28. Vuoden 1989 alusta päätoimittajiksi ryhtyivät Heikki Räisänen ja Martti Mäkisalo, joista Räisänen vaihtui v. 2001 alusta Matti Myllykoskeksi. Vaikka tänäkin aikana teologiaan, kirkkoon ja uskontoihin liittyvät aiheet ovat olleet enemmistönä, lehti on muuttunut ehkä piirun verran kansantajuisen yleistiedelehden suuntaan. Ajan henkeä kuvaavasti seksuaalivähemmistöjen ääni saavutti lehden sivut ainakin vielä vuonna 1993 rohkean henkilökohtaisen tilityksen muodossa.

KATI SIRKIÄ

JUMALA ON LUONUT TRANSSEKSUAALINKIN

Oman transseksuaalisuuteni myöntäminen on ollut minulle monella tavalla vaikea asia. Olen 29 vuotta yrittänyt elää miehenä ja löytää itselleni sopivaa pehmomiehen identiteettiä. Olen ajatellut, ettei sillä ole suurta väliä, onko ihminen mies vain nainen, vaan tärkeintä on, että olemme kaikki ihmisiä.
Tarpeeksi ahdistuttuani miehenä olemiseen ja kypsyteltyäni omituisia ajatuksiani olen tullut siihen pisteeseen, että minun on pakko tunnustaa: sillä on hirveästi väliä, olenko mies vai nainen. Enää en jaksa elää, ellen saa olla se, mitä koen olevani: nainen.

Näin intiimejä asioita on vaikea kertoa. Kuitenkin haluan, että ihmiset oppisivat ymmärtämään transseksuaalisuutta ja voisivat hyväksyä minut sellaisena kuin itse koen itseni. Siksi luulen, että minun on hyvä kertoa jotain elämästäni, tuntemuksistani ja transseksuaalisuudesta yleensä.
Ymmärrän, että transseksuaalin kohtaaminen voi olla hämmentävää ja vaikeaa, mutta toivoisin ihmisten ymmärtävän, että transseksuaalina oleminen saattaa olla paljon kiusallisempaa ja vaikeampaa. En minä haluaisi olla transseksuaali vaan aivan tavallinen nainen.
Olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Nyt toivon, että muutkin voisivat hyväksyä minut ihmisenä ihmisten joukossa ja naisena naisten joukossa.
Tämä on minun tarinani.

Lapsuuteni

Olen pienestä pitäen oppinut, että ihmiset voidaan ulkonäön perusteella yksiselitteisesti jakaa kahteen toisensa poissulkevaan sukupuoleen. Lisäksi olen oppinut, että sukupuolet liittyvät seksiin, joka taas on jotenkin häpeällinen asia.
Niinpä minulle onkin ollut pienestä pitäen selvää, että en voi puhua edes äidilleni siitä, että haluaisin oikeasti olla tyttö. Ajatushan on aivan hullu, sairas ja häpeällinen! Siksi olen yrittänyt sopeutua siihen, että minua pidetään poikana.
Lapsena jako tyttöihin ja poikiin ei haitannut kovin paljon, koska sain leikkiä ja olla tyttöjen kanssa ilman ongelmia, mutta koulussa törmäsin ongelmiin. Siellä jouduin ihmettelemään, miksi en voinut yhtä hyvin osallistua tyttöjen voimistelutunnille tai tyttöjen käsityötunnille tai miksi ylipäänsä tällainen jako piti tehdä.
Koulussa opin sitten kaiken muun lisäksi senkin, että olen jotenkin erilainen ja omituinen. Onneksi siellä opetettiin jotakin myös kaikkia ihmisiä rakastavasta Jumalasta, sillä Hänestä tuli ainoa luotettava ystäväni ja juttukaverini moniksi vuosiksi.

Murrosikäni

Murrosikä kärjisti ongelman entisestään. Kun sukupuolijako tuli entistä selvemmäksi, jouduin aina vain yksinäisemmäksi ja enemmän erilleen tyttöjen joukosta, johon olisin halunnut kuulua ja samaistua.
Lisäksi tuli vielä ahdistus omasta väärää sukupuolta olevasta kehosta. Kun muut tytöt alkoivat naisistua, minulle alkoi tulla miehisiä piirteitä. Miehisen seksuaalisuuden kehittyminen tuntui sietämättömän ahdistavalta.
Koska halusin ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, etsin tietoa kirjastosta lastenkasvatusoppaista. Koska en löytänyt mistään tietoa transseksuaalisuudesta, yritin tietenkin tulkita itseäni ja tuntemuksiani saamallani tiedolla.
Tuntemani kateellisuuden naisistuvia tyttöjä kohtaan tulkitsin seksuaaliseksi kiinnostumiseksi vastakkaisesta sukupuolesta, ystävänkaipuuni tulkitsin tyttöystävän tarpeeksi ja ahdistukseni omasta seksuaalisuudestani tulkitsin normaaliksi ohimeneväksi murrosiän ongelmaksi. Aina vain vahvistuva ajatus, että haluaisin olla nainen, oli puolestaan niin omituinen "seksuaalifantasia", että siitä oli paras olla hiljaa.
Miehistä sukupuoliviettiä opin purkamaan masturboimalla, joka sekin tuntui hyvin ristiriitaiselta. Toisaalta sillä sai purettua jännitystä, mutta toisaalta se aiheutti ahdistuneen tunteen. Onneksi tähän ei sentään liittynyt lisäksi häpeää, koska lukemani lastenkasvatusopas oli sen verran moderni, että sen mukaan masturboiminen oli aivan luonnollista.
Murrosiän ahdistavimmassa vaiheessa olin hyvin sulkeutunut. Ainoa lohtu ja voimanantaja oli Jumala, jota rukoilin joka ilta pitkään ja hartaasti. Yksi hartaimmista rukouksistani oli, että saisin tyttöystävän. Jumala tietää, että rukoukseeni liittyvä kipu ja kaipaus ei ollut luonteeltaan seksuaalista vaan sosiaalista yksinäisyyttä.

Nuoruuteni

Pahimman murrosiän ahdistuksen ja sulkeutuneisuuden mentyä ohi aloin löytää rukouksen lisäksi muitakin selviytymiskeinoja. Ryhdyin seurakunnan lapsenvahdiksi ja sitten pyhäkoulunopettajaksi. Harrastukset olivat hyvin mieluisia, sillä pidin lapsista ja siitä, että minut hyväksyttiin mukaan naisvaltaiseen joukkoon.
Myös seurakunnan nuorten toiminta oli minulle tärkeää. Siellä saatoin paremmin kuin koskaan ennen olla kaveri ikäisteni tyttöjen kanssa. Kuitenkin oma sukupuoli-identiteettini pysyi edelleen epäselvänä ja suhteessani tyttöihin tuntui edelleen olevan jotain vialla.
Identiteettini epäselvyyteen sain lievitystä uskonnollisesta ajattelusta. Kristinopin älyllinen pohdiskelu toi edes jotain järjestystä elämän kaaokseen. Itseäni en ymmärtänyt, mutta elämästä luulin ymmärtäväni jotain.

Ystäväni

17-vuotiaana löysin seurakuntanuorista itselleni sydänystävän, jota olin vuosikausia rukoillut. Alkoi vuosia kestänyt intensiivinen ja rikas ystävyysseurustelu, joka merkitsi molemmille hyvin paljon.
Olimme jotenkin samanlaisia – syrjäänvetäytyviä ja pohdiskelevia – joten viihdyimme hyvin yhdessä. Tietenkin tulkitsimme suhteemme tytön ja pojan väliseksi seurusteluksi ja käyttäydyimme sen mukaan.
Koska meillä meni niin hyvin kuin kahdella hyvällä ystävällä voi mennä ja koska vielä näytti, että olemme vastakkaista sukupuolta, niin menimme lopulta naimisiin.
Avioliittomme oli monessa suhteessa hyvä ja antoisa ihmissuhde ja hyvä yhdessäelämisen muoto. Pystyimme jakamaan kaiken, niin kotityöt kuin tunteet. Ainoat asiat, jotka avioliitossamme eivät toimineet, olivat seksi ja sukupuoliroolit.
Surressani päättynyttä yhdessäelämistämme olen todennut, että ystäväni oli minulle paljon enemmän kuin ystävä tai puoliso. Hän oli nainen minunkin puolestani. Hän oli nainen, joka halusin itsekin olla mutta jota en saanut olla. Hän oli nainen, johon samaistua. Hän oli nainen, jonka kanssa sain olla tasavertainen ystävä, jonka kanssa sain pohtia ja tutkia sukupuolirooleja ja naiseutta. Hänen kanssaan eläessäni lopulta löysin oman naisen identiteettini.

En ole mies

Olin kiltti lapsi ja yritin kasvaa, niin kuin minun odotettiin, mieheksi. Kävin miesten koulun, armeijan, menin naimisiin, kävin yliopistolla keskustelua miesten kanssa miehenä olemisesta, mutta viihdyin aina vain huonommin miehenä.
Yritin rakentaa itselleni androgyyniä identiteettiä ja antaa itselleni luvan toteuttaa itsessäni olevia naisellisia taipumuksia, mutta sekään ei auttanut. Kun mielsin itseni mieheksi, pelkäsin muidenkin ajattelevan minua miehenä. Ihmissuhteisiin ja kanssakäymiseen toi koko ajan jännitystä se, että pelkäsin, miten minua miehenä tulkitaan.
Erityisen ahdistavia olivat sukulaisvierailut, jolloin minun olisi pitänyt esittää vaimoni aviomiestä. Paljon mukavampia tilanteita olivat seurusteluhetket naispuolisten opiskelutovereiden kanssa, jolloin saatoin joskus hetkeksi unohtaa miehen roolini, vaikka useimmiten silloinkin pelkäsin, että esimerkiksi läheisyys tulkittaisiin lähentelyksi.
Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa minulle suoritettujen tutkimusten perusteella tiedän, että kromosomeiltani ja hormonituotannoltani olen "normaali biologinen mies". Kokemusteni ja tuntemusteni perusteella kuitenkin tiedän, että mieshormonien aikaansaama miehinen seksuaalisuuteni ja miehinen ulkonäköni ovat pahassa ristiriidassa sen kanssa, mitä on korvien välissä.

Voi ei, olen transseksuaali!

Oman transseksuaalisuuden tiedostaminen on vaikeaa, koska transseksuaalisuutta ei tunneta tarpeeksi ja koska se tuntuu täysin käsittämättömältä vallitsevien käsitysten valossa. Myöskään ammattiauttajat eivät yleensä tunne transseksuaalisuutta, joten transseksuaalin on ensin osattava itse tehdä diagnoosi ja sitten osattava hakea apua oikeasta paikasta.
Kansainvälisten tutkimusten ja hoitoonhakeutuneiden määrän perusteella on arvioitu, että transseksuaaleja on noin 1/24 000. Todellinen määrä lienee suurempi, koska monet transseksuaalit jäävät ahdistukseensa osaamatta hakea asianmukaista apua ja päätyvät jopa itsemurhaan.
Minulla, niin kuin monella muullakin transseksuaalilla, kului puoli elämää ennen kuin lopulta ymmärsin, mistä kokemani identiteettiristiriita johtuu.
Pari vuotta sitten uskaltauduin vihdoin kertomaan parhaalle ystävälleni, josta oli tullut vaimoni, että minulla on sellaisia omituisia ajatuksia, että haluaisin olla nainen. Joku toinen kerta tulin sanoneeksi hänelle, että suhteemme tuntuu minusta lesbosuhteelta. ldentiteettiongelmani ei jättänyt minua rauhaan, vaan se kypsyi mielessäni jatkuvasti.
Lopulta minulle ei enää riittänyt sukupuoliroolien älyllinen kyseenalaistaminen. Minun oli aivan pakko saada kokeilla käytännössä sukupuoliroolirajan ylittämistä.
Ostin itselleni hameen, lainasin vaimoltani muita vaatteita ja meikkejä, laittauduin niin naisennäköiseksi kuin osasin ja lähdin SETAn transvestiittiryhmään. Tietenkin se pelotti aivan kauheasti, mutta joku minun sisälläni pakotti liikkeelle.
Tempaukseni aiheutti kriisin avioliittoomme. Aluksi vaimoni kielsi kokonaan ulos menemisen naiseksi pukeutuneena. Se teki kipeää. Aavistin, että tämä ei päättyisi hyvin. Olisin halunnut noudattaa hänen toivettaan, mutta itseni takia en pystynyt
Mitä useammin kävin ulkona naiseksi pukeutuneena, sitä vähemmän pelottavalta se tuntui ja sitä selvemmin aloin huomata, että minulle ei riitä pelkkä naiseksi pukeutuminen niin kuin transvestiiteille, vaan minä haluan oikeasti olla nainen.
Koko ajan pystyin keskustelemaan asiasta vaimoni kanssa, joka oli lopulta hyvin ymmärtäväinen ja joustava. Hänen toiveensa oli, että eläisin kaksoiselämää eli pitäisin "harrastukseni" salassa sukulaisilta ja ystäviltä. En kuitenkaan pystynyt pitäytymään kaksoiselämään. Mitä enemmän aloin nauttia naiseudestani, sitä enemmän se alkoi tulla esiin myös arkiminässäni.
Mitä enemmän keskustelin eri ihmisten kanssa ongelmastani, mitä enemmän sain asiallista tietoa transvestisuudesta ja transseksuaalisuudesta, mitä enemmän sain kokemuksia naisen roolissa hyväksytyksi tulemisesta ja mitä enemmän tutkiskelin tuntemuksiani, sitä selvemmin tajusin että transvestisuus tai kaksoiselämä eivät ole vastauksia ongelmaani. Ikävä kyllä, olen ttansseksuaali!
Transseksuaalisuuden tiedostaminen oli hyvin kipeää ja pelottavaa, koska en tiennyt mitä se toisi tullessaan. Jonkin aikaa ehdin elää siinä toivossa, että avioliittomme voisi jatkua, vaikka olisinkin transseksuaali ja alkaisin toteuttaa naiseuttani yhä enemmän.
Ystäväni teki kuitenkin selväksi, että hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa eikä sosiaalisten paineiden takia suostuisi elämään avioliitossa naisen kanssa. Minulle taas oli selvää, etten enää jaksanut esittää miestä, vaan halusin aloittaa sukupuolenkorjausprosessin. Niinpä surullisina mutta ystävyyden säilyttäen päädyimme yhdessä avioeroon.

Sukupuolenkorjausprosessi

Biologista sukupuolta ei voi vaihtaa, sillä ihmisen kromosomeja ei voi muuttaa. Toisaalta sukupuoli-identiteettiäkään ei voi vaihtaa. Jopa psykoanalyytikot myöntävät, että transseksuaaleja ei voida parantaa psykoanalyysin avulla. Yritykset muuttaa transseksuaalien sukupuoli-identiteettiä vastaamaan biologista sukupuolta ovat johtaneet vain lisääntyneeseen ahdistukseen ja itsemurhiin. Lääketieteen keinoja tuoda helpotusta transseksuaalin kokemaan ristiriitaan on hormonihoito, sukupuolenkorjausleikkaus ja muut mahdolliset leikkaukset. Ne eivät varsinaisesti muuta sukupuolta, vaan ne muuttavat kehoa vastaamaan paremmin omaksi koettua sukupuoli-identiteettiä.
Varsinainen sukupuolenvaihdos voi tapahtua vain sosiaalisen ja juridisen sukupuolen osalta eli suhteissa toisiin ihmisiin. Sosiaalinen sukupuolenvaihdos tapahtuu, kun ihmiset, jotka ennen ovat pitäneet minua miehenä, alkavat pitää minua naisena. Juridiseen sukupuolenvaihdokseen kuuluu virallinen nimenmuutos ja henkilötunnuksen muutos. (Henkilötunnuksen toiseksi viimeinen merkki kertoo sukupuolen: parillinen numero tarkoittaa naista ja pariton miestä.)
Sukupuolenkorjausprosessi merkitsee totuttautumista ja opettelua uuteen sukupuolirooliin sekä henkistä ja käytännöllistä uudelleen orientoitumista elämään. Se ei ole helppo tehtävä, kun on koko ikänsä joutunut elämään väärässä sukupuoliroolissa eikä ole voinut opetella omaan sukupuoleensa kuuluvia sosiaalisia taitoja. Siksi henkinen tuki ja omaa identiteettiä tukeva terapia olisivat transseksuaalille tarpeen.
Sukupuolenkorjausprosessin rankkuus, hoitojen saamisen vaikeus ja pitkittyminen, juridisen sukupuolen muuttamisen vaikeus, puuttuva henkinen tuki ja joidenkin ammattiauttajien vihamielisyys aiheuttavat transseksuaaleille ahdistusta ja jopa mielenterveydellisiä ongelmia. Yleensä kuitenkin sukupuolenkorjausprosessin läpikäyminen vähentää huomattavasti transseksuaalien ahdistusta ja itsemurha-alttiutta.
Sosiaalisen sukupuolenvaihdoksen ja lääketieteellisten hoitojen hakemisen aloitin heti avioeroon päätymisen jälkeen, kun olin ensin varmistanut saavani henkistä tukea prosessiini. Sen sijaan naisen sukupuolirooliin totuttautuminen oli alkanut jo lähtiessäni ensimmäisen kerran naiseksi pukeutuneena ulos.

"Ulostuleminen" ja sosiaalinen sukupuolenvaihdos

Transseksuaalit etenevät sukupuolenkorjausprosesseissaan eri tahdissa ja eri tavoilla. Jotkut salaavat asian muilta ihmisiltä, kunnes ovat muuttuneet mielestään tarpeeksi. Minulle oli tärkeää, että sain aloittaa myös sosiaalisen sukupuolenvaihdokseni heti, koska en enää jaksaisi jatkaa valheellista elämää.
Liikkeellelähtö oli vaikeinta. Minun oli "tultava ulos" tämän häpeälliseltä tuntuvan transseksuaalisuuden kanssa. Oli kamalan pelottavaa lähteä kertomaan ystäville ja työtovereille, että olenkin nainen. Mutta mitä enemmän olen saanut kokea hyväksyntää, sitä rohkeammin olen uskaltanut puhua asiasta ja olla oma itseni.
Koko ajan olen kuitenkin edennyt hyvin varovaisesti ja vähän kerrallaan. Olen paljastanut asian vain niille, joille se on tuntunut välttämättömältä paljastaa.
Sosiaalisen sukupuolen vaihdos on tapahtunut toisten kohdalla helpommin kuin toisten. Vanhemmilleni asian hyväksyminen on tietenkin ollut kaikkein vaikeinta. Joillekin ystävilleni sukupuoleni vaihtuminen on tuntunut melko luontevalta, mutta useimpien täytyy varmasti sulatella asiaa jonkin aikaa. Olen iloinen siitä, että vihdoinkin voin alkaa samaistua naisten joukkoon. Vanhat ystäväni, jotka pitävät minua nyt naisena, ovat tulleet entistä paremmiksi ystäviksi. Heidän edessään minun ei tarvitse enää jännittää, vaan olla se mikä olen.
Toisaalta sosiaaliseen sukupuolenvaihdokseen liittyy paljon ongelmia. On jatkuva ristiriita julkisuuden ja minun intimiteettini välillä. On pelko siitä, että asia saa liikaa huomiota muiden asioiden kustannuksella. Pelkään, että joillekin asian kohtaaminen saattaa olla jopa ylitsepääsemättömän vaikeaa. Itselleni tulee välillä pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Työtoverini joutuvat välillä ristiriitaisiin ja hankaliin tilanteisiin nimi- ja sukupuoliepäselvyyksien takia.
Elämäni (ja työtovereiden elämän) helpottamiseksi toivoisin saavani juridisen sukupuoleni muutettua mahdollisimman pian, mutta suomalaisen byrokratian nihkeys transseksuaalien nimenmuutoshakemuksia ja henkilötunnuksen muuttamista kohtaan ei lupaa hyvää.

Lääketieteellinen sukupuolikorjaus

Lääketieteellisten hoitojen saaminen transseksuaalisuuteen on Suomessa tällä hetkellä hyvin huonosti järjestetty. Vaikka transseksuaalisuus on virallisessa tautiluokituksessa, transseksuaalin on turha kuvitella saavansa apua julkisesta terveydenhuollosta.
Hormonihoidon saamiseksi olen joutunut kääntymään Suomen melkein ainoan transseksuaaleja hoitavan lääkärin puoleen, yksityispotilaana tietenkin.
Hormonihoidon vaikutukset tuntuvat hyviltä. Naishormonien ja antimieshormonien vaikutus ei ole vielä ehtinyt kovin paljon vaikuttaa ulkonäkööni, mutta miehisen seksuaalivietin ja miehisten tuntemusten häviämisen myötä on ahdistus vähentynyt huomattavasti ja olo on tullut tasapainoisemmaksi.
Mitä enemmän hormonihoito vaikuttaa, sitä paremmin tunnen olevani kotona omassa kehossani ja sitä paremmin ulkonäköni alkaa vastata sukupuoli-identiteettiäni. Silti koen myös sukupuolenkorjausleikkauksen välttämättömäksi, koska haluan päästä eroon minulle vastenmielisistä miehen elimistä ja koska haluan elää mahdollisimman normaalia naisen elämää.
Sukupuolenkorjausleikkauksen saamiseksi joudun todennäköisesti hakeutumaan yksityispotilaana ulkomaille johonkin transseksuaaleja hoitavaan sairaalaan.

Olen vammainen nainen

Mitä on naiseus ja miten nainen määritellään? En ole löytänyt muuta hyväksyttävää. vastausta kuin Sara Heinämaan ja Esa Saarisen kirjas- saan "Olennainen nainen" esittämä kanta. Kaikki valmiit ja ulkoapäin tulevat määritelmät naisesta alistavat naisen aina jollekin. Jokaisen naisen tulee saada itse määritellä oma naiseutensa.
Minulla naiseus on sosiaalista hyväksytyksi tulemista ja sopusoinnussa olemista oman kehoni kanssa. Mitä pidemmälle sosiaalinen ja hormonaalinen sukupuolenvaihdokseni on edennyt, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että todellakin olen nainen, ja sitä iloisempi olen siitä, että olen nainen.
Naiseuteni on kuitenkin ongelmallista "sukupuolivammaisuuteni" takia. Transseksuaalisuushan ei ole sairaus vaan synnynnäinen identiteettihäiriö, siis tavallaan synnynnäinen vamma. Niin kuin muitakaan vammaisia ei sukupuolivammaisiakaan voida lääketieteen avulla parantaa vaan ainoastaan auttaa.
Kipeä asia vammaisuudessani on, että tiedän, etten voi koskaan synnyttää lapsia. Siksi toivoisin, että voisin saada ottolapsia.
Paljon arkipäiväisempi ongelma on, milloin voin käyttää naisten vessaa ja milloin on parempi mennä miesten vessaan. Sukupuolijakoon perustuvat saunavuorot ja pesutilat tuntuvat nykyisessä tilanteessani mahdottomilta. Tällaiset käytännön ongelmat muistuttavat kipeästi sukupuolijärjestelmästä, josta olen kärsinyt koko ikäni.
Varsinkin suhteessa miehiin olen kokenut samaistuvani muihin vammaisiin naisiin. Vaikka naiset hyväksyvät minut joukkoonsa, niin paljon vaikeampaa on löytää mies, joka pitäisi minua vakavasti otettavana naisena.
Olen törmännyt joihinkin ihmisiin, joilla on ollut se käsitys, että transseksuaalisuus tarkoittaa omituista tai perverssiä tapaa toteuttaa seksiä. Erityisen loukkaavalta tällainen asenne tuntuu siksi, että todellisuudessa transseksuaalin on vammaisuutensa takia vaikea tai jopa mahdoton harjoittaa seksiä ja nauttia siitä.
Ensinnäkin oma keho tuntuu itsestä aivan vääränlaiselta seksin harjoittamiseen. Toiseksi on vaikea löytää sopivaa kumppania, joka rakastaisi tällaista sukupuolivammaista, joka on fyysisesti eri sukupuolta kuin henkisesti. Toimivan suhteen rakentaminen on mahdotonta, jos kumppanillani on eri käsitys kuin minulla sukupuolestani ja suhteemme homo- tai heteroseksuaalisuudesta.
Vammaisuudestani huolimatta minullakin kuitenkin on eroottisia ja emotionaalisia tarpeita, joita olisi mukava jotenkin tyydyttää sellaisen ihmisen kanssa, joka rakastaisi minua naisena, vaikka anatomisesti näytänkin mieheltä. Sellaisen ihmisen löytäminen vain on kovin vaikeaa. Homomies kaipaisi minusta miestä. Heteromiehelle tai lesbolle en taitaisi kelvata. Ymmärtäväinen biseksuaali (joka pystyy rakastamaan yhtä hyvin miestä kuin naista) voisi olla mahdollinen kumppani.
Oma seksuaalinen suuntautumiseni, joka on väärässä sukupuoliroolissa eläessäni ollut vähän hukassa ja jota olen pitänyt biseksuaalina, tuntuu oman identiteetin tiedostamisen ja hormonihoidon myötä entistä selvemmin heteroseksuaalilta.
Vammaisuuteni merkitsee myös sitä, että joudun jatkuvasti tekemään naiseuteni suhteen kompromisseja. Jos haluan näyttää mahdollisimman monien silmissä naiselta, minun täytyy erityisesti korostaa naiseuttani esim. meikkaamisella ja naisellisella pukeutumisella. Jos minulla ei ole aikaa, haluja tai mahdollisuutta meikkaamiseen, joudun alistumaan siihen, että monet tapaamistani ihmisistä todennäköisesti pitävät minua miehenä.
Vammaisuuteni on merkinnyt sitä, että olen joutunut kohtaamaan ihmisten ihmetteleviä katseita ja ennakkoluuloja ja että minua on pidetty milloin "transuna", milloin homona ja milloin muuten perverssinä. Olen yrittänyt ajatella, ettei ongelma ole minun vaan sen ihmisen, joka ei voi hyväksyä minua. Joskus se kuitenkin ahdistaa minuakin.
Sukupuolivammaisuudessani pelkään eniten sitä, että se loukkaisi joitakin "normaaleja" naisia. Pelkään, että korostaessani ja etsiessäni omaa naisellista tyyliäni, minua syytetään stereotyyppisen naisellisuuden pönkittämisestä, vaikka tosiasiassa pönkitän vain ihmisten kyseenalaistamaa identiteettiäni.

Sukupuolijärjestelmä

Transseksuaalisuuteni takia olen joutunut oppimaan paljon sukupuolista ja sukupuolirooleista.
Yrittäessäni elää miehenä lohduttauduin ajattelemalla, että ei ole niin suurta väliä sillä, onko ihminen mies vai nainen, vaan tärkeintä on, että olemme kaikki ihmisiä. Nyt olen joutunut tunnustamaan, että ainakin minulle sillä on suurta väliä, olenko mies vai nainen.
Tietenkin sukupuoli on vain yksi näkökulma ihmiseen. Ihmisyksilö on paljon muutakin kuin sukupuolensa ja useimpien asioiden kannalta sukupuolella ei ole (tai ei pitäisi olla) mitään tekemistä.
Kuitenkin ihminen kantaa aina mukanaan sukupuoltaan. Sitä ei voi riisua niin kun virkapukua. Ihmisiä tulkitaan aina miehinä tai naisina. Monissa asioissa ihmiset jaetaan sukupuolen mukaan. Myöskään omaan kehoon liittyviä tuntemuksia ei voi repäistä irti sukupuolisuudesta.
Sukupuolirooleissa on mielestäni jotain hauskaa, mutta ne ovat aivan liian ahdistavan tiukkoja, epätasa-arvoa ylläpitäviä eivätkä ne vastaa elämän tosiasioita. Itseäni loukkaa eniten, se, että sukupuolta pidetään niin itsestään selvästi biologisesti
määriteltynä asiana. Transseksuaalisuuden lisäksi on useita muitakin oireyhtymiä (esim. hermafrodiitit ja kromosomipoikkeamat), jotka asettavat kyseenalaiseksi kulttuurissamme vallitsevan jyrkän jaon kahteen, toisensa poissulkevaan, biologisesti määriteltyyn sukupuoleen. Lisäksi on olemassa ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti on jotain miehen ja naisen väliltä.
Minkä takia transseksuaaleissa näyttää olevan enemmän niitä joilla on naisen identiteetti ja miehen ruumis kuin päinvastoin?
Yksi syy lienee se, että pojan kasvatuksen saaneilla naisilla on enemmän sukupuolenkorjausprosessissa tarvittavaa rohkeutta ja itsetuntoa kuin tytön kasvatuksen saaneilla miehillä.
Toinen syy lienee se, että naisen sukupuolirooli on paljon joustavampi kuin miehen. Niinpä monet itsensä mieheksi tuntevat naisen ruumiissa elävät transseksuaalit voinevat toteuttaa miehisyyttään niin hyvin naisenakin, että he eivät "tule ulos" ja lähde hankalaan sukupuolenkorjausprosessiin. Sen sijaan miehen sukupuolirooli on ahtaampi ja pakottaa useammin itsensä naiseksi tuntevan transseksuaalin hakemaan sukupuolenvaihdosta.
Miehen roolissa kokemastani ahdistuksesta olen hieman katkera myös naisille ja naisliikkeelle. Vaikka ymmärrän naisten omien ryhmien ja vain naisille tarkoitettujen tapahtumien tarpeellisuuden, olen kokenut hyvin kipeänä sen, että minut on aikaisemmin torjuttu joukosta, johon olisin halunnut kuulua. Mielestäni naisliikekin syyllistyy sukupuoliroolien ylläpitämiseen pitämällä vallitsevaa sukupuoli jakoa itsestään selvänä.
Jotta sukupuoliroolit vastaisivat paremmin elämää ja ihmisten tarpeita, niiden tulisi olla paljon joustavampia, niitä pitäisi olla enemmän kuin kaksi, niihin ei saisi liittyä epätasa-arvoa luovia arvostuksia, ja ihmisten tulisi itse saada valita itselleen sopivat palaset vallitsevista rooleista tai olla valitsematta.
Ideoita voisi hakea ympäri maailmaa joistain etnisistä kulttuureista löytyvistä sukupuolirooleista ja -järjestelmistä, jotka eivät ole sitoneet yksilöitä biologisen sukupuolensa mukaiseen rooliin.
Samaa sukupuolta olevilla tulisi myös olla oikeus mennä naimisiin keskenään. Riippumatta suhteen hetero- tai homoseksuaalisuudesta yhdessäeläminen rekisteröidyssä parisuhteessa on elämäntapa, joka sopii toisille ja toisille ei. Avioliiton tuoma juridinen turva kuuluu mielestäni kaikille sitä haluaville pareille.
Transseksuaalien ja kaikkien muidenkin elämää helpottaisi, jos ihmiset kuuntelisivat itseään ja toisiaan sen sijaan, että määrittelevät valmiiksi millainen ja mikä kukin on.

Jumala ja kirkko

Kaikissa vaiheissani minua on auttanut usko Jumalaan, joka on luonut minut sellaiseksi kun olen, joka rakastaa minua ehdoitta ja joka kuulee aina rukoukseni ja ymmärtää minua. Uskoni on auttanut minua kestämään ahdistukseni, ja se on antanut minulle rohkeutta kohdata ongelmani ja lopulta kertoa ihmisille omasta identiteetistäni.
Jos Jumala on puolellani, ketä minä pelkään? Jos Jeesus sanoi, että sokeana syntyneessä miehessä tulivat Jumalan teot julki (Joh. 9:3), niin mikseivät Jumalan teot voi tulla julki myös minussa, sukupuolivammaisessa naisessa?
Suhteeni kirkkoon on hieman ongelmallisempi. Seurakunnan "naisellisessa" toiminnassa mukanaoleminen on kenties auttanut identiteettini löytymistä. Toisaalta kirkon opillisuus ja kaavamaisuus on saattanut vaikeuttaa sitä.
Koen itseäni loukkaavana sen, että kirkolla on tarkasti määritelty oppi, joka ylhäältäpäin kertoo minulle, millainen olen, miksi olen onneton ja miten tulen onnelliseksi, ja että kukaan ei ole kiinnostunut siitä, miten itse koen itseni.
Kirkossa ei tarpeeksi rohkaista ihmisiä kuuntelemaan itseään, kunnioittamaan omia tunteitaan ja löytämään vastauksia omasta kokemuksestaan, vaan siellä opetetaan liian yksipuolisesti etsimään vastauksia ennen kaikkea opista ja Raamatusta.
Siksi mielestäni kirkko on osaltaan syyllinen siihen, että en aikaisemmin ole uskonut omia tuntemuksiani, että olen nainen, vaan olen luottanut kulttuurissamme vallitseviin käsityksiin ja etsinyt vastauksia vallitsevista teorioista.
Loukkaavalta tuntuu myös se, että kirkko on väestörekisteriä pitävä viranomainen, joka haluaa merkitä minut kirjoihinsa juridisen sukupuoleni mukaan eikä halua kuunnella, mitä mieltä minä itse olen sukupuolestani.
Selitykseksi eivät riitä, että oppia ja väestörekisteriä tarvitaan, koska ilman niitä ei voisi toimia. Mielestäni kirkon pitäisi olla paikka, jossa jokaista kuunnellaan ja jossa jokaisen omaa kokemusta kunnioitetaan.
Kristilliselle ylioppilasliikkeellemme (eli YKY:lle ja SKY:lle) olen kiitollinen siitä, että se on ollut paikka, jossa erilaisuus on sallittu, jossa kaikkien mielipiteitä on kuunneltu ja jossa jokainen on saanut olla sellainen kuin on.
YKY:ssä ja SKY:ssä olen oppinut luottamaan itseeni. Siellä olen saanut etsiä identiteettiäni. Siellä olen oppinut rehellisyyttä ja aitoutta. Olen oppinut, että tärkeintä eivät ole järjestelmät, opit ja kaavat, vaan tärkeintä on aito ihmisyys, ihmistenvälinen tasa-arvo ja jokaisen ihmisen luovuttamaton ihmisoikeus saada olla olemassa sellaisena, kuin Jumala on hänet luonut

Kirjallisuutta

Bremer, Pirkkoliisa: Mikä on trasek? Mikä on transseksuaali? SETA, 1992.
Bremer, Pirkkoliisa: Transseksuaalisuus. – Artikkeli kirjassa: Kontula, Kauttu, Miettinen, Rantalainen (toim.): Tietoiseksi. Tietoa ja näkemyksiä seksuaalipolitiikasta. Gaudeamus. Preesens-sarja 1988.
Epstein, Julia & Straub, Kristina (ed.): Body Guards. The Cultural Politics of Gender Ambiguity. Routledge, New York & London 1991.
Lydecken, Kivi: Kuka on transseksuaali? – Artikkeli kirjassa: Kontula, Kauttu, Miettinen, Rantalainen (toim.): Tietoiseksi. Tietoa ja näkemyksiä seksuaalipolitiikasta. Gaudeamus. Preesens-sarja 1988.
Rastas, Merja: Oikeus oman identiteetin mukaiseen elämään? Tutkimus transseksuaalien elämästä ja asemasta Suomessa. Sosiaali- ja terveyshallitus, raportteja 55. VAPK-kustannus 1992.
Walters, William W. W. & Ross, Michael W. (ed.): Transsexualism and Sex Reassignment. Oxford University Press, Oxford, New York, Toronto 1986.
Williams, Walter L.: The Spirit and the Flesh. Sexual Diversity in American Indian Culture. Beacon Press, Boston USA 1992.
Lisää kirjallisuutta löytyy Rastaan tutkimuksen kirjallisuusluettelosta.

Hakemisto