27. Lehden täyttäessä sata vuotta kahdeksan entistä toimittajaa ja aktiivista avustajaa lähetti sille tervehdyksensä kuvastaen kukin omia kokemuksiaan ja muistojaan sekä lehden lukijoina että sitten sen tekijöinä. Tervehdyksensä lähettivät Antti Alhonsaari, Seikko Eskola, Esko Haapa, Simo Knuuttila, Jouko Leino, Toivo Palo, Matti Paloheimo, Aarne Siirala.

TERVEHDYKSIÄ VARTIJAN ENTISILTÄ TOIMITTAJILTA

JUMALAN KOLMAS KANSA

Viisikymmenluvulla minua puhutteli ajatus, jonka opin eräältä saksalaiselta evankelinen akatemia -liikkeen nestorilta. Hän puhui Jumalan kolmannesta kansasta. Tämä sisälsi käsityksen, että ne kaksi muuta kansaa olivat Israel sekä kristillinen kirkko. Ja näiden lisäksi on siis olemassa kolmas: se usko, joka on olemassa tässä maailmassa, mutta ei ole kirkollisen elämän hallintapiirissä.
Tämä ajatus on minulla vuosien varrella ollut taustalla paljossa, mitä olen tuuminut ja toiminut. Olen oivaltanut, että katseen tavoittamattomissa on joka puolella olemassa uskoa, joka on yhtä oikeaa ja yhtä oikeutettua kuin minun uskoni. Mutta se on minulle tunnistamatonta, tietymätöntä usein myös itselleen niille, joissa se usko on.
Kun kirkon toiminnassa nykyään mielellään puhutaan siitä, että pitäisi vahvistaa seurakuntalaisten kirkkoidentiteettiä, se on tietenkin tavallaan oikein. Jokaisen yhteisön kuuluu vahvistaa jäsentensä jäsentunnetta, olipa kyseessä puolue, kunta tai postimerkkikerho. Mutta kristinuskonpa pitäisi nähdä tätä pitemmälle. Sen ei tulisi liikaa korostaa sitä, että näkyvillä instituutioilla olisi uskon yksinedustus, vaan että Jumalan valtakunta on laajempi kuin mitä me tiedämme.
Tämä edellyttää ihmiskuvassa käsitystä, että ihmisen olemus on jossakin syvällisessä mielessä lujasti tuonpuoleisuuteen sidottu, ja on sitä silloinkin, kun hän ei itse ole tästä tietoinen. Persoonan ydin, sen voimavarat ja voimakeskukset ovat tiedostamattomia, ja niitä ei ihminen itse voi saada hahmotetuksi eikä kukaan toinenkaan. Tässä suhteessa ihmiset ovat hyvin erilaisia. Siksi toinen ei voi arvioida toisen uskon salaisuutta, kuten ei hän itsekään. Vain Jumala tietää, mitä ihmisen sisällä on. Jumalalla on kuin onkin kolmas kansansa, jonka lait vain hän tietää ja jonka jäsenjoukon hän yksin tuntee.
Mikään ei rohkaise tällaiseen ajatteluun niin vahvasti kuin Jeesuksen esimerkki. Kun hänen tuli tunnistaa uskoa, hän kieltäytyi täysin toimimasta odotuksenmukaisilla tavoilla. Aivan yllättävät ihmiset hyväksyttiin, normienmukaiset ihmiset hylättiin. Juutalaisten ja opetuslasten kantajoukon takaa Jeesus näki "kolmannen kansan".
Tällaiset näkemykset ovat minun omaa kiinnostustani ohjanneet sellaisiin ympärillä näkemiini kristinuskon muotoihin, jotka pitivät kunniassa armon salaisuutta; etsin sellaisia, jossa uskoa ei määritellä ihmismittojen mukaan eikä Jumalan työtä pyritä paikantamaan. Usko ja Jumalan työ pitäisi jättää mysteeriksi ja ihminen vapauttaa tehtävästä mittailla, mitä uskossa tapahtuu tai tulisi tapahtua.
Syvällisiä ilmaisuja tästä käsityksestä kuulen meillä joskus herännäisyyden edustajien suusta; niitä olen myös lukenut kveekarien kirjoista. Tämä käsitys soveltuu myös sellaiseen uskon harjoitukseen, kuin hiljaisuuden viljely. Hiljaisissa retriiteissä ei uskoa oteta käteen eikä panna paperille, vaan annetaan salaisuuden pysyä salaisuutena; sekä itselle että muille annetaan vapaus analysoimisesta ja annetaan luottaa intuitioon.
Totuutta ja oikeaa uskoa on siis kätkettynä joka puolella. Niinpä me voimme omaksua totuutta vain, jos tarkkaan katselemme maailmaa, jos kuuntelemme ihmisiä. On siis välttämätöntä, että me hyväksymme toisen ihmisen vakaumuksen ja uskon. Vääränlainen oikeassa oleminen, jota esitetään varsinkin kirkossa, hävittää toisessa ihmisessä olevan uskon niin, että hän ei tunnista omaa uskoaan oikeaksi, ei pidä sitä laillisena eikä vakavasti otettavana. Ajatus "Jumalan kolmannesta kansasta" taas saa meidät aavistamaan uskoa – oikeaa uskoa – olevan näkymättömänä ja tunnistamattomana joka puolella.
Kristillisen toiminnan kannalta tämä merkitsee lujaa uskoa dialogiin. Keskustelu edellyttää kuuntelemista, oppimista, jatkuvaa muuttumista. Kaikkea, missä ihmisen kokemus puhuu, on kuunneltava vakavasti. Se ei toki edellytä epävarmuutta, vaan päinvastoin keskusteluun antautuvalla täytyy olla myös selvä oma ääni. Mutta omaksuttu kanta ei saa koskaan olla lopullisesti lukkoon lyöty, sitä ei saa lukita omalta kohdalta eikä varsinkaan toisen puolesta.
Tällaiset ajatukset ovat käytännössä aina pitäneet minussa yllä kiinnostusta niin sanottuun evankelisen akatemian toimintaan, jota meillä erityisesti Seurakuntaopiston Konferenssikeskus harjoittaa. Se edellyttää tinkimätöntä luottamusta dialogiin. Olen myös ilolla tervehtinyt viime vuosina Kristillisen kulttuuriliiton kulttuurifoorumeita. On ymmärrettävää, että Vartija-lehden toiminta on ollut minun mielestäni erityisen tärkeää. Tämän tapaiset toimintamuodot edellyttävät, että rajoja ei vedetä. Ne sallivat ei-lukeutuvien ihmisten itse löytää itsessään sitä uskoa, joka heissä on, ja rohkaisevat heitä pitämään sitä uskoa täysivaltaisena ja oikeutettuna. Samalla ne ohjaavat kristittyinä itseään pitäviä terveelliseen nöyryyteen muun maailman kysymysten edessä.

Antti Alhonsaari

UUSI TILANNE

Vartija merkitsi minulle varsin paljon opiskeluaikana 1950-luvulla. Kulttuurikysymyksistä ja yhteiskunnasta kiinnostunut helsinkiläisylioppilas koki tiettyä vierautta kirkollisessa ympäristössä, jolle antoivat leiman helsinkiläisen seurakuntanuorison ratkaisukristillisyys ja perinteisten herätysliikkeitten hallitsema kirkko. Vartija ja Erkki Niinivaara toisaalta sekä piispa Eino Sormusen kirjat ja Mikko Juvan puheenvuorot toisaalla tuntuivat hyvin virkistäviltä. Niinivaaran Sociuksen ohella muistan vieläkin Martti Siiralan mietteet kansainvälisestä politiikasta.
60-luvulla olin sitten itsekin Vartijan toimituskunnan jäsenenä, kunnes pyysin siitä eroa tultuani Kanavan päätoimittajaksi, koska en pitänyt oikeana toimia kahdessa aikakauskirjassa.
Kunnioitin jatkuvasti Erkki Niinivaaraa henkilönä. Mutta vähitellen, lähinnä 70-luvulla, minusta alkoi tuntua siltä, että aika oli ajanut hänen ohitseen. Hän tuntui edelleen opponoivan nuoruutensa ja miehuutensa eristäytyvää ja hengellisyyttä korostavaa herätysliikkeitten kirkkoa vastaan huomaamatta, että toiset voimat olivat ottaneet vallan kulttuurissa ja että kirkko oli muuttunut.
Mikko Juvan lyhyt arkkipiispakausi oli Suomen kirkon loistoaikaa sen suhteissa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kirkko otti hänen omia sanojaan lainaten taas paikkansa yhteiskunnan neuvospöydässä. Valitettavasti kirkon sisällä ei tätä aina huomattu eikä riittävästi tuettu. Eikä sitä tehnyt Vartijakaan.
Kirkon asemaa nyky-Suomessa tarkastellessa kuva on ristiriitainen. Toisaalta vieraantuminen sen toiminnasta on ainakin Helsingin seudulla jatkunut. Toisaalta mm. Billy Grahamin vastaanotto osoitti hengellistä tarvetta olevan runsaasti eivätkä kulttuuri-ilmapiiri ja aatedebatti ole aktiivisesti kirkonvastaisia kuten puolitoista vuosikymmentä sitten.
Vuosisadan alkupuoliskolla kirkon suuri ongelma oli työväenliikkeen vieraantuminen. Tämä ei ole enää kirkon ongelma. Sillä alueella on tehty paljon arvokasta työtä. Sen sijaan kirkon ongelmaksi on noussut lähinnä Etelä-Suomen pääasiassa kokoomusta äänestävän voimakkaasti kasvavan uuden keskiluokan vieraantuminen. En ole voinut välttää vaikutelmaa, että kirkossa – ja myös Vartijassa – on tykit jatkuvasti suunnattuna vanhaan taisteluun ja unohdettu uusi tilanne.
Minä näen Vartijalle tehtävän ja markkinaraon nimenomaan kristillisenä ja kirkollisena kulttuurilehtenä. Kirkon ongelma ei enää ole, kuten 1950-luvulla, liiallinen rigorismi ja "maailmankielteisyys". Mutta sen sanoman merkityksen ajatteleminen ja selventäminen on jatkuvasti tärkeää.

Seikko Eskola

TEHTAANPIIPPUIHIN TOTTUMASSA

Varhaisimman lapsuuteni maisemaan ovat aina kuuluneet tehtaiden piiput, sillä olen syntynyt Tampereella. Opin myös pian, että sanotuista piipuista tulee yleensä savua. Jos käsiini sattui kuva, jossa piipusta ei noussut savua, autoin asiaa lyijykynällä saadakseni aikaan "mushtan sauhun". Joissakin lapsuudenkodistani säilyneissä lehdissä näkyy vielä näitä taiteellisia täydennyksiäni.
Kuuluin Vartijan toimituskuntaan vuodet 1952–1967. Elettiin sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamisen aikaa. Vuosi 1952 antoi siihen tavallaan eräänlaisen lähtömerkin: syksyllä suoritettiin viimeiset sotakorvaukset, ja syntynyt uusi teollisuus oli vapaa koko voimallaan oman maan palvelukseen. Nyt alkoi varsinaisesti Suomen muuttuminen maatalousvaltaisesta maasta teollisuusvaltaiseksi, samalla kun kaupungistuminen elämän muotona tunki nopeassa tahdissa syrjään maalaismaiseman.
Erkki Niinivaara – pakinoitsijana Socius – oli hiljaista hehkua ja intoa täynnä. Hän se lehtensä toimitusneuvostossa pysytteli varsinaisesti ajan hermolla ja tiedotti lukijoille havainnoistaan "Elämää ja ongelmia" -palstalla. Kirkko ei enää ollut keskellä kylää, hän muistutti. Tilalle olivat tulleet tehtaanpiiput. "Joskus puhutaan koneellisesta kulttuurista huonotuulisesti ja närkästyneesti. Kun ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että koneet olisi särjettävä, olisi aika ja voimat pääasiassa käytettävä sen seikan selvittämiseen, miten meistä tulisi parempia koneenkäyttäjiä".
Meidän toimituskautemme oli todella häiriintymättömien tehtaanpiippujen aikaa. Vuosi 1968 olikin jo sitten Euroopan "hullu vuosi", jolloin saatiin uutta ajateltavaa. Mutta Niinivaara oli kouluttanut toimituskuntansa myös muutosten varalle. Ei saanut paeta mihinkään entisyyteen. Oli aina varauduttava muutokseen, sillä elämä on muuttumista. Ihminen luo, olevaista hallitakseen, helposti lainalaisuuksia, joihin turvautuminen estää hänet löytämästä todellisuutta. Emme kuitenkaan saa tyytyä omaan kuvitteelliseen maailmaamme, vaan meidän on jatkuvasti pyrittävä elämään todellisuudessa. Tämä merkitsee jatkuvaa valppautta, asioiden seuraamista ja suunnan tarkistamista.
Näin Vartija, ja niinpä lehti ei olekaan jäänyt tehtaanpiippuja laskemaan, vaan on voinut kasvojaan menettämättä myös ryhtyä tutkimaan, mitä vaaroja tehtaiden päästöihin liittyy. Minun ollessani toimitusneuvostossa ei kuitenkaan oltu vielä niin pitkällä. "Mushtan sauhun" vaaroja ei vielä kylliksi tunnettu, ja koneet nostivat vain Suomea jaloilleen. Mutta sekin aika oli tarpeen, ja oli opettavaista olla silloinkin elämän ja ongelmien äärellä.

Esko Haapa

PÄÄTOIMITTAJALLE

Kiitos kirjeestä ja kehoituksesta. En kuitenkaan pysty lähettämään mitään "avustusta" juhlanumeroon. Olin varsin sivussa itse toimittamisesta ja toisaalta tässä iässä katse kääntyilee menneisyyteen enemmän kuin tulevaisuuteen.
Niinivaaran veljeksiin tutustuin ylioppilaitten Raittiusyhdistyksessä 1920–30- lukujen taitteessa. Vartija-piiriin voin liittyä vasta, kun tulin Helsinkiin 20 vuoden maaseutukierroksen jälkeen. Tapaamiset Erkin kanssa eivät olleet säännölliset ja lukuisat, mutta tultuani sotien välissä ja jatkosodan ajaksi Suomen Huollon henkisen huollon tehtäviin, ne kuitenkin kiinteytyivät. Olihan Erkkikin asevelipappeja, joitten uudet linjat olivat samoja, mitä me SH:ssa Heikki Wariksen kanssa yritimme ajaa.
Tältä pohjalta tulee mieleeni pari juttua, jotka eivät kuulu Vartijan vaiheisiin, mutta ilmentävät omalla tavallaan yhteistä ilmapiiriä. Olimme HW:n kanssa Oulussa järjestetyssä tilaisuudessa. En nyt muista oliko se julkinen yleisötilaisuus vai suljettu kutsutilaisuus, joita usein pidettiin yhteistyössä Valtion Tiedotuskeskuksen kanssa. Puhuimme molemmat Heikit. Jälkeenpäin kerrottiin Mannermaan ihmetelleen, mitä miehiä nuo Helsingistä tulleet oikeastaan ovat. Nehän puhuivat samassa puheessa sekä Jumalan sanaa että huumoria. – Eikös Erkin yhden kirjan nimi ole Köynnökset pois. – Toiset muistumat ovat Tampereelta ja liittyvät piispa Lehtoseen – ja kuvannevat hänen suhtautumistapaansa. Olin ollut Tampereella puhumassa suljetussa tiedotustilaisuudessa. Muutaman päivän jälkeen maaherra Mattson, joka oli SH:n puheenjohtaja, tuli luokseni ja kertoi piispa Lehtosen moittineen, että Heikki Hosia on puhunut Tampereella sopimattomia. Mitä Sinä oikein olet sanonut, tiukkasi hän ja siihen yhtyi myös Heikki Waris. Hieman muisteltuani, sanoin, että se taisi olla se savolaisjuttu, mihin puheeni lopetin. Kerro, kerro. Meillähän oli käsky puhua ilman papereita. Kun olin ehtinyt puheeni loppuun, totesin, että siinähän eturivissä istuu piispasta lähtien monta prelaattia ja se tuo mieleeni savolaisjutun. Länsisuomalainen pappi oli Savossa, ajeltiin hevoskyydillä. Pappi arveli, että pitäisi ajopojan kanssa vaihtaa muutama sana. Niin hän kysäisi, kun satuttiin tienviitan kohdalle, miksikähän tuollaisia savoksi sanotaan. Ka, papiksi me niitä kutsutaan. Miten niin? No, niihän ne ovat kuin papit. Viittaavat, mihin pitäisi mennä, mutteivat itse mene.
Lehtosen pahastuksen tämä oli herättänyt, mutta hän ei ollut muistanut, että jatkoin, me elämme nyt sellaista aikaa, ettei kukaan saa olla vain tienviitta, vaan pitää mennä ja tehdä, jos kerran sydän käskee. – No kului aikaa joitakin kuukausia. Mattson kertoi, olet saanut Lehtoselta "synninpäästön". Olin ollut jälleen Tampereella. Olin puheessani viitannut Jeesuksen sanoihin hänen tahtonsa tekemisestä, jotta tietäisi puhunko minä omiani. Sanoin, muistaakseni Joh. 7:17. Otin samalla asetakkini sivutaskusta pienen uuden testamentin ja tarkistin. Oikeinhan muistin. Tämä asenteettomasti tehty oli vaikuttanut Lehtoseen ja hän oli Mattsonille kertonut, nyt Hosia saa minulta "synninpäästön" aikaisemmasta sopimattomien puhumisesta.
Tulipahan tähän mittaa, mutta ajattelin ne kertoa, ehkä jossakin pappien juttukokoelmassa. Santakarin Esakin kai sellaisen on tehnyt – voinevat tulla julkisuuteenkin.
Jotenkin ne mielessäni liittyvät Erkin ja Vartijan henkiseen ilmastoon.
Toivotan jatkuvaa menestystä Vartijalle.

Heikki Hosia

ONNEA VARTIJALLE 100-VUOTISPÄIVÄN JOHDOSTA

Kun joskus 60-luvulla jossakin, ehkä Seinäjoen kirjastossa, luin ensimmäisiä kertoja Vartija-lehteä, pidin eräänlaisena itsestäänselvyytenä, että tällaisia julkaisuja on olemassa. Tämä naiivi asenne ei sen jälkeen ole muuttunut. Olen ajatellut, että tietysti pitää olla vapaamielinen kristillinen kulttuurilehti, jossa ainakin silloin tällöin on kiinnostavia ja uusia ajatuksia herättäviä kirjoituksia.
Muistelmien kirjoittajat voivat jokseenkin rajoituksetta konstruoida toiminnoilleen tarkoituksia ja perusteita ilman, että kriitikot viitsisivät pohtia näiden todenperäisyyttä. En ihmetellyt Vartijaa, koska lueskelin samassa kirjastossa Gunnar Aspelinin kirjaa Tankens vägar ja huomasin, että miltei kaikki merkittävät länsimaiset ajattelijat olivat kiinnostuneita jumalallisista asioista. Ajattelin että virallisen uskonnon henkinen virikkeettömyys on vain suomalainen tai moderni ilmiö. (Moderni nautti kotimaakunnassani jakamatonta suosiota vain teknologian alalla; nuorison keskuudessa avantgardistit arvostivat modernia tanssimusiikkia). Mutta luulen myös, että ankeudestaan huolimatta luterilainen praksis piti yllä luottamusta siihen, että sen piiristä voisi löytyä tai kehittyä jotakin, mikä olisi innostavaa.
Tällaista taustaa vasten oli itsestäänselvyys, että Vartijan piti olla. Luulen että jotkut 1300-luvun fransiskaaniajattelijat olisivat hyvin voineet kirjoittaa siihen; samoin eräät Uuden testamentin kirjoittajat. Ehkä Lutherkin? Uudemman ajan teologeista on helpompi sanoa, ketkä eivät olisi vaivautuneet. Muut kuin teologit eivät ole samalla tavalla tarkkoja seurastaan.
Nämä ovat pinnallisia huomautuksia ollakseen tarkoitettuja lehden 100-vuotisnumeroon. Mutta itseasiassa arvostan lehdessämme juuri sen pinnallisuutta sellaisten asioiden kohdalla, jotka eivät ole syvällisiä. Korkea ikä sinänsä on trivialiteetti tai kuriositeetti. En pidä Vartijaa näistä yhtenä enkä toisena.

Simo Knuuttila

SAARNAAJA 3: 1–8

On vain lyhyt silmänräpäys vuossadanvaihteessa, jolloin tämä vaihde on: tuskin on vanha vuossata mennyt iäisyyteen, kun uusi vuossata on edessäpäin, mutta ei vielä tulleena. Mitä tässä jää vuossadan vaihteen ajaksi: tuskin mitään. Jo kirkkoisä Augustinus pohti sitä, onko aikaa olemassakaan tai jos on, mitä se on.
"Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy, ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä. Katson kuitenkin varmasti sen tietäväni."
"Ajan 'pituus' johtuu suuresta määrästä tapahtumia, jotka jatkuvasti seuraavat toisiaan menneisyyteen, koska ne eivät samanaikaisesti voi jatkaa kulkuaan. Mutta iäisyydessä mikään ei siirry menneisyyteen: kaikki on nykyhetkeä. Mutta kun puhutaan ajasta, on todettava, että sen kaikki osaset eivät yht'aikaisesti ole läsnä nykyhetkessä. Tulevaisuus on aina siirtymässä menneisyyteen, seuraa ikäänkuin sen kantapäillä, ja sekä menneisyydellä että tulevaisuudella on alkunsa ja loppunsa ikuisessa nykyhetkessä". (Tunnustukset, kirja XI, luku 11.)
Koska VARTIJAN tehtävänä on jo vuosisadan ajan ollut virkistää lukijoittensa ajatusmaailmaa, tuoda siihen uusia lisiä ja rohkaista luovaan ajatteluun, lienee tässä entisen toimitussihteerin sopivaa kehoittaa kulkemaan Augustinuksen jalanjäljissä ja (ennen kuin lukevat Augustinusta) ratkaisemaan seuraavat Augustinuksen herättämät kysymykset: 1. Onko maailmanhistoria ja ajankulku suora linja vai ympyrä? 2. Onko sekä aika että avaruus ääretön vai äärellinen? 3. Oliko aika olemassa ennen Jumalan luomistyötä? 4. Sisältyikö Jumalan luomistyö jo sitä ennen olemassa olleeseen aikaan eräänä sen jaksona, vai sisältyikö aika Jumalan luomistyöhön? 5. Onko aika luotu vai luomaton (ajatuskategoria)? 6. Onko aika yhtä ikuinen kuin Jumala? 7. Onko aika jotain (tieteellisessä mielessä) objektiivista? 8. Jos aika on eräs ihmismielen ulottuvuus, voidaanko taaksepäin katsova profetia (luomiskertomus) ja eteenpäin katsova Johanneksen Ilmestys) tulkita kulkemiseksi tuota (neljättä) ulottuvuutta taakse- ja eteenpäin?
Edelliseen liittyen, ja kun toteamme, että moderni luonnontiede pitää ajan ulottuvuutta paikan ulottuvuuksien (pituus, leveys ja korkeus) oleellisena osana, esitämme Vartijan sivistyneille lukijoille vastattavaksi perusteltuna seuraavan kysymyksen (jota Augustinus ei vielä pohtinut): 1. Jos kerran aika ja tila sitoutuvat oleellisesti yhdeksi avaruusajaksi, eikö tämä välttämättä sisällä materialismin tunnustamista todeksi, aineettomien henkien olemassaolon kieltämistä? Vai pitääkö meidän etsiä vielä uutta fysiikkaa? 2. Jos moderni aivofysiologia tunnustaa (menneisyyteen kohdistuvan) muistin jälkien olemassaolon aivoissa, mutta ei myönnä löytäneensä mitään merkkiä tulevaisuudesta, jos aivotoiminnan luonne näinollen todetaan yksisuuntaiseksi, kuluksi menneisyydestä nykyhetkeen, voidaanko silloin myöntää mahdolliseksi profeetallinen kulku nykyisestä tulevaisuuteen? Eikö tämä tee tyhjäksi parapsykologian väitteitä ennakoivan tiedon (clairvoyance) mahdollisuudesta? 3. Jos kappaleen nopeuden lähetessä valon nopeutta samassa järjestelmässä ajankulku hidastuu, kello lopulta pysähtyy (Time Dilatation); voitaisiinko tästä vetää se kirkkopoliittinen johtopäätös, että kun kirkon kello alkaa jätättää ja lopulta pysähtyy, Jumalan työ keskuudessamme kiihtymistään samalla kiihtyy, kuten virran juoksu ennen lopullista putousta? 4. Jos on kaksoisveljet, ja toinen heistä on avaruuslentäjä, ja hän lähtee uusmallisella avaruussukkulalla matkalle neljän valovuoden päässä olevaa tähteä Alpha Centauri, sekä kääntyy saman tien takaisin, kulkien nopeudella 0.8c (80 % valon nopeudesta), hän palaa takaisin veljensä luo tämän kellon mukaan 10 vuoden kuluttua. Veli maassa on siis vanhettunut tänä aikana 10 vuotta, mutta avaruuslentäjä-veli vain 6 vuotta johtuen ajan hidastumisesta hänen kohdallaan ja hänen nopeudellaan ([neliöjuuri]1–(0.8)2 = 0.6.) (The Twin Effect.) Voiko tästä vetää sen johtopäätöksen, että henkilö, joka antautuu Jumalan Hengen voimavirtojen kuljetettavaksi matkalla valosta valoon, pysyy nuorempana kuin henkilö, jonka mieli mataa maassa? Voitaisiinko tässä tehdä eräs Suomessa niin tavallisista populaatiotutkimuksista ja verrata otosta VARTIJAN lukijoista keskiverto-otokseen kirkkomme papistossa?

Vartijalle Jouko Leino, toimitussihteeri talven 1945–6.

50-LUVULLAKIN TAPAHTUI

"Vartijan parhaisiin perinteisiin onkin kuulunut edustaa pyhää rauhattomuutta kansankirkkoamme koskevissa sekä sille läheisissä sivistyksellisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tätä vartijatehtäväänsä lehti edelleen terveen edistyksen hengessä tahtoo suorittaa. Tehtävä on entistä vastuunalaisempi, kun sodan jälkeen olemme joutuneet kaikkia elämänaloja koskevaan murrosaikaan, jonka vaikutukset tulevat ulottumaan myöskin kirkollisen elämän alalle".
Näin kirjoittivat heti sodan jälkeen Vartijan uudet toimittajat Martti Simojoki ja Aarne Siirala tehtävään ryhtyessään. Vaikka muuttunut tilanne ja uudet tuulet kuvastelivat jo sodan aikaisen lehden palstoilla, uuden vaiheen voidaan katsoa alkaneen toimituksen siirryttyä ns. asevelpappien ryhmän hoitoon.
Kun toimittaja Simojoki pyysi minua vuoden 1949 alusta toimitussihteeriksi, en lupautuessani aavistanut, että oloni Vartijassa kestäisi yli kaksikymmentä vuotta, niistä kaksitoista vuotta toimitussihteerinä ja kymmenkunta toimituskunnassa. Tämä aika oli monella tavalla merkittävä kaikille mukana olleille ja saanee muissa yhteyksissä tarkemman erittelynsä ja arviointinsa. Tässä on mahdollista viitata vain eräisiin piirteisiin erityisesti 1950-luvulla.
Sotien jälkeiset vuodet ja vielä koko 1950-luku olivat toisaalta jälleenrakentamisen, toisaalta sekä teologisen että kirkollisen elämän uudelleen arvioimisen aikaa. Iskusanojen "Älä aja raiteissa" ja "Paluuta entiseen ei ole" mukaisesti itsetutkistelun ja muutosten aihetta nähtiin monissa kohdin. Se kuvastui Vartijan palstoilla. Ajoittain keskustelu oli varsin kiivasta. Keskeisiä aiheita oli kamppailu "hengellisestä ja maallisesta", kysymykset Raamatusta ja tunnustuksellisuudesta, "lundilaisuudesta", herätyksen ja sosiaalisen vastuun välisestä suhteesta. Kun katselee noiden vuosien kirjoitusaiheita, havaitsee, että koko kirkollisen toiminnan alue oli liikkumistilassa, oli sitten kyse julistuksesta, kasvatuksesta, diakoniasta, sielunhoidosta tai rippikoulusta ja konfirmaatiosta tai eronneiden vihkimisestä tai pappisihanteesta tai kirkon hallintomuodoista. Kaikista näistä ilmaistiin mielipiteitä ja vaadittiin uudistuksia "uuskansankirkollisen" näkemyksen innoittamana.
Rinnan teologisen ja kirkollisen uudelleen orientoitumisen kanssa tapahtui avautuminen ulospäin. Aluksi se kuvastui teemoissa "Kirkko ja..." Kirkon vastapooleina nähtiin milloin työväenliike tai teollistuva yhteiskunta, milloin politiikka tai teatteri tai kirjailijat tai psykoterapia. Nämä skitsofreenista ajattelua heijastavat asetelmat pyrittiin vähä vähältä korvaamaan asiateemoilla. Terävissä pakinoissaan Socius kävi väsymätöntä kamppailua sen puolesta, että elämä nähtäisiin kokonaisena. Samaa ajoivat takaa Siiralan veljekset kirjoituksillaan.
Alkuaikoina kirjoittajat olivat voittopuoleisesti teologeja, mutta vähitellen kirjoittajiksi alettiin saada myös muita. Tähän pyrittiin myös siten, että pyydettiin eri alojen edustajien reagointia joihinkin ajankohtaisiin kysymyksiin. Tällaisia teemoja toimituskautenani olivat muun muassa "Kirkko elämyspiirissäni". "Nuorison ongelma", "Herätys ja herätysliike", "Tanssikysymys". Kirjoituksissa valaistiin aiheita hyvinkin erilaisista näkökulmista. Ne taas aiheuttivat spontaanisti keskustelupuheenvuoroja.
Avautuminen ulospäin näkyi myös lehden toimituksen rakenteessa. Erkki Niinivaaran tultua päätoimittajaksi muodostettiin toimituskunta, jonka jäseniksi teologien ohella tuli myös muiden alojen edustajia. Tätä kehityssuuntaa myöhemmin edelleen vahvistettiin. Kosketuksia ulospäin pyrittiin aikaan saamaan myös järjestämällä keskustelutilaisuuksia muiden tahojen kanssa.
Varsin tärkeänä pidettiin ikkunoiden avaamista ulkomaille ja ekumeniaan. Sota-ajan olimme eläneet umpiossa, nyt oli suuri tarve saada yhteyksiä maamme ulkopuolelle. Vartijaan pyrittiin saamaan katsauksia eri maiden ja kirkkojen tapahtumiin. Ulkomailla kävijöiltä pyydettiin matkaraportteja ja ulkomaisten kirjoittajien artikkeleita käännettiin lehdessä julkaistavaksi. Tällä kaikella oli mielestäni erittäin suuri merkitys sodanjälkeisenä epävarmuuden ja uuden etsinnän vuosina.
Näin jälkeenpäin ajatellen pidin vahinkona, ettei Vartijan toimituksen ja toimituskunnan silloisista kokouksista pidetty keskustelupöytäkirjaa. Sen ne olisivat ansainneet. Niissä harjoitettiin syvää pohdintaa, ajan ilmiöiden erittelyä sekä hahmoteltiin tulevaisuuden tehtäviä. Ideoinnista oli suuri apu lehden linjan hahmottamiseen ja aiheiden valintaan, mutta se ei aina johtanut konkreettiseen toteutukseen. Käytännössä toimitussihteerin tehtäväksi jäi kantaa huolta siitä, että ehdotuksille saataisiin kirjoittajat. Se ei aina ollut helppoa. Talouden niukkuus (minkäänlaista virallista tukea ei ollut) asetti omat rajoituksensa. Mutta aiheita ei puuttunut.
1960-luvun alkaessa Vartijan ulkoasu koki melkoisen muutoksen. Sen yhteydessä pantiin näkyviin alanimiö "Kirkko – kulttuuri – yhteiskunta". Sen katsottiin ilmentävän lehden linjaa. Olen havainnut, että toimitusvastuun vaihtuessa 1970-luvun lopussa järjestykseksi pantiin: "Kulttuuri – kirkko – yhteiskunta". En ole tietoinen siitä, haluttiinko sillä korostaa muutosta painopistesuunnassa – ehkäpä. Käytännön tuloksista saatetaan olla montaa mieltä, mutta itse muutoksen periaate vastaa Vartijan perinteitä. Ottaessaan vastaan päätoimittajan tehtävän Erkki Niinivaara ilmaisi sen näin: "Henkisen taistelutilanteen liikkuvuuden tähden on painopistesuunta kunakin aikana uudelleen etsittävä. Siihen tehtävään tuntee Vartijakin saaneensa kutsun. Valmiita vastauksia ei ole missään. Niitä saadaan vain etsittäessä".

T.I.Palo

KOHTI LAAJA-ALAISEMPAA VARTIJAA

Vartija on pieni lehti, ja sellaisena varmaan pysyy. Koskapa ajatteluun, jopa uudenlaiseen ajatteluun pakottavat lehdet olisivat suurta lukijakuntaa keränneet? Itse asiassa pakottaa on väärä sana, Vartijan linjana on jo vuosikymmenet ollut toimia kaikenlaista pakottamista vastaan. Se on tarjonnut mahdollisuuksia ja virikkeitä kriittiseen ajatteluun.
Sinä lyhyenä aikana, kun toimimme Simo Knuuttilan kanssa yhdessä Vartijan päätoimittajina, lehti ei juuri kasvanut. Tilaajamäärä saattoi muutamalla kymmenellä nousta, kun lievää väkivaltaa käyttäen ahdistelimme tuttaviamme tilauskaavakkeilla. Lohdutimme itseämme sillä, että varsinaiset pyrkimyksemme olivat luonteeltaan laadullisia.
Ensinnäkin muistelen, että tahdoimme jatkaa kunnioitetun pitkäaikaisen päätoimittajan Erkki Niinivaaran viitoittamalla tiellä: irti kaikenlaatuisesta dogmaattisuudesta kohti liberaalia todellisuudentarkastelua (ja myös toimituspolitiikkaa). Luulen, että tässä suhteessa onnistuimme pitämään lehden kurssissa.
Toinen pyrkimyksemme oli laajentaa Vartijan kuvaa ja ohjelmaa. Merkkinä tästä oli kansilogon uudistus. Kun kannessa aiemmin oli lukenut "kirkko, kulttuuri, yhteiskunta", vaihdoimme tilalle "kulttuuri, kirkko, yhteiskunta". Kysymys ei ollut vain soinnukkaammasta rytmistä, vaan vakavasta ajatuksesta pyrkiä tarkastelemaan koko todellisuutta, etenkin kulttuuria erityisenä ja pääsääntöisenä näkökulmana kristillinen traditio. Toivoimme siis, että Vartija ei enää olisi ollut leimallisesti kirkollinen lehti, vaan kulttuurilehti.
Samalla se pyysi olla enemmänkin: mielipidelehti. Päätoimittajakaudellamme tämä oikein virallistettiinkin. Vartija luettiin ja luetaan edelleen niihin mielipidelehtiin, joille valtio antaa kaivatun tukensa. Silti se ei – tietenkään – ole valtion eikä minkään muunkaan instituution, kaikkein vähiten kirkon, ohjauksessa.
Tuskin Vartija toisella vuosisadallaankaan yltää edes tuhannenkaan kappaleen levikkiin. Silti se saattaa pysyä hengissä. Samoin uumoilen käyvän monella muullakin kulttuurin alueella: laatukirjallisuus vähenee, hyvät elokuvat käyvät harvinaisemmiksi, merkityksellistä teatteria näkee harvoin - silti ne eivät kokonaan häviä. Ei häviä kirkkokaan, vaikka pienenee. Syvät elämänkysymykset satuttavat yhä joitakuita, helpot vastaukset eivät tyydytä, ja niin piskuinen lauma porskuttaa kuin porskuttaakin optioiden, konsensuksen ja merkkivaatteiden virrassa sinnikkästi - vastavirtaan.

Matti Paloheimo

TERVEHDYS SATAVUOTIAALLE

Vartijan aloittaessa sata vuotta sitten suomalaisen yhteiselämämme tarkastelujaan kirkollisesta näkökulmasta se sukupolvi oli kasvamassa esiin, jonka perinteestä kävin kouluni ja aloitin opintoni, valmistuakseni sitä tarkkailemaan ja siihen osallistumaan kirkon puitteissa. Vartijan vuosisadan puolivälissä alkoivat toiseksi maailman sodaksi kutsutun maanjäristyksen järähtelyt horjuttaa perinteemme elämän muotoja ja maailmankatsomuksiamme.
Vuonna 1945 tulin kutsutuksi Vartijan toimitussihteeriksi. Olin silloin vähitellen toipumassa talvisodassa haavoittumisen aiheuttamista vammoista. Eräs elämääni siinä vaiheessa merkittävimmin vaikuttaneista kokemuksista oli tämä Vartijan työhön osallistuminen. Muutaman vuoden olin toimitussihteerinä ja pari vuosikymmentä toimituskunnan aktiivisena jäsenenä.
Aloittaessamme 1945 uutta vaihetta Vartijan polulla, toimittamisesta vastasi kolmikko Martti Simojoki, Erkki Niinivaara ja allekirjoittanut. Vartijan tämän vaiheen ensi numeroissa puhuttiin taistelevasta kirkollisuuden linjasta. Simojoki luonnehti Vartijan tehtävää näin: "Ei liene aiheetonta puhua eräänlaisesta kirkollisesta herätyksestä, jonka suuri osa sodassa ollutta papistoa on kokenut...". Eritellessään kirkollisen murroksen luonnetta Simojoen perusasennoituminen tuli jo varhaisessa vaiheessa selvästi ilmaistuksi: "Kirkkomme kaipaa kyllä uudistusta...mutta se tapahtuu kun iäisyyden tuulet puhaltavat meistä pois sen mikä meihin on tarttunut tämän puoleisesta. Todellista tuonpuoleisuutta meiltä juuri puuttuu...".
Niinivaara puolestaan jo Vartijan ensimmäisessä 'Elämää ja Ongelmia' tutkistelussaan, Sociuksena, ilmaisi 'tämän puoleisuutta' korostavia ajatuksia. Tulimme sodan kokemusten keskellä "vihityiksi pyhään levottomuuteen ja etsimisen vaivaan...Papin kasvot ovat nyt kai enemmän kuin ennen ihmisen kasvot". Ei ole sen vuoksi yllättävää että samanaikaisesti Vartijan piirin syntymisen kanssa kasvoi rinnakkaisilmiönä veljespiiri, joka ei luonnehtinut itseään joidenkin kirkollisten tai muiden tunnuksien mukaisesti, vaan kutsui itseään Aatamin Killaksi. Vartijan piirin ja Aatamin Killan (jonka kokoukseen osallistuin jälleen 1987) rinnalla ovat elämänkulkuuni voimakkaasti vaikuttaneet kokemukseni Seurakuntaopiston työssä. Nämä kolme työn ja ystävyyden verkostoa olivat elämässäni eroittamattomasti toistensa kanssa vuorovaikutuksessa.
Seuraavassa jaan kanssanne välähdyksiä siitä miten sodanjälkeisessä Suomessa esiinkasvanut tunto perinteeseen sisältyvästä väkivaltaisuudesta, siinä kohdatuista yhteiselämää rikkirepivistä sosiaalisista rakenteista ja elämää tukehduttavista ajattelun kategorioista on kasvavassa määrin askarruttanut mieltäni.
Pro Primo: Erityisesti ensimmäinen vuosikymmen – 1960 luku – Pohjois Amerikan mantereella, ensin New Yorkissa, sitten Waterloossa, Kanadassa, vyörytti eteeni kokemuksia läntisen yhteiselämämme väkivaltaisuudesta. Kuvittelut siitä, että elämä maailman sotien jälkeen asettuisi rauhanomaisiin raiteisiin, osoittautuivat harhaanjohtaviksi. Sodissa esiintullut massiivinen väkivaltaisuus ei ollutkaan mikään tilapäinen vavahduttava kokemus. Jouduimme niissä kasvokkain läntisen perinteemme väkivaltaisuuden kanssa. Kymmenien miljoonien ihmisten surmaaminen, vuosisatojen rakennustyön saavutusten tuhoaminen, juutalaisten suunnitelmallinen murhaaminen, olivat kasvaneet länsimaisen sivistysperinteemme maaperästä. Alkoi käydä ilmeiseksi ettei tulevaisuus avaudu meille, jos torjumme yhteiselämäämme ja tietoisuuteemme sisältyvän väkivaltaisuuden kokemisen.
1960-luku oli siinä suhteessa toivoa herättävä, että Pohjois Amerikan yliopistoissa ja kirkkojen seminaareissa alkoi kasvaa tunto siitä, että nekin olivat väkivallan pesäkkeitä, ja yhteisvastuussa elämässä kasvavasti näkyväksi tulevaan julmuuteen. Erityisesti palautuu noilta vuosilta mieleen miten Yhdysvalloissa koettiin sen historiaan ja yhteiselämään kätkeytyneen rotusorron tietoiseksi tuleminen. Silloinen presidentti asetti tutkimusryhmän selvittelemään niiden väkivaltaisuuksien syitä, jotka kasvoivat esiin, mustien nostaessa äänensä sortoa vastaan. Selvittelyyn oli kutsuttu sekä akateemisen että uskontojen maailman johtavat tutkijat. Raportissaan tämä työryhmä kuvasi kaupunkien kaduilla ja yliopistojen maailmassa esiintyneiden veristen väkivaltaisuuksien syitä, eritellen valkoisissa maallisissa ja uskonnollisissa perinteissä vallitsevaa maailmankatsomusta. Se luonnehdittiin asennoitumiseksi, joka oli luonut ja ylläpitänyt yhteiselämän rakenteita, joissa vähemmistöjä sorrettiin ja estettiin pääsemästä demokraattisesti osallistumaan yhteiskunnan muovaamiseen. Tämä raportti hautautui miltei välittömästi sen väkivallan aaltoon, joka nousi esiin Vietnamin sodan merkeissä. Samanlainen ajatuksellinen ja maailmankatsomuksellinen väkivaltaisuus, joka hetkellisesti havahduttiin näkemään 1960-luvun yhteiskunnan sisällä ilmenneen väkivaltaisuuden maaperänä, pääsi vallitsevaksi suhteessa muihin kansoihin.
Samantapaista dynamiikkaa koin omassa kirkollis-teologisessa perinteessäni, kun Luterilainen Maailmanliitto pyysi minua valmistamaan tutkimuksen Lutherin asennoitumisesta juutalaisuuteen. Luterilainen teologinen maailma oli jo vuosikymmeniä torjunut tajunnastaan yhteisvastuullisuutensa siihen kehitykseen, mikä johti suunnitelmalliseen yritykseen, länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon keskellä, hävittää juutalaiset. Ensimmäisen kerran Luterilainen Maailmanliitto käsitteli julkisesti luterilaisten kirkkojen ja teologian vastuuta vasta 1964 järjestetyssä kokouksessa. Siinäkin koettiin tilapäistä havahtumista – niinkuin yllämainitussa raportissa – sen toteamiseen, että luterilainen kirkollis-teologinen perinne on myöskin sitä maaperää, jolta sukupolvemme kokema väkivaltaisuus on kasvanut.
Eivät vain Lutherin demoniset juutalaisvastaiset kirjoitukset ole osa tätä perintöä, vaan myöskin luterilaisuudessa vallitsevat lain ja evankeliumin ajatuskategoriat ovat luoneet ja ylläpitäneet omavanhurskasta asennoitumista ei vain juutalaisuuden, lainhenkiseksi leimatun, vaan myös muiden uskontojen ja kristikunnan perinteiden kohdalla.
Vuoden 1964 raportti ilmaisi voimallisesti luterilaisen perinteen keskellä esiinkasvaneen tunnon oman perinteen väkivaltaisuudesta. Raportissa sanottiin muun muassa näin: "Antisemitismi on ensisijaisesti sen kieltämistä, että juutalaisissa on jumalankuva...Kristillinen antisemitismi on hengellinen itsemurha. Tämä ilmiö asettaa kristillisen kirkon aivan ainutlaatuisen kysymyksen eteen, erityisesti sen pitkän ja kauhistuttavan historian valossa missä kristillinen perinne on osoittautunut syylliseksi antisemitismiin... Luterilaisina me tunnustamme oman erityislaatuisen syyllisyytemme ja valitamme häveten oman kirkkomme ja sen jäsenten vastuullisuutta tähän syntiin". Myöskin tämän raportin ääni alkoi vaientua kun kirkot valtiollisten yhteisöjensä mukana tempautuivat mukaan kansojen väliseen taisteluun vallasta.
Näin tämä vuosikymmen antoi yhtäältä toivoa siitä että keskuudessamme on tapahtumassa mielenmuutosta, metanoiaa, ja nousemassa esiin rohkeutta jakaa sorrettujen kuormia. Toisaalta se toi ahdistavan aavistuksen siitä, miten kivettyneet ideologiset ajatustottumuksemme ja perinteelliset yhteiselämän rakenteemme ovat.
Pro Secundo: Seuraava vuosikymmen, 1970-luku, avasi yhä vähemmän toivon näköaloja ja nosti yhä enemmän taivaan rannalle synkkiä pilviä. Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen esiinkasvaneet messianistiset liikehtimiset, joiden keskuudessa vähitellen syntyi suuruudenhulluja ja suurisanaisia ideologioita ja valtamuodostelmia, joiden merkeissä luvattiin ihmiskunnalle uuden vapauden ja vanhurskauden aikakausi. Näissä prosesseissa tuli esiin johtajien palvontaa messiaanisina hahmoina (esimerkiksi Stalin, Hitler). Yhteisöt halvaannuttivat vähitellen jäsentensä kriittisen osallistumisen muovatessaan yhteiselämän johtajiensa ideologioiden mukaisesti. Suomen sodissa ja niiden jälkeisinä vuosina koimme tällaisen messiaanisen suuruudenhulluuden dynamiikkaa.
1970-luvun alkupuolella sain tilaisuuden suorittaa sapattivuoden ajan tutkimuksia Harvardin yliopistossa. Näin joudun myös kokemaan Yhdysvaltain poliittisen ja kirkollis-teologisen maailman pyörteitä. Mielikuva siirtymisestä vanhasta maailmasta uuteen alkoi murentua. Niin sanotun uuden maailman keskellä oli kasvamassa samanlaista ideologista messianismia, suurisanaista vapaudenajan kuuluttamista maailmalle kuin mitä koettiin Euroopassa 1930- ja 1940-luvuilla. Kansallisen ideologian ja muita kansoja sorron alta irroittavien ristiretkien (esimerkiksi Vietnam) merkeissä asetuttiin ihmiskunnan vapauden vartijaksi. Näissä merkeissä alkoi myös ilmetä tendenssejä korottaa johtajat, maan presidentit, messiaanisiksi hahmoiksi, joita seurattiin vapaudentunnuksin väkivaltaisille ristiretkille. Erityisen ahdistavaa oli kokea miten useimmat kirkot ja messiaanisiksi hahmoiksi itsensä korottaneet saarnamiehet asettuivat näitä vapauttamisen merkeissä suoritettuja ristiretkiä tukemaan. Kirkoissa tähyiltiin myös messiaanisen johtajan löytämiseksi, esimerkiksi paavista, jota myöskin koetettiin television ja muiden modernien tiedotusvälineiden avulla kohottaa messiaaniseksi hahmoksi.
Yliopistojen ja teologisten seminaarien työskentelyssä koettiin tällaisten ideologisten virtausten ja niiden mukana esiintyöntyvien valtamuodostelmien paine. Valtiovalta pyrki valjastamaan kasvavassa määrin akateemisen tutkimuksen ja opetuksen palvelemaan sen poliittis-ideologisia päämääriä. Yliopistojen kampuksilla edellisellä vuosikymmenellä tapahtunut havahtuminen tutkistelemaan akateemisen maailman osuutta ja vastuuta yhteiselämän väkivaltaistumisprosessissa vaimentui. Kirkot palauttivat myöskin seminaarinsa palvelemaan omia päämääriään.
Näissä pyörteissä koimme yliopistoissa ja teologisissa seminaaareissa, joiden työhön olin osallistunut molempina vuosikymmeninä, miten heiveröisiä olimme reaktioissamme aikamme haasteisiin. Tuolla vuosikymmenellä sain toisen sapattivuoden, jonka aikana jatkoin tutkimuksia tästä proplematiikasta Helsingin Yliopiston yhteydessä. Veljeni Martin kanssa olin ollut tiiviissä yhteistyössä sekä Vartijan toimituskunnassa että Seurakuntaopistossa. 1950-luvulla olimme mukana perustamassa Terapeia-säätiötä, jonka puitteissa etsittiin ja luotiin elämän väkivaltaisuuden ja sairauden kohtaamisen merkeissä muovattuja akateemisen opiskeluin ja koulutuksen muotoja. Sapattivuoteni aikana järjestimme kymmenen symposiota, joihin osallistui kolmisenkymmentä eri tieteellisten tutkimusalojen ja terapeuttisten liikkeiden edustajaa. Näiden tutkiskelujen tuloksia on Vartijan ja terapeia-säätiön puitteissa julkaistu niin runsaasti, että tyydyn tässä vain ilmaisemaan välähdyksen niiden merkityksestä minulle 1970-luvun käymistilassa. Etsiessämme uudistuksia korkeakoulujemme opetusohjelmaan tulimme yhä vakuuttuneimmiksi siitä, ettei mielipiteitä eikä ajatuksia muuteta vain toisenlaisia ilmaisemalla. Mielenmuutokseen, metanoiaan, tarvitaan muutoksia syvemmälle tasolla. Opiskelu ja koulutus yliopistossani ja seminaarini puitteissa toteutui sellaisenaan objektiivisuuteen tähtäävänä, missä tietämisemme ja tietoisuutemme muovautuu omasta elämäkerrastamme ja paikallisen yhteisömme historiasta irrallisena. Kun päätavoitteeksi opiskelussa ja kasvatuksessa asetetaan sellainen objektiivisuus, jonka avulla voidaan saavuttaa yleispätevä tieteellinen tai raamatullinen, kaikille samanlainen elämänasenne ja ajattelutapa, luottamus oman ainutkertaisen yksilöllis-yhteisöllisen kokemuksen merkitsevyyteen murenee. Näin tällaiseen objektiivisuuteen tähtäävä kasvatus johtaa väistämättömästi siihen, että sen kasvatit ajautuvat sellaisten johdettaviksi, jotka yhteisössä nousevat, joko tieteellisyyden tai raamatullisuuden nimissä, objektiivisiksi tietäjiksi.
Pro Tertio: Tähän kirjeenomaiseen tervehdykseen sisältyy lähinnä välähdyksiä, jotka liittyvät sotien jälkeisten vuosien kokemuksiin perinteittemme yhteiselämäämme pirstovista rakenteista. On sanomattakin selvää, että kokemuksiini Pohjois-Amerikassa sisältyy runsaasti myös muunlaisten näköalojen avautumista. Välähdykset näistä kokemuksista jäävät tämän tervehdyksen puitteissa ilmaisematta.
Työssäni 1980-luvun yliopisto- ja seminaarimaailmoissa koin sen kuilun syvenemisen, mitä olen yllä kuvannut objektiivis-tieteellisen ja persoonallis-yhteisöllisen asennoitumisen väliseksi. Yliopistot ja seminaarit pyrittiin kasvavassa määrin muovaamaan tiettyjen valtaryhmien objektiivisina ylläpitämiä päämääriä palveleviksi laitoksiksi.
Näiden paineiden keskellä päätimme vaimoni Kaisan kanssa eläkkeelle siirtyessämme yrittää raivata uutispeltoa, eikä jäädä niihin asetelmiin, joiden puitteissa olimme lähinnä työmme suorittaneet.
Aikuistuneet lapsemme perheineen osallistuivat tähän etsintään. Viisikkomme, joka oli toiminut lähinnä akateemisen opiskelun ja pedagogisen työskentelyn puitteissa, etsiytyi uuteen suuntaan, tavoittelemaan vaihtoehtoisia yhteiselämän ja ajattelun rakenteita. Yhteistyössä taiteilijaystävien kanssa, he alkoivat valmistaa leikkieläimiä. Muutaman vuoden etsinnän jälkeen löytyi rauhalliselta syrjäkylältä pohjoisesta hylätty maatila. Vanhasta navetasta tuli työpaja. Meille löytyi lähistöltä sopiva maapala eläkekotia varten.
Tervehdystä satavuotiaalle Vartijalle kirjoittaessani olen miettinyt, miksi tunnen syvää tarvetta kertoa tässä viime vuosina tapahtuneesta irrottautumisesta akateemisista ja kirkollisista asetelmista ja vaihtoehtoisten elämän verkostojen etsinnästä, vaikka siitä on vaikea vielä tässä vaiheessa selvästi puhua. Ehkä eräänä syynä on, että koen tässä käymistilassa eräät Vartijan, Aatamin Killan ja Seurakuntaopiston yhteyksissä avautuneet oivallukset uudella tavalla valovoimaisiksi.
Viime vuosien tutkisteluissani olen paneutunut lähinnä maailmansotien pyörteissä syntyneisiin, luonteeltaan elämänkerrallisiin kirjoituksiin. Erityisesti viipyminen kahden tällaisen perinteemme haaksirikkoisuuden kokemisen kirjallisessa muodossa ilmaisseen tuotannon äärelle on tässä suhteessa ollut merkityksellistä. Näiden kahden, Dietrich Bonhoefferin ja Viktor von Weizsäckerin, vaikutus oli jo voimakkaasti läsnä Vartijan piirissä. Erkki Niinivaaran tutkisteluissa heijastuivat Bonhoefferin ja veljeni Martin kirjoituksissa von Weizsäckerin elämäntyön ja ajattelun voimakentät.
Nämä molemmat olivat saaneet koulutuksen perinteemme parhaissa yliopistoissa objektiivis-tieteelliseen ajatteluun, Bonhoeffer sosiaalitieteissä ja teologiassa, von Weizsäcker lääketieteessä ja filosofiassa. Molemmat ilmaisivat myöskin terävästi tuntonsa siitä miten objektiivis-tieteellinen tietäminen oli suistumassa paikoiltaan sekä yhteisöllisesti että yksilöllisessä tietoisuudessa. Tälläiset tunnot ovat saaneet ilmaisunsa erityisesti niissä tutkisteluissa, jotka syntyivät kokemuksista heidän perinteensä haaksirikkojen keskellä. Bonhoefferin kirjeet keskitysleirin vankilasta ja von Weizsäckerin amerikkalaisten vankileirillä kirjoittamat mietiskelyt, tarjoavat toisenlaista aineistoa perinteemme väkivaltaisuuden tutkistelulle kuin heidän systemaattisesti ilmaistu ajattelunsa.
Bonhoefferin kirjeet vankilasta osoittavat miten hänessä siellä kirposi esiin intensiivinen ja vivahdusrikas vuoropuhelu oman elämänhistoriansa ja olemuksensa kanssa. On kuin hän olisi tajunnut miten tälläisen vuoropuhelun tyrehtyminen jonkin objektiivis-tieteelliseksi itsensä korottaneen maailmankatsomuksen paineen alla uhkasi ihmisenä olemisen ydintä. Hän etsi sellaisen vuoropuhelun uudelleen virittämisestä tietä tulevaisuuteen.
Von Weizsäckerin kohdalla ovat omille tutkimuksilleni ehkä eniten merkinneet ne kirjoitukset, joissa hän ilmaisee tuntojaan luterilaisen teologis-kirkollisenperinteensä harhautuneisuudesta. Hän puhuu siitä, miten tämä perinne asettuessaan teologisen objektiivisuuden nimissä totuudellisuuden edustajaksi, uhkasi tukahduttaa hänessä uteliaisuuden hengen. Löytöretkeilylle löytyi hänen kohdallaan enemmän tilaa luonnontieteiden piirissä. Tälläisissä yhteyksissä hän kyselee myöskin itseltään miksi hän oli ollut raamatullisuutta korostaneen luterilaisen perinteensä keskellä niin huono raamatun lukija. Hän tulee siihen tulokseen, että ehkä raamattua oli siinä määrin opillisesti selitetty, että se näin valmiiksi selitettynä ei enää kiinnostanut etsivää, uteliasta mieltä. Lapsi ei uteliailla kysymyksillään etsi selityksiä – hän jatkaa – vaan jatkuvaa vuoropuhelua salaisuudeksi kokemansa maailman kohtaamisessa.
On yllättävää löytää tällaisten tutkistelujen keskellä uht'äkkiä viittaus raamattuun, Jeesuksen sanontaan: "sillä missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä". Tämä viittaus liittyy hänen erittelyynsä totuuden kohtaamisen luonteesta. Totuudellisuutta ei ensisijaisesti saavuteta objektiivisen tietämisen tavoittelemisessa. Tietämisemme löytää paikkansa vain solidaarisuudessa, vain avoimeksi jäävässä vuoropuhelussa lähimmäisten kanssa.
Tällaisissayhteyksissä hän puhuu myöskin erosta shakkipelin tarkkailijan ja sitä pelaavan välillä.
Yhteisöjemme korkeakouluissa koulutetaan lähinnä tarkkailijoita. Ajattelun historiasta nostetaan esikuviksi tutkijat, jotka ovat tarkkailleet todellisuutta ihmiskokemuksesta irrallisena, sellaisena jota voidaan eritellä kuin shakkipelin tarkkailija tutkistelee pelin luonnetta. Itse pelin opettelu on jäänyt lapsipuolen asemaan.
Tätä tervehdystä kirjoittaessani ovat nuorimmat lastenlapsemme pävittäin vieneet minut mukaansa peleihinsä ja leikkeihinsä. Niinä aikoina, jolloin valmistelin esimerkiksi Vartijan kirjoituksia tai väitöskirjaani, koin tällaisen omien lastemme kohdalla elämää tarkkailevia tutkimuksiani häiritseviksi. Nyt alkaa peliin osallistuminen tulla ensisijaisen tärkeäksi.
Elämän – pelin – tarkkailijan asemissa pysyttelevinä olemme kiusauksessa juuttua paikoillemme, jo pelattujen pelien – menneisyyden – vaihtoehtoihin. Vain osallistujalle avautuu uutta, yllättävää, tulevaisuuden kätkettyä.
Satavuotiaalle yllättävää tulevaisuutta toivottaen

Aarne Siirala

Hakemisto