26. Vuosina 1984-88 päätoimittajina olivat Heikki ja Ansa Kirjavainen. Heidän tehtäväkseen lankesi laatia vuonna 1986 kuolleen Erkki Niinivaaran, modernin Vartijan eräänlaisen isähahmon, muistonumero. Monen asiantuntevan ja lämpimän arvostavan kirjoituksen joukosta näytteeksi on valittu Toivo I. Palon teksti. Palo oli Niinivaaran pitkäaikainen ystävä ja työtoveri mm. Vartijan tekemisessä.
T. I. PALO
Erkki Niinivaara – Uuden tien etsijä"Henkisten todellisuuksien maailmassa on kaikki aina uudelleen taisteltava omaksi. Katsellessamme vain taaksepäin muutumme hedelmättömiksi suolapatsaiksi. On raivattava uudispelto. – Kirkon uskollisuus juuri sen omalle tehtävälle on näin sen muuttuvuudessa. Oikeaan kirkkoon kuuluu mieli edetä tuntemattomaan maastoon tietämättä mitä vastaan tulee", (Erkki Niinivaara, Kirkko ihmistä varten).
Jouduin Erkki Niinivaaran kanssa läheiseen yhteistyöhön erityisesti kahdella alueella, ensinnäkin tämän lehden toimitustyössä Niinivaaran ollessa toimituskunnan jäsenenä, vakituisena pakinoitsijana ja sittemmin päätoimittajana, minä toimitussihteerinä vuosina 1949–61. Toiseksi yhteistyö tiivistyi Kirkon teollisuustoimikunnan (myöhemmin yhteiskunnallisen toimikunnan) pyrkimyksissä.
Koska Niinivaaran merkittävä toiminta Vartijassa saanee valaisua muissa yhteyksissä, en siihen lähemmin puutu. Sen sijaan haluan esittää muutaman näkökohdan hänen panoksestaan kirkon teollisuus-/yhteiskunnallisessa toimikunnassa.
Kuten tunnettua, sotien jälkeen elettiin monessa suhteessa uudessa tilanteessa. Lähes ylitsepääsemättömiltä näyttävien vaikeuksien ja nopeitten yhteiskunnallisten muutosten keskellä kyseltiin tietä eteenpäin. Kirkolle se merkitsi uusia haasteita, joihin pyrittiin vastaamaan uudistuneella työnäyllä ja uusia palvelumuotoja kehittämällä.
Kun SKSK:n yhteyteen v. 1954 perustettiin Kirkon teollisuustoimikunta, tuntui varsin luonnolliselta, että sen puheenjohtajaksi kutsuttiin Erkki Niinivaara. Olihan hän keskeisiä hahmoja sodan jälkeisessä uudelleenorientoitumisessa ja uuden tien etsinnässä. Kaikki alkoi jo sodan kestäessä, kun sen puristuksessa vanhoja ennakkoluuloja mureni ja lähdettiin etsimään uusia yhteyksiä. Rauhan tultua niitä jatkettiin ja niissä Niinivaara oli kiinteästi mukana. Tästä kaikesta saa välähdyksiä hänen kirjastaan "Ihmisen ääni".
Kun jälkeenpäin ajattelee Erkki Niinivaaran antia kirkon teollisuus-/yhteiskunnallisessa työssä, on todettava, että sen painoarvo oli ennen kaikkea perusnäkemyksessä, hellittämättömässä pyrkimyksessä porautua ydinkysymyksiin. Hän ei väheksynyt toimintatapojen merkitystä, mutta ne kuuluivat kuitenkin vain elämän kehyksiin. Ensi sijassa ongelmana eivät ole 'kuljetuskysymykset', mitä käsitettä noina vuosina viljeltiin. Kyse ei ole saarnatuolin siirtämisestä tehdassaleihin ja virastoihin. "Uudispellon raivaus ei siis suinkaan lähinnä tarkoita uusia 'työaloja', kirkon hakeutumista uusien ihmisryhmien pariin, vaan se voi paljon olennaisimmin merkitä uusien oivallusten syntymistä ja uutta asennoitumista elämään, uutta tuntemistapaa, näköalojen ahtauden sijaan uutta henkistä ulottuvuutta. – Milloin jokin instituutio ei enää tee omaan itseensä kohdistuvia ydinkysymyksiä, se on luultavasti pakenemassa todellisuutta. Tapahtumisen polttopiste saattaa olla aivan toisaalla kuin oletettiin".
Tämä kaikki vaati perusteellisempaa yhteiskunnallisen tilanteen analyysia sekä teologista paneutumista. Siihen myös tähtäsi Niinivaaran aloite vuoden 1958 kirkolliskokoukselle komitean asettamiseksi "tutkimaan yhteiskunnassamme tapahtuneitten nopeitten muutosten vaikutuksia kirkon toiminnan edellytyksiin sekä tekemään tarpeellisiksi katsomiaan ehdotuksia tämän muuttumisen aiheuttamista toimenpiteistä". Komitea asetettiinkin ja se työskenteli neljän vuoden ajan Heikki Wariksen puheenjohdolla ja siinä myös Niinivaara oli jäsenenä. Komitea julkaisi mietintönsä "Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa v. 1962 ja se herätti varsin vilkkaan keskustelun. Merkittävimpinä tuloksina komitean työskentelystä voidaan pitää Kirkon tutkimuskeskuksen ja Kirkon koulutuskeskuksen perustamista.
Teollisuus-/yhteiskunnallisen toimikunnan pyrkimyksille uskoa ja innoitusta antavaa oli, että sen puheenjohtaja oli aina avoin uudelle, ajassa esiin versoavalle. Tämä piirrehän oli hänessä ihailtava aina viimeisiin elinvuosiin asti. Myös kirkon radikaalit ja toisinajattelijat löysivät hänessä ymmärtäjänsä ja tukijansa. Kun se kuvastui myös toimikunnan kannanotoissa, se johti ajoittain jännitykseen ja ristiriitoihin kirkon johdon ja vanhoillisten katsomusten kanssa. Mutta puheenjohtaja ei siitä ollut huolestunut. Huolestuneempi hän oli silloin, jos mitään taistelua ja todellista keskustelua ei ollut käynnissä. Voidaan sanoa, että katsomusten kamppailu kiehtoi häntä, mutta taistelussa haavoittumaton ei hänkään ollut.
Niinivaaran perusnäkemyksestä johtui, ettei hän puheenjohtajana patistanut nopeisiin käytännön tuloksiin ja näyttäviin saavutuksiin. Ne jotka sellaista odottivat – ja heitä luonnollisesti myös oli – saattoivat kokea turhautuneisuutta ja pettymyksiä. Mutta puheenjohtajan mielestä kirkon näyttävät eleet johtavat helposti näköharhaan. Mitään todellista muutosta ei ehkä tapahdukaan. Muutokset kypsyvät prosessissa, joka usein on kivuliaampi ja syvemmälle porautumista vaativa kuin pinnalta katsoen näyttää.
Käsitellessään eräässä yhteydessä kirkon uudistumista, niin että se uusissa oloissa voisi paremmin täyttää kutsumustaan Erkki Niinivaara toteaa, että kirkon keskeinen tehtävä on olla sanan ja luovien ajatusten palveluksessa. Kirkkolaki yhtä vähän kuin hallitusmuotokaan ei estä näiden uusien ajatuksien esittämistä. Sen sijaan hänen mukaansa tarvitaan kahta välttämätöntä ehtoa: "Ensiksi pitää uskaltaa ja toiseksi pitää olla ajatuksia".
Erkki Niinivaaralla itsellään oli näitä ominaisuuksia ja siksi hän saattoi antaa yhteiselämäämme hedelmöittävän panoksen.