25. 1980-luvun alussa päätoimittajan tehtävissä Knuuttilan kumppanina vieraili kaksikin kirjallisuusihmistä, Matti Paloheimo ja Irja Askola. Tällöin myös kirjallisuuteen, musiikkiin, teatteriin ja taiteisiin liittyvien artikkelien osuus kasvoi. Lähes joka numerossa julkaistiin runoja tai novelleja sekä esimerkiksi Outi Heiskasen eläinhahmoja ja Ulla Rantasen grafiikkaa.
Näytteessä Rakel Liehun ja Leena Krohnin tekstejä.

Mystiikan kukassa olisi osa vastausta,
hän sanoi,
mutta teidän kirkkonne on vain sanoja,
paljon vanhoja, suuressa tilassa kajahtavia sanoja.
Hän katsoi tapulin nelisakaraista, hiukan vinoa tornia
ja lisäsi julmasti;
Sitä paitsi kirkko on arkisin aina kiinni.
Paitsi jos arkkua tuodaan.

Kirkko avoinna kuolleita varten.

Rakel Liehu

LEENA KROHN: KAKSI NOVELLIA

Riikinkukko

Kutsun häntä Riikinkukoksi, en kuitenkaan siksi, että mikään piirre hänessä toisi mieleen tuon kirjavan ja korskean linnun. Pikemminkin nimi on hänen antonyyminsä, niin tumma ja syrjäänvetäytyvä on hänen hahmonsa.
Aloin nimittää häntä sillä nimellä sen jälkeen, kun hän kerran mainitsi minulle nähneensä riikinkukon täällä, tässä kaupungissa.
– Oletko varma? kysyin. – Eihän niitä ole muualla kuin eläintarhassa.
– Kuinka kukaan voisi erehtyä riikinkukosta? hän puolestaan kysyi. – Varsinkin jos näkee sen levittävän pyrstönsä.
Me istuimme kahvilassa ja hän katseli nurinkääntynyttä peilikuvaansa teelusikan koverassa pesässä.
– Olin hyvin onneton silloin.
Tunnustus yllätti minut enkä kysynyt miksi. Hän kertoi itse, nopeasti, yksitoikkoisella äänellä. Hillitty kiihkeys hänen sanoissaan ilmaisi, että tapahtuma oli jostain syystä ratkaiseva ja ettei hän koskaan aikaisemmin ollut kertonut sitä kenellekän.
"Odotin miestäni kolmeen saakka yöllä. Silloin levottomuuteni oli väkevöitynyt tuskaksi ja minun oli lähdettävä ulos. En alkuunkaan tiennyt, mistä olisin etsinyt häntä, mutta pysäytin ohiajavan taksin ja pyysin ajamaan keskikaupungille. Kun olin maksanut ja astuin jalkakäytävälle, katulamput sammuivat juuri. Kävelin katua alas kapakan kohdalle ja näin, että kaikki paikat olivat kiinni, jopa näyteikkunat olivat sammuneet. Niiden sulkeutuneisuus tuntui minusta lopulliselta ja käännyin viivyttelemättä paluumatkalle, mutta nyt jalan, sillä minulla ei ollut enää rahaa.
Ylitin sillan ainoana kulkijana ja oikaisin halki vanhan siirtolapuutarhan-alueen. Kuljin kujaa, jota reunustivat säle- tai orapihjala-aidat ja valkoisiksi maalatut puuportit. Monessa portissa oli aurinko, laskevako vai nouseva, sitä ei saattanut sanoa. Aitojen takana oli keltaisia, punaisia ja vihreitä lautamökkejä, epätodellisen pieniä ja siistejä. Taivas vaaleni ja oikean auringon reuna kohosi kaukaa esikaupungin tornitalojen takaa. Omenapuut varistelivat viimeisiä kukkiaan ja ahdistukseni oli yhä väsymystä suurempi. Näin mieheni vuoroin kuolleena, vuoroin toisen sylissä, ja askeleeni hidastuivat.
Silloin kuulin vasemmalta puoleltani, aidan takaa, käheän kirahduksen. Käännyin ja näin riikinkukon tepastelevan kyhmyräisen omenapuun alla. Se oli silkinsininen ja vihreä ja se laahasi tuoreessa ruohossa suhteettoman pitkää pyrstöään. Minä näin sen ja se oli ehkä jo pitkään katsellut minua. Seisoimme siinä vastakkain, aita välissämme ja samassa se jo ryhtyi monenlaisiin toimenpiteisiin: se pöyhistäytyi, venytti kaulaansa, ravisteli ja tärisytti itseään koko pituudeltaan, otti lyhyen askeleen taaksepäin ja katso: sen pyrstö levähti täyteen laajuuteensa ja edessäni huojui ja värähteli kiiltovärien viuhka, elävä sateenkaari, silmillä reunustettu kukka.
Katselimme toisiamme sarastuksen pitkän tuokion, minä joka olin unettomuudesta ja mustasukkaisuudesta uuvuksissa ja sitten tämä ilmestys, kopea kukko, jonka päälle satoi lakkaamatta omenankukkia kuin ensilumi. Kaupunki nukkui, mutta minulle näytettiin siinä elämän koko koreus ja minunkin hahmoni, tuskassaan niin kapea, sai levätä kesäaamun suurella tarjottimella.

Hakemisto