Paavi Francis Brasilian-vierailullaan.

Mies, joka tuntee Vatikaanin

John Thavisin teoksen The Vatican Diaries kansi.

The Vatican Diaries -teoksen kansi.

Paavi Franciscus vierailee parhaillaan Brasiliassa ja osallistuu katolisen kirkon World Youth Day -tapahtumaan Rio de Janeirossa. Häntä seuraa leegio Pyhän istuimen akkreditoimia lehtimiehiä kuten yleensäkin paavin matkoilla.

Yhdysvaltalainen, Minnesotasta kotoisin oleva John Thavis kuului noin 30 vuoden ajan samaan joukkoon toimiessaan Roomassa  Catholic News Servicen (CNS) toimittajana ja toimistopäällikkönä.

Tuosta ajasta kertoo hänen muistelmien ja raportin välimailla liikkuva teoksensa The Vatican Diaries. Thavis jäi eläkkeelle vuonna 2012, mutta on sen jälkeen jatkanut kirjailijana, blogistina ja puhujana.

Kirja ilmestyi alkuvuodesta 2013, hieman onnettomasti vain vähän ennen kuin Vatikaanissa alkoi tapahtua. Benedictus XVI erosi helmikuussa, ja maaliskuussa Franciscus valittiin.

Thavis oli muuten harvoja ellei ainoa Vatikaani-ekspertti eli vaticanista, joka omassa blogissaan nosti vähän ennen konklaavin alkua argentiinalaisen Jorge Mario Bergoglion esiin varteenotettavana paavikandidaattina. Aika tarkkanäköinen lehtimies siis!

Thavis aloitti CNS:n palveluksessa 1983, ja kirja käsittelee siten Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n aikakausia kirkon johdossa. Lehtimiehen näkökulmasta nämä kaksi paavia olivat hyvin erilaisia. Johannes Paavali oli helpommin lähestyttävä ja puhui mielellään lehtimiehille. Benedictus taas oli paljon pidättyvämpi, eikä ollut juuri kiinnostunut hyödyntämään niin sanottuja “avainhetkiä” vierailuillaan. Johannes Paavali II puhui vapaasti, Benedictus luki puheensa papereista sanasta sanaan.

John Thavis

John Thavis. Kuva lainattu hänen omalta verkkosivustoltaan.

Myös valokuvaajien suhteen paaveilla oli samantapainen ero. Johannes Paavali asettui mielellään kuvattavaksi, Benedictus ei olisi voinut vähempää välittää.

Thavisia säälitti, kun hän katsoi, kuinka Johannes Paavalia viimeisillä ulkomaanmatkoillaan, kun tämä oli jo varsin heikossa kunnossa, vietiin tilaisuudesta toiseen kuin pässiä narussa.

Thavis yritti päästä perille siitä, millainen “todelllinen” Benedictus on, ja mikä tekee tämän onnelliseksi.

Kirjan lopussa hän toteaa, että onnellisimmillaan Benedictus näytti olevan kuunnellessaan uruilla soitettua Bachia. Hän vetää tästä johtopäätöksen, että samanlainen täydellinen harmonia, riitasoinnuttomuus, oli Benedictuksen ihanteena myös kirkossa. Jos jokin särö harmoniaan ilmestyy, tarvitaan asiantunteva käsi, joka korjaa sen. Se käsi on paavin.

Kiinnostavaa on lukea, kuinka paavin mukana matkustaneita lehtimiehiä kohdeltiin ja ohjattiin. Heille oli – ja on varmaan edelleen – olemassa oma ohjekirjansa, josta löytyy “kaikki” tarvittava; milloin olla paikalla missäkin, miten pukeutua ja niin edelleen. Heillä on matkoilla varsin vähän liikkuma- ja toimintavapautta. Halutessaan voi tietenkin ottaa riskin ja lähteä liikkeelle omillaan, mutta silloin on vaarassa joutua toimittajakaartia valvovan ankaran vääpelin mustalle listalle.

Rooman-vuosiensa aikana Thavis oppi tuntemaan hyvin, miten Vatikaanissa kannattaa toimia, mistä naruista vetää, ja ennen muuta sen, että monipuolisten kontaktien luominen on toimittajalle elintärkeää. Minkääntasoista tuttavuutta ei pidä aliarvioida. Koskaan ei voi ennalta tietää, kuka voi auttaa jonkin tiedon hankinnassa.

Kirjasta päätellen Vatikaanin työntekijät ovat yleensä hyvin halukkaita puhumaan, etenkin jos sillä tavalla voi puolustaa omia etujaan tai panna kapuloita “vihollisten” rattaisiin. Vatileaks on eräällä tavalla ääriesimerkki tästä mentaliteetista. Vatikaanissa reviirikamppailut eri toimistojen ja virkamiesten välillä tuntuvat olevan jokapäiväisiä. Oletettavasti se johtaa välillä tehottomaan hallintoon ja korruptioonkin, kuten viime vuosina on usein valitettu.

Thavis käsittelee muutaman esimerkkitapauksen välityksellä isompia teemoja. Välillä luvut ovat selvästi viihteellisempiä, välillä vakavampia. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat jutut Vatikaanin kellonsoittajien maailmasta, arkeologisten löytöjen aiheuttamista byrokraattisista komplikaatioista sekä reviiriristiriidoista ja paavin vastaanotolle pyrkivien huijareiden, esimerkiksi valepiispojen paljastamisesta.

Vakavampaan ryhmään kuuluvat erilaisia kirkkopoliittisia ja moraalisia kysymyksiä koskevat luvut. Thavis on kirjoittanut tähän kirjaan ehkä parhaimman olemmassa olevan tiiviin esityksen meksikolaisen Marcial Macielin eli vaikutusvaltaisen Kristuksen legioona -järjestön johtajan paljastumisesta hyväksikäyttäjäksi ja hänen vallanmurenemisprosessinsa eri vaiheista.

Samoin hän kirjoittaa tarkkanäköisesti ja asiantuntevasti Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan ja sen Vatikaanissa toimivien suojelijoiden yrityksistä saada paavi myöntymään heidän ehtoihinsa yhteyden palauttamiseksi. Pius XII:n kanonisaatioprosessin vauhdittajia Thavis kuvaa erityisesti amerikkalaisen nunnan Margherita Marchionen toiminnan kautta. Seksiä koskeva luku on mehukkain; sen lopussa eräs prelaatti toteaa Thavisille, että Vatikaanille seksissä on aina kyse vallasta.

Jos haluaa suorittaa itsenäisen pikakurssin Vatikaanin eli Pyhän istuimen organisaation ja toimintakulttuurin (niin virallisen kuin epävirallisen) ymmärtämisessä, kannattaa lukea tämän kirjan lisäksi John L. Allenin All the Pope’s Men sekä Thomas J. Reesen Inside the Vatican. Sen jälkeen ymmärtää asioita paljon paremmin eikä sorru mutkien suoraksi vetämiseen tai aivopieruihin.

Lopuksi yksi opetus Thavisilta: jos Roomassa haluaa ehtiä päivän aikana ajoissa tilaisuudesta toiseen, on parasta käyttää skootteria.

Mikko Ketola

Arvioitu teos:
John Thavis: The Vatican Diaries. A Behind-the-Scenes Look at the Power, Personalities and Politics at the Heart of the Catholic Church. Penguin 2013. 336 s.

Etusivun kuva: Paavi Franciscus Brasiliassa, kuvaaja Semilla Luz.


Avatar photo

Kirjoittaja

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.