkollista ajattelua ja aikakauden kulttuuria sitoutumattomasti arvioivana mediana”. Heiliö osuukin varmasti oikeaan sijoittaessaan Eskolan ja Vartijan katsomuskeskustelussa samalle puolelle, yhteiseen rintamaan.
Heiliö peräänkuuluttaa henkisyyden paluuta; uusiutuvaa henkisyyttä tarvitaan terveen kulttuurin rakennusaineeksi. Kritiikistä huolimatta hän haluaa olla uskonnon ja kirkonkin asialla. Kirkon suuri tehtävä on ihmisyyden projekti. Olennaisinta kristinuskossa ovat rakkauden, armahduksen ja taakan kirpoamisen kokemukset. Uudistajille tavalliseen tapaan Heiliönkin Jeesus-kuva on kuitenkin kovin moderni (”Jeesus kuvasi itseään siemeneksi, uuden kehityksen alkupisteeksi”).
Heiliö kiteyttää credonsa näin: ”Uskonnollinen kokemukseni koostuu … hauraasta sisäisestä aavistuksesta jumaluuden läsnäolosta, oman alimittaisuuden ja moraalisen elämänihanteen välisestä alaspainavasta ja hiljentävästä kontrastista, anteeksiannon ja hyväksynnän tuomasta elämänvoimasta sekä siitä syvästä ystävyyden ja läheisyyden tunteesta, joka syntyy kaikkien niiden ihmisten suuntaan, joiden kanssa olen voinut jakaa sitoutumisen elämänkatsomuksen perustasojen pohdintaan.”Kaksi todistajaa – kuuleeko kirkko?
Oman tiensä raivaajat Eskola ja Heiliö päätyvät vastakkaisista suunnista osapuilleen samoihin maisemiin. Heiliön viesti kirkolle on olennaisesti samansuuntainen kuin Eskolan: pois dogmeista, pois uskontunnustuksista, keskitytään olennaiseen. Luopukaa ”liturgisista hokemista, opin rihkamasta ja totuuden aarteen illuusiosta”. ”Totuusoppien jäljet pelottavat.” Yksilöllisen intuitiivisen perikokemuksenkin korostaminen yhdistää miehiä; vain varjeluksen korostus Heiliöltä Eskolaan verrattuna puuttuu.
Nämä kaksi todistajaa eivät ole yksin; he antavat äänen ehkä suurellekin hiljaiselle joukolle. Heiliö esittää rohkean arvauksen, että Suomessa on ”kenties miljoona ihmistä, jotka elävät harmaalla vyöhykkeellä, uskonnollisuuden ja kieltämisen välimaastossa”.
Ongelmana on, ”kuuleeko uskonnon instituutio sen sisältä ja laitamilta kuuluvat äänet”.
Eskolan ääntä on toki jo kuunneltukin, mutta onko siitä tehty oikeita johtopäätöksiä? En voi mitään sille, että näen hänen kirjojensa ilahduttavan myönteisen vastaanoton kirkossamme myös tietyn kaksinaamaisuuden ilmentymänä. Jos näet papiksi vihitty teologi esittää samanlaisia ajatuksia vaikkapa sovituksesta, hän huomattavalla todennäköisyydellä löytää itsensä tuomiokapitulista vastaamasta harhaoppisyytteisiin. Toivoisinkin kirkon johdon lukevan sekä Heiliön että Eskolan kirjoja tilityksinä siitä, mikä nykyajan ajattelevalle ihmiselle vielä on mahdollista – ja mikä ei. Ajattelevia ihmisiä ovat (monet) papitkin. Ainakin kaikessa hiljaisuudessa. Jotkut ajattelevat ääneenkin.1) Antti Eskola: Tiedän ja uskon. Otava 2003, 235 s. – Matti Heiliö: Enkelitikkaat. Tiedon reuna ja kielipelien kumppanuus. Yliopistopaino 2003, 201 s.