Hän joka on -teoksen kansi. Kuva: Kirjapaja
”Kuvia voisi olla lukemattomia, kipeitä ja särkyneitä, tai ehjiä ja levollisia. Olennaista kuvassa on, miten ihminen näkee toisen.”
(Kari Mäkinen, 7.10.2012)
Arkkipiispa Kari Mäkinen täytti tammikuussa 60 vuotta, ja sai lahjaksi ystäviltään ja kollegoiltaan juhlakirjan. Kirja on kiinnostava ja visuaalisesti kaunis. Kirjassa useat kirjoittajat ja taiteilijat kertovat näkemyksiään Jeesuksesta. Kuten tämäntyyppiset kokoelmat usein, kirja on tasoltaan hyvin vaihtelevainen ja epätasainen, monet tekstit kertovat enemmän kirjoittajistaan kuin Jeesuksesta.
Kenelle kirja on kirjoitettu? Kirjan voisi antaa syntymäpäivälahjaksi, paitsi arkkipiispalle, myös muille keski-ikäisille tai sitä vanhemmille, kulttuuria ja uskontoa ymmärtäville, kristillisesti harrastuneille ihmisille. Mutta antaisiko sen lahjaksi kirkosta vieraantuneelle, kesän rippilapselle tai hääparille? Houkuttaisiko tämä kuva kirkon Jeesuksesta tutustumaan kirkkoon tai Jeesukseen paremmin?
Juhlakirjojen genre Tabula Gratulatorioineen on melko akateeminen ilmiö, eikä tämäkään kirja välty siltä. Tutkimuksellisissa juhlakirjoissa teoksen aihe ja kysymys on yleensä tarkemmin määritetty ja kirjoittajat ohjeistettu siinä määrin, että kannen otsikko jollakin tavalla toteutuu. Näin ei nyt kaikilta osin käy. Tämä kirja olisi hyötynyt rohkeammasta toimituksellisesta otteesta, ehkä toisenlaisesta järjestyksestä, ja osan tekstien suoranaisesta karsimisesta.
Kirjassa esitellään Jeesusta, jonka olisi hyvä kelvata kaikille, ja kirkkoa, jonka sisäiset ristiriidat tai sitä kahtia jakavat kysymykset on rajattu tekstien ulkopuolelle. Jaakko Heinimäki viittaa tekstissään hampaattomaan Jeesukseen, ja kyllä, kirjan Jeesus on paikoin melko hampaaton. Syntyy kiltti kirja konsensuskirkosta ja sen yhteistyösuhteista.
Sekä Heinimäen tekstissä viidenlaisista Jeesus-kuvien kerrostumista (“Ketola ja Jeesus”), että kirjan päättävässä Risto Leppäsen ja Mika K. T. Pajusen tekstissä “Arkkipiispan Jeesus” annetaan myös epäsuorasti lukuohjeita tähän kirjaan: Jeesus ei näyttäydy suoraan, hänestä ei puhuta suurin sanoin, hänen kuvaamiseensa ei löydy sanoja, on vain Hän joka on. Arkkipiispan Jeesus on paitsi sosiologinen ja ihmisläheinen, myös mystifioitu.
”Menittepä millaisten ikkunoiden taakse tahansa, olipa tarina millainen tahansa, Kristus on jo siellä. Sielläkin, ja erityisesti siellä, missä hänen valonsa ei heti erotu”. (Kari Mäkinen, 27.5.2012)
Kirjoittajia on varmaankin valittu sen mukaan, että he edustavat mahdollisimman laajasti arkkipiispan ekumeenisia yhteyksiä, tiettyjen instituutioiden itsestään selviä edustajia, ja toisaalta eri herätysliikkeitä. Siksi teksteissä ei kerrota likikään aina niinkään Jeesuksesta, vaan tehdään esimerkiksi kirkkopolitiikkaa, esitellään omaa agendaa tai oppineisuutta tai puhutellaan jotakin tiettyä viiteryhmää. Maallikoiden valintakriteereinä näyttäisi olleen paitsi asema tai tunnettuus, myös kyky kirjoittaa, ja hyvä niin.
Kirjaan pyydetyistä kirjoittajista liki puolet on teologeja. Monet heistä kirjoittavat Jeesuksesta oivaltavasti ja tuoreesti. Osa kuitenkin saivartelee teksteissä opillisten kysymysten parissa, keskittyy pönkittämään asemaansa omassa instituutiossaan tai mittelee vallasta kirkossa. Joukossa on myös tekstejä, jotka lienee alun perin kirjoitettu jonnekin aivan muualle – ne eivät vastaa otsikon Jeesus-kysymykseen millään tavalla. Vaikka kenties ovatkin muuten ansioituneita tai kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia.
Kirjan 34 kirjoittajan joukossa on vain 9 naista. Sukupuoli ja siihen liittyvät kysymykset, kuten edelleen kirkkoa jakava naispappeus, on tästä teoksesta jätetty pois, kenties tarkoituksella. Kirjoittajat eivät ole myöskään nuoria: teologian ylioppilaat tai tämän ajan radikaalit kirkolliset ajattelijat puuttuvat. Turvallisia 1960–70-luvun radikaaleja on sentään mahtunut mukaan. Miksi naiset ja nuoret puuttuvat? Arkkipiispa neljän tyttären isänä olisi luultavasti ollut kiinnostunut myös siitä, mitä nämä Jeesuksesta ajattelevat.
Kun kirjoitetaan arkkipiispan juhlakirjaa, jossa teologien edustus on huomattavan suuri, olisi toivonut vaikkapa ekoteologisia, feministiteologisia, queer-teologisia tai vapautuksen teologisia äänenpainoja. Sellaisiakin kirjoittajia ja ajattelijoita Suomessa ja Suomen kirkossa on. Mutta ehkä ne ovat liian erilaisia, liian liberaaleja tai radikaaleja ääniä? Onko konsensus-Jeesus parempi kuin särmikäs Jeesus tai onko moniäänisen kirkon moniääninen Jeesus liian pelottava?
Jeesus oli omana aikanaan hyvinkin särmikäs ja radikaali. Parin vuosituhannen aikana hänestä näyttäisi syntyneen, ainakin tämän juhlakirjan valossa, institutionaalinen konsensus. Kirjan kiltteyden taustalla lienee halu kirjoittaa niin, että mahdollisimman moni voi tuntea yhteisöllisyyttä ja ajatella “meidän kirkko”, “meidän arkkipiispa”. Potentiaalit kiistakysymykset ja kirkon ilmeinen kahtiajakautuneisuus on lakaistu maton alle, niistä ei kirjoiteta. Konfrontaatioille ei anneta tilaa.
”Jos Kristus olisi vain siellä, missä rauhan ja sovinnon ja oikeudenmukaisuuden voi nähdä murtautuvan esiin ja missä ihmisarvoa määrätietoisesti puolustetaan, toivo olisi ensi sijassa vain vahvojen toivoa.” (Kari Mäkinen, 24.10.2012)
Kari Mäkinen on kuitenkin paitsi kiltti mies ja kiltti arkkipiispa, myös huomattavan rohkea ihminen. Hän on esimerkiksi viimeisen vuoden aikana osoittanut tukeaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille, pyytänyt heiltä julkisesti anteeksi kirkon toimintaa, hän on rohjennut kertoa oman ajattelunsa muutoksesta tässä asiassa. Tämä rohkea arkkipiispa ja tällaisen arkkipiispan rohkea Jeesus on siloteltu pois juhlakirjasta. Ettei syntyisi ”meteliä kansassa”? Arkkipiispan Jeesus on myös sellainen, että se luottaa aikuiseen kykyyn ajatella itse, ja muodostaa oma käsityksensä. Aivan kuin juhlakirja ei sitten kuitenkaan ihan luottaisi?
Tehtävä on toki haasteellinen, ja siksikin sen moni väistää: ei ole helppoa kirjoittaa Jeesuksesta. Mitä ja miten Jeesuksesta voi kirjoittaa, sortumatta yhtäältä naiiviuteen tai toisaalta teoreettiseen kiemuraisuuteen? Mistä itse olisimme kirjoittaneet? Uskonnon äidinkieliä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisälläkin monenlaisia. Jokainen oppii puhumaan omaansa taustan, koulutuksen ja kasvatuksen tuloksena. Toinen meistä kirjoittajista olisi pohtinut Jeesuksen toimintaa parantajana ja sairauden, kuoleman ja rikkinäisen ihmisen kohtaamisen teemaa, toinen ehkä asettanut Jeesuksen opetuksia aikansa kulttuuriseen taustaan tai verrannut häntä suurten maailman uskontojen muihin opettajiin. Nämäkin olisivat luonnollisesti vain kapeat tulokulmat valtavan laajaan Jeesus-teemaan.
Kirja ei ole toki huono: päinvastoin se on sivistynyt, viihdyttävä, koskettava ja opettavainenkin. Pääsiäisen pyhinä luettuna se oli mainiota kaunokirjallista, kulttuurihistoriallista, kirkkopoliittista ja uskonnollistakin tekstiä. Ja todellisia helmiäkin kirjassa toki on: niitä ovat ennen kaikkea nuoren, 30-vuotiaan Kari Mäkisen runot, jotka sitovat teoksen monenlaisia osia yhteen. Niitä ovat Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan oivaltava taide. Helmiä olivat myös muutamien maallikoiden, esimerkiksi presidentti Sauli Niinistön, kirjailijoiden Leena Lehtolaisen ja Juha Ruusuvuoren voimakkaasti eletyt, omakohtaisesti koetut ja koetellusti ajatellut tekstit. Ne kertoivat vahvaa sanomaa Jeesuksen keskeisistä opetuksista ja merkityksestä tässä ajassa.
Samalla tavoin keskeinen helmi oli mielestämme biodiversiteettitutkimuksen ja ympäristötieteen professori Pekka Niemelän ihon alle menevä ja koskettava kirjoitus körttiläisestä isoäidistään Fannista. Mutta ehkä olemme tässä jäävejä, koska körttiläisyys on oma uskonnon äidinkielemme.
Arvioitu teos:
Hän joka on – kirja Jeesuksesta. Arkkipiispa Kari Mäkinen 60 vuotta. Toim. Kaisa Raittila, Jaakko Heinimäki, Kari Immonen & Mika K. T. Pajunen.
Artikkelikuvaan arkkipiispan on kuvannut Aarne Ormio.
