23. Vuonna 1976 henkisen ilmapiirin muutosta kuvasti sattuvasti tai ennakoivasti Vartijassa julkaistu John Vikströmin alustus Kirkko ja nykyinen kulttuuritilanne. Sen mukaan vilkas aatteellinen keskustelu oli hävinnyt.

JOHN VIKSTRÖM

KIRKKO JA NYKYINEN KULTTUURITILANNE 1

Kirjailija Arvo Salo käytti viime vuoden loppupuolella PEN -klubissa puheenvuoron, jossa hän kysyi, minne 1960-luvun ja 1970-luvun alkupuolen vilkas aatteellinen keskustelu on hävinnyt. Miksi keskustelu on vaiennut? Onko syynä poliittinen tilanne, itsesensuuri, Finlandisierung, kustannuspolitiikka, taloudellinen kriisi, uusi fascismi vai mikä?
Salo vastasi: Keskustelun tyrehtyminen ei johdu näistä. Hän suuntasi kritiikkinsä äärivasemmiston totuuden omistajia vastaan, heidän dogmatismiaan ja huonoa sietokykyään vastaan. Totuuden omistajien kanssa on toivotonta keskustella.
Salolle vastasi muiden muna hänen vanha kumppaninsa Kaj Chydenius, joka muistutti elettävän organisoitujen massojen aikaa, toiminnan aikaa. Enää ei voida vain keskustella.
Hufvudstadsbladetin päätoimittaja, professori Jan-Magnus Jansson käsitteli tätä asiaa eräässä pääkirjoituksessaan.
Hän erotti – mielestäni oikeutetusti – 15–20 viime vuoden aatteellisessa keskustelussa kolme vaihetta:
Kansallisen realismin vaiheen alkua oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjantähden alla teosten jälkeinen aika. Silloin harjoitimme kansallista itsekritiikkiä. Tutkimme perinnäisiä kansallisia arvojamme melko radikaalistikin, mutta emme halunneet muutosta pohjoismaiseen demokraattiseen systeemiimme. Emme juuri asettaneet sitä edes kyseenalaiseksi.
Anarkistinen vaihe oli 1960-luvun lopussa. Silloin asetettiin hyvin radikaalisti kasapanoksia näiden perinnäisten arvojen alle. Silloin keskusteltiin hyvin vilkkaasti, tavalla jota Arvo Salo nyt kaipaa. Silloin oli "Vanhan valtaus" symbolina tavoitteille, jotka kanavoituivat taisteluun korkeakoulujen hallinnosta. Silloisilla keskustelijoilla oli aatteita ja välineitä hallussaan: Tärkeimpinä niistä "Repo-radio" ja TV toivat keskustelun koteihin. Monissa kodeissa nyökättiin tyytyväisenä tälle keskustelulle, monissa näytettiin sille nyrkkiä.
Ruotsinkielinen kirjailijatar, sosialidemokraatteihin lukeutuva Anna Bondestam totesi innostuneena: – Nuoriso laulaa jälleen!
Nuoriso todella lauloi silloin eri puolilla maailmaa eikä ainoastaan meillä. Laulajilla oli humanistiset, demokraattiset ja sosialistiset nuotit edessään.
Nyt ovat laulut vaienneet. Tilalle on tullut dogmatismi, määrätty vastakkaisiin suuntiin tapahtuva asenteiden kärjistyminen. Monet näistä nuorista ovat nyt puoluekoneistoissa ja toimivat puoluekoneistojen ehdoilla, Hipit ovat jättäneet ruohotasonsa. Ne jotka heistä ovat jäljellä, löytyvät huumeiden käyttäjien joukosta.
Mistä tämä vaikeneminen johtuu?
60-luvun ajatuksista, suunnitelmista ja keskusteluista ei taida näkyä kovin paljon tuloksia. Seurauksena on melkoista pettymistä ja pessimismiä. Vain dogmaatikot uskovat vielä vähän tulevaisuuteen.

Väsyneitä kysymyksiä?

Mikäli olen tulkinnut tilanteemme ja ajan merkit oikein, elämme länsimaissa kulttuuritilannetta, jota leimaa melkoinen pessimismi.
Siihen on monia syitä: ekologinen kriisi, kasvun rajojen näkyminen, energiakriisi jne. Olemme tulleet tilanteeseen, jossa nämä esteet ovat todellisia eikä optimismille löydy kovin paljon perusteita.
Kulttuurimme on menettämässä itseluottamustaan. – Jos ei ole itseluottamusta ei luoda kovin paljon vaikka pitäisi.
Englantilainen kulttuurihistorioitsija Sir Kenneth Clark sanoi talvella 74–75 televisiossa esitetyssä sarjassa "Länsimainen perintömme", että kulttuurin luoville vaiheille on luonteenomaista itseluottamus.
Tässä on varmaan hyvin paljon perää, sillä me olemme ilmeisen neuvottomia. Keskustelemme – mutta ohjelmista, linjoista ja tavoitteista. Itseluottamuksemme on, jos ei nyt aivan hävinnyt niin vähenemään päin.
Suunnittelemme paljon, mutta se ei ole osoitus päämäärätietoisuudesta vaan pikemminkin siitä, ettemme tiedä mihin nyt ollaan menossa.
Tässä tilanteessa viitataan "elämän laadun" suuntaan, kun ollaan ensin löydetty kasvun rajat. Puhutaan o-kasvusta, valikoivasta kasvusta.
Mutta on helppo todeta ettei se kovin paljon innosta, jos yrittää keskustella näistä kysymyksistä taloustieteilijöiden ja tuotantoelämän edustajien kanssa.
Jotkut kysyvät tietysti, ovatko nämä väsyneiden ihmisten kysymyksiä? Onko niissä jotain myönteistä? – Itse uskon että tietä, jos sitä ylipäätänsä on, olisi etsittävä tästä suunnasta.

Herrat ovat vaikeuksissa

Yhteiskunnallisen ja kulttuurikehityksen päämäärät ovat joutuneet kyseenalaisiksi. Etsittäessä uusia päämääriä, uusia tavoitteita etsitään samalla uusia arvoja. Päämäärä ja arvot ovat saman asian eri puolia.
Mihin me pyrimme kun meillä on valta muuttaa todellisuuttamme melkein miten paljon vain haluamme? Mihin käytämme valtaamme? Mitä varten olemme olemassa?
Eettinen neuvottomuutemme näyttää minusta melko selvältä.
Yhteiskunnan auktoriteettirakenne on myös suuresti muuttunut demokratisoitumisen myötä. Aikaisemmin institutioiden asema yksilöön nähden oli ensisijainen, moraalinen hyvä ja paha määräytyi suuresti institutioiden taholta.
Nyt tilanne on muuttunut ja jatkaa muuttumistaan. Nyt institutioiden on mukauduttava yksityisten ihmisten tarpeisiin eikä päinvastoin. Tästä on seurauksena institutioihin kohdistuva kritiikki ja niiden joutuminen kriisiin.
Olin seminaarissa Liikkeenjohdon instituutissa yhdessä monien liikkeenjohtajien kanssa. Kävi selvästi ilmi, miten voimakkaasti he kokevat johtamiensa institutioiden ja organisatioiden kriisin. He tuntevat saavansa kritiikkiä kaikilta tahoilta.
Liikkeenjohtajat joutuvat kysymään, mitä varten he oikeastaan ovat olemassa. Mitkä ovat päämäärät? Eivätkö he enää saa pyrkiä niihin päämääriin, joihin ovat tähdänneet tähän asti? Mihin olisi pyrittävä? – Nämä herrat ovat hyvin vaikeassa asemassa.
Vieraillessani Dragsvikin varuskunnassa ja keskustellessani kantahenkilökunnan kanssa, totesin heillä olevan aivan vastaavia ongelmia. Tälläkin organisatiolla on identiteettikriisinsä.
Nyky-yhteiskunnassa täytyy lähteä ihmisten tarpeista ja heidän päämääristään. Institutioiden on otettava ne huomioon tai ne eivät pärjää ja kadottavat toimintansa mielekkyyden.

Kirkko maallistuu ja maallistaa

Väitän että maallistuminen on mennyt viime vuosina aika nopeasti eteenpäin.
1960-luvulla vaadittiin että yhteiskunnan pitää hoitaa kaikki asiat ja kirkolta ottaa sen mukaisesti erinäisiä tehtäviä pois.
Vaatimusta on myös yritetty useissa yhteyksissä toteuttaa. Se näkyy monissa komiteamietinnöissä ja ehkä myös joissain toteutetuissa laeissa. Mainittakoon terveydenhuoltolaki, sosiaalihuollon periaatekomitean mietintö, avioliittolainsäädäntökomitean mietintö, koulu-uudistus, lasten päivähoito-ongelma, aborttilaki.
Kysymys on siitä, että yhteiskunta enemmän ja enemmän ottaa ihmisen huostaansa, koettaa hoitaa hänet kehdosta hautaan asti. Tämä juuri on maallistumisen eli sekularisaation ensisijainen merkitys.
Kirkko itse on myötävaikuttanut tähän kehitykseen. Esimerkiksi kalenteriuudistus oli suurempi asia kuin muutosta tehtäessä ajateltiin. On selvää että päätös oli askel maallistumisen suuntaan. Kristinusko ei näet elä vain ajatuksissa, aatteissa ja asenteissa vaan myös rakenteissa. Niihin kuuluu myös kirkkovuosi.
Nykyisin ei ole erityisen kovaa taistelua kirkkoa vastaan aatteellisella tasolla. Sitä ei vain oteta huomioon. Toimitaan vain suuremmitta keskusteluitta niin, että kirkko joutuu syrjään.
Maallistumisesta puhuttaessa on nähtävä että meillä on monta Suomea. Tilanne on erilainen ja erot suuria Etelä-Suomen, Keski-Suomen ja Pohjois-Suomen välillä. Porvoon hiippakunnassa nämä erot tuntuvat hyvin selvinä: Helsingin seuduilla kuuluu kirkkoon perheitä, jotka tuskin tietävät mistä kristinuskossa oikein on kysymys kirkollisista pyhistä nyt puhumattakaan. Heidän siteensä kirkkoon ovat todellisuudessa jo menneet poikki. Pohjanmaalla on taas seurakuntia, joissa tilanne on aivan toinen.
Kritiikkiä kirkkoa kohtaan ei siis ole kovin paljon aatteellisella ja teoreettisella tasolla. Se aika on ohi, jolloin kirkkoa vastaan taisteltiin luonnontieteistä otetuilla aseilla.
Tämän päivän kritiikin perusteet tulevat yhteiskuntatieteitten taholta. Se johtuu arvokysymysten ajankohtaisuudesta. Kysytään, miten kirkko toteuttaa määrättyjä arvoja. Esimerkiksi naispappeuskysymyksessä tämä käy selvästi ilmi. Miten kirkko sen ratkaisussa toteuttaa tasa-arvoisuutta?
Joskus viime vuosina on käynyt niinkin, että kirkko on eräissä tapauksissa otettu huomioon. Ei siinä mielessä, että olisi odotettu tai kysytty kirkolta jotain oleellista asian ratkaisuun vaan taktisista syistä. Kirkko on edelleen koettu sen verran merkittäväksi valtatekijäksi, että on otettu se mukaan, jottei se ulkoa päin jarruttaisi asioiden kehittämistä ja panisi vastaan.
Kirkkoa käsitellään vallankäyttäjänä eikä odoteta siltä jotain antia asiakysymysten ratkaisuun.
Saksassa tilanne on tai ainakin oli toinen. Evankelisten akatemoiden työssä on nähty, miten kirkolta odotetaan jotain merkittävää sanottavaa asioiden ratkaisuun.

Kirkon reaktioita 60-luvun jälkimainingeissa

Kirkossa on harjoitettu melkoisen kovaa itsekritiikkiä.
On ryhdytty lukuisiin rakenteellisiin uudistuksiin ja pian on koko kirkko tässä mielessä läpikäyty.
Tämä suunnittelu- ja organisaatiovimma jatkuu edelleen seurakuntatasolla. Miltei kaikki seurakuntien työntekijät istuvat erilaisissa komiteoissa miettimässä, mitä pitäisi tehdä eikä juuri kukaan tee mitään – tietenkin vähän kärjistäen sanottuna.
Tähän yhteyteen kuuluu myös kysymys kirkosta, kirkko-opilliset kysymykset ja kansankirkko-keskustelut. Niiden käyminen on itsekritiikin merkki ja ehkä terve merkki. Kirkon on löydettävä itsensä – mutta oikealla tavalla. Nyt se on kovin kiinnostunut itsestään.
Kirkon kulttuurityö ei saa olla mikään itsetarkoitus. Intoa työhön löytyy, vain jos se liittyy kirkon perustehtävään, kirkon keskukseen.
On selvää ettei kirkko tulevaisuudessa voi rakentaa auktoriteettiaan asemansa ja perinteiden varaan vaan ainoastaan sille, mitä kirkolla on annettavaa.
Onko kirkolla todella jotain sanottavaa, jotain annettavaa ihmisille, jotka elävät nykyisessä kulttuuritilanteessa?
Ei auta että ymmärretään, ei päästä eteen päin jos vain kuunnellaan. Ei riitä myöskään vain se, että kirkko tarjoaa foorumin keskustelulle.
Kirkolla täytyy olla jotain annettavaa niissä eettisissä ja muissa kysymyksissä, joiden kanssa ihmiset kamppailevat.
Kirkon huominen auktoriteetti voi olla ainoastaan sen uskottavuudessa. Uskottavuuden on tultava esiin opetuksessa, julistuksessa mutta ei vähiten sielunhoidossa.
Osallistuminen kulttuurikeskusteluun liittyy kirkon sielunhoitotehtävään.
– Luther sanoi kahden asian ahdistavan ihmisten omiatuntoja: Toinen on syyllisyys ja toinen eettinen neuvottomuus.
Kirkko on olemassa omiatuntoja varten. Se on aikamoinen haaste nykytilanteessa.
On hyvä muistaa, että kirkko lähti liikkeelle tilanteesta joka suuresti muistutti nykyistä: Silloisessa kulttuurissa oli selvät väsymyksen merkit. Oli pessimismiä, oli kiinnostusta kaikenlaisiin okkultistisiin ilmiöihin.
Siinä tilanteessa kirkko antoi ihmisille jotakin, johon voi uskoa ja avoimen tulevaisuuden. Ja se tiesi kuuluvansa tulevaisuuteen joka jo oli alkanut.

Hakemisto