30. Uskontotiede sekä modernin ateismin esille nostamat kysymykset ovat yksi niitä aihealueita, jotka ovat viime vuosien aikana näkyneet lehden sivuilla aikaisempaa enemmän. Tuoreimpana näytteenä Matti Heiliön artikkeli vuodelta 2008.
Matti Heiliö Kognition kehä ja uskontokritiikin sokea piste Ilkka Pyysiäisen artikkelissa (Vartija 5–6/2007) hahmotellaan nimikkeet uusateisti ja uskonpuolustaja. Mielestäni tärkeämpi keskustelu on meneillään kireän uskontokritiikin ja kohdettaan sympaattisemmin kohtelevan pehmeän uskontokritiikin välillä. Jälkimmäistä harjoittavat mm uskonnon perinteen sisällä paikkaansa etsivät sielut, jotka haluavat saman valokeilan kohdistuvan skientistiseen maailman esiymmärrykseen ja uskontokäsitykseen, joka näyttäytyy uskomuslauseiden kokoelmana.
Uskontokritiikissä on kiusaus määritellä kohde ja sitten kohdistaa siihen moitteita. Tämä olkipukkiperiaate ei ole aina reilua. Jos maalin koordinaatit on valittu ennakkoluuloisesti, voi olla, että osumat menevät hutiin. Kireä uskontokritiikki (Dawkins, Dennet, Harris etunenässä) tuntuu terävästä argumentaatiosta huolimatta sivuuttavan olennaista, niiden filosofisten ongelmien syvyyden, jotka liittyvät tieto-opin, materian, kosmologian ja kognition peruskysymyksiin. Moititaan uskonnon pysähtyneitä, alkeellisiksi hokemiksi kalkkeutuneita ilmentymiä.Dawkins, Dennet, Harris tuntuvat terävästä argumentaatiosta huolimatta sivuuttavan niiden filosofisten ongelmien syvyyden, jotka liittyvät tieto-opin, materian, kosmologian ja kognition peruskysymyksiin.
Ajattelu, tietäminen, tutkimus ja argumentointi operoivat kognitiivisen järjestelmän peruspalasilla ja logiikan säännöillä. Ei toki muuten voisi ollakaan. Maailmanhahmotuksemme aakkosia ovat käsitteet olemassaolo, todellisuus, tieto, materia, avaruus, aika ja kausaatio. Kognitio on järjestelmä, jonka aistimusta keräävä, tietoa prosessoiva, maailmaa hahmottava tajuntamme yhdessä mielen logiikan kanssa muodostavat. Meillä ei ole mahdollisuutta hypätä tajuntalogiikkamme ulkopuolelle ja arvioida maailman probleemaa jostain neutraalista, kiistattomasta, kognition suhteellisuuden ulkopuolisesta näkökulmasta. Tähän asiaan on viitattu eri ajattelijoiden toimesta. Mind-body probleema, puuttuva Arkhimedeen piste, harson takainen peritodellisuus jne. ovat pohdinnassa käytettyjä ilmauksia. Ihmiskunta on paininut kysymyksen kanssa antiikin aamusta nykyajan kosmologiaan ja tieto-oppiin saakka. Realismi ja materian filosofia tarjoavat aiheita paksuiksi kirjoiksi edelleen.
Tiedon ulkopuoli?
Kosmologian ja kognitiotieteen piirissä fysikalistinen suuntaus on tosin esittänyt strategian, jolla ongelma siivotaan pelin ensimmäisen siirron mukana pois laudalta toteamalla, että ihmisen tiedon ulkopuolelle periaatteessa jäävää maailman todellisuutta ei ole syytä lainkaan pohtia juuri siksi, että siitä ei ole mahdollista tehdä havaintoja. Mysteerin pöly pyyhkiytyy pois, kun kysymys maailman peritodellisuudesta ja tajuisuudesta julistetaan aiheettomaksi keinotekoiseksi kysymykseksi, näennäisongelmaksi. Materian kompleksisesta rakenteesta emergoituvat ilmiötasot riittävät ihmisen mielen, sielun ja tajunnallisuuden, siis myös eksistenssiä koskevien pohdintojen synnyn selitykseksi. Tiedolla ei ole ulkopuolta.
Uskonto ymmärretään väitelauseiden kokoelmaksi kahdella taholla, fundamentalistisen uskonnollisuuden ja kireän eli skientistisesti sitoutuneen uskontokritiikin parissa. Pimentoon jää se, että uskontoa koskeva ajattelu on paljon rikkaampaa, monitahoisempaa ja filosofisesti syvempää. Yksinkertaistavista reduktioista kieltäytyminen olisi tutkimisen arvoinen haaste myös uskontotieteelle. Olen kuvannut kirjassani (Enkelitikkaat 2003) kolmannen tien hahmottumista kristinuskon sisällä fundamentalistisen uskonnollisuuden ja kireän uskontokritiikin välimaastossa.Skientismi ja uskontoritiikki
Intellektuaalisesti rehellinen uskonnollisuus on varsin lähellä sitä tapaa, jolla Ilkka Pyysiäinen uskonnosta kirjoittaa. Melkein kaikki väitteet ja asiaintiloja koskevat toteamukset sopivat sellaisinaan kolmannen tien kristittyjen ajatustapoja kuvaamaan. Poikkeavaa on johtopäätös, joka asiaintiloista johdetaan. Pyysiäinen huomauttaa, mikä vaara sisältyy siihen, kun uskonto ja uskonnollisuus kuvataan yhtenä pakettina, yksivärisenä yleistyksenä. Kuitenkin juuri tähän syyllistytään usein uskontokritiikissä ja uskontotieteessä. Myös Pyysiäisen tekstiä lukiessa tuntuu siltä, että uskontoa koskeva tutkijan asenne on valittu jo etukäteen.
Skientistiseksi uskontokritiikiksi kutsumani ajatustavan eräs aksiooma tuntuu olevan: todellisuudessa ei ole sellaista ulottuvuutta, jota tiede ei tavoita. Tämä on filosofisesti ja tieteenteoreettisesti mielenkiintoinen väite, mutta sellaisenaan myös uskomus. Joillekin se on tautologinen itsestään selvyys, koska fysikalismin sävyttämä todellisuuden määritelmä lienee juuri "kaikki mitattavissa, havaittavissa oleva". Monille meistä taas maailmassa on muutama aito kysymysmerkki enemmän.
Kaikki uskonnon perinteeseen itsensä liittävät ja uskontoa puolustavat eivät välttele rehellistä keskustelua uskonnollisista totuusväitteistä, eivätkä liioin uskonnon kulttuurisen roolin kriittistä arviointia. Itse asiassa suhteellisuutta kannattavien, uskonnon matalan statuksen kristittyjen joukko on luullakseni yhtä suuri kuin fundamentalistisen uskonvarmuuden linnake. Suuntaan tahi toiseen vähät välittävien epätietoisten joukko on suuri enemmistö.Platonista kvanttimekaniikkaan
Pyysiäisen mukaan eräät teologit ja filosofit ovat esittäneet, että uskonto ei väitä yhtään mitään todellisuudessa olevista olennoista. Näin juuri. Mikäli kognitiivisen kehän probleema tunnustetaan aidoksi tiedonfilosofiseksi ongelmaksi, on selvää, että kaiken tiedon, havaitsemisen ja ajattelun piirissä toimitaan suhteellisuuden puitteissa. Absoluuttiseen argumentaation perustaan ei ole etuoikeutta kellään maailmankuvallisesta varustuksesta huolimatta. Tieteen eksistenssikäsitykset, filosofian, tietoteorian pohdinnat ja uskontojen kuvastojen laatijat ovat samalla hauraalla alustalla. Viime kädessä operoimme malleilla, symboleilla ja mielen sisäisillä kuvilla. Platonin luolavertauksesta lähtien on ihminen paininut tämän kysymyksen kanssa. Kvanttimekaniikan todellisuuskäsityksen ja materian filosofian pohdinta edustaa yhtä vaihetta tässä uskokseni päättymättömässä saagassa.
Absoluuttiseen argumentaation perustaan ei ole etuoikeutta kellään maailmankuvallisesta varustuksesta huolimatta.
Kuten Pyysiäinen sanoo, tätä näkemystä voidaan käyttää tieteellisen tiedon väittämien väistelyyn. Kyllä toki, koska tämä merkitsee kaiken tiedon suhteellisuuden myöntämistä. Vastaväitteitä asetelma ei suinkaan kumoa, se vain asettaa diskurssin osapuolet samalle viivalle yhtä lailla aseettomina. Fysikaalisen maailmanselityksen menestys on vakuuttava ja sitä ei ole syytä väheksyä. Fysiikan teorioiden ja mitattavien ilmiöiden välinen yhteensopivuus osoittaa, että fysikalistinen malli materiasta ja kosmologiasta on mykistyttävän tarkka. Uskonnon ei tule kuvitella voivansa lisätä tähän projektiin mitään omia tarkentavia vastauksia. Kuitenkin uskonnolle samoin kuin jokaiselle pienelle ihmiselle jää oikeus tehdä lisää kysymyksiä, ihmetellä, hiljentyä, mykistyä ja lumoutua maailman mysteerin edessä. Miksi olemme täällä? Mikä on minuus, sielun identiteettikokemus? Riittääkö selitykseksi, että olen vain informaation pyörre materian pinnalla, kuin tuulen vireen puhaltama hetkellinen väreilykuvio veden kalvolla. Tämä kaltaiseen selitysmalliin saatetaan päätyä ja senkin jälkeen jää jäljelle kysymys: Miksi? Kuvaavaa on, että tämän kysymyksen oikeutuksen on myöntänyt myös Stephen Hawking.
Penrose ja uskonnon hapuilu
Mielipiteineni olen uskonnon puolustajien maalitauluna, koska vaadin älyllisen rehellisyyden kunnioitusta melkein yhteen ääneen Pyysiäisen kanssa. Evankelistojen satuilusta ja yliluonnollisten efektien ja ilmoitetun salatiedon omimisesta saan näppylöitä. Samalla joudun maaliksi sellaisen uskontokritiikin kannalta, joka on lähtökohtanaan sitoutunut skientistiseen tiedonfilosofiaan ja joka ei myönnä kognitiivisen kehän probleemaa aidoksi ongelmaksi.
Uskonnollisuus on minimissään sen seikan myöntämistä, etteivät uskonnon kysymykset poistu maailmasta.
Kognitiivisen sulkeuman mysteeri on olemassa niin kauan kuin ihminen sen pohdintaa jatkaa. Ihmisen minuuden kokemus on objektiivinen havainto ja minän maailmaa koskeva pohdinta on kognitiivinen prosessi ja sellaisenaan myös maailman osa. Uskonnon kysymykset eivät poistu maailmasta. Uskonnollisuus on minimissään tämän seikan myöntämistä. Kaltaiseni uskonnon puolustaja käyttää sekä uskonnollisten että tieteellisten totuusväitteiden kritiikkiä keinona pelastaa uskonto. Syy on se, että halutaan torjua sen kaltainen maailmankuvallinen vyörytys, jossa tieteellisen tiedon lupausta kaupataan kertomatta sen rajallisesta takuusta. Samalla pitää torjua sanahelinään ja objektiivisen tiedon illuusioon hairahtuneen uskonnollisuuden kirkasotsaisten edustajien into, joka turmelee uskonnon filosofisen syvenemisen ja uskonnon kielen evoluution ja ajassa hengittämisen. Uskontoa tulee rukata ja koetella, siitä käytettävää kieltä erityisesti. Tulisi muistaa Sir Penrosen ajatus: Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa (ks. kirjani Enkelitikkaat) hän lausui:
Käsitykseni mukaan ollaan edistytty erittäin vähän kohti vastauksia siitä, mitä mielessä tapahtuu, keitä me olemme, mitä on tietoisuus, miksi olemme täällä ja miten universumi luo mahdollisuuden tietoisuuden omaaviin olentoihin tai onko elämää kuoleman jälkeen? En katso uskovani uskonnon dogmaan, mutta kylläkin ajattelen, että uskonto hapuilee jonkin sellaisen perään, johon meillä ei ole vastauksia vielä, ja joka on perinteisen tieteenkäsityksen ulkopuolella. Luullakseni ajattelen, että koko tieteen käsitteellisen ulottuvuuden tulee laajentua ja muuttaa ennen pitkää luonnettaan.
Nämä Sir Penrosen sanavalinnat kuvaavat erinomaisesti niitä ajatuksia, joita uskontofilosofian piirissä on liikkeellä. Sama koskee suurta joukkoa tiedostavia kristittyjä, jotka puolustavat uskontoa mutta eivät välttele rehellistä keskustelua uskonnollisista totuusväitteistä, sekä harrastavat uskonnon kulttuurisen roolin kriittistä arviointia. Toivoa on, että vastaavaa levotonta nomadikansaa on pian muidenkin kirjan kansojen uskontojen piirissä. Nöyryyttä ja etsintää soisi myös skientismin ja rationalismin tunnustuskunnan sisälle.