21. Vuonna 1965 Niinivaara iloitsi täysin sydämin Socius-palstallaan alkaneesta radikaaliliikehdinnästä, jonka piirissä toimivista nuorista lehti sai runsaasti myös uusia avustajia ja kirjoittajia.
Elämää ja ongelmia 69 Mieleenjohtumat ovat joskus ihmeellisiä.
Näinä aikoina on ajatuksiini noussut kauan sitten poisnukkuneen isoäitini hahmo. Kotiväki oli usein tehnyt sellaisen havainnon, että hän muuttui myrskyn tai ukkosilman tullessa merkillisen toimeliaaksi. Kartanolla oli hänellä silloin ikäänkuin tavallista enemmän askaretta ja kohennettavaa. Kun sade jo valui valtoimenaan hän vielä riensi poikki pihan jotakin toimittamaan tai saavia nurkan alle asettamaan. Toiset tulivat semmoisella hetkellä ikäänkuin lamaantuneiksi, tämä vuosien jo väsyttämä perheenäiti eli täysin mukana tässäkin luonnon vaiheessa. Rajuilmassa hän koki piilemässä ollutta tapahtumista, se oli haaste toimintaan, se jo alitajuisesti enteili hänelle tulossa olevaa seestymistä.
Keskellämme on alkanut katsomuksellisen kuohunnan aika. Ei ole enää vanhaa turvallista yhtenäisyyttä ja kauniin kesäpäivän rauhaa. Kuka on mitäkin mieltä, keneltäkään lupaa kysymättä. Usko ja epäusko ovat kirkollisen neuvottelupöydän ääressä rinnakkain (oltuaan siihen saakka jo niin jokaisen meidän sydämissämmekin). Kuka tahansa meistä saattaa jättää alanoottien aineistoa ehkä aikanaan kirjoitettavaan teokseen "Rajuilman alla".
Tämä on rikasta aikaa. Kaikki riippuu vain siitä, miten mikin ilmiö tulkitaan.
Eräässä pääkaupungin kirkossa oli kohta vuosi sitten kesäiltana outo tapahtuma. Kun vahtimestari tuli hiljaista hartautta varten auki olleen temppelin ovea yöksi sulkemaan, häntä kohtasi yllättävä näky. Joku oli avoimen oven kutsua noudattaen käynyt kirkossa, mutta heitellyt etupenkeistä parikymmentä virsikirjaa kohti alttaria. Kynttilät olivat katkenneina, ikkunaruutu särkyneenä, virsikirjan lehtiä pitkin kuoria.
Paikalletulijain ensimmäiset ajatukset olivat kiihtyneitä. Kuka merkillinen kirkon vihamies tämän on tehnyt! Jos oli malttia ajatella, tuli ehkä kuitenkin mieleen, että muuan ihminen oli siis näin sidoksissa johonkin, mikä hänelle sillä hetkellä konkretisoitui kirkkoon ja sen alttariin. Mutta miten tällaiset mielikuvat olivat tuohon kävijään iskostuneet? Oliko hänen lähellään ollut "vihaisen Jumalan" edustajia? Oliko hän jäänyt elämässään aivan yksin, koska kaikki olivat hänen ympärillään aamusta iltaan oikeassa eikä kukaan kuunnellut hänen kysymyksiään?
On hyvin mahdollista, että myrskyn alla joku lamaantuu. Ehkä joku pohtii tilannetta näin: Jos tämä kaikki vielä kiihtyy, jos pahaa ei saada Suomessa teljetyksi, perittyjen arvojen halveksijoita vaiennetuksi ja jumalanpilkkaa tuomituksi, jos aika käy vielä tästä ankeammaksi, silloin ainakin me meikäläiset vetäydymme erilleen ja jätämme pilkkaajat paholaisen haltuun.
Virsikirjan heittäjän diagnoosiksi ehdottaa joku ehkä merkintää "riivaajan vallassa". Mutta asia ei ole sillä selvitetty tämän tuntemattoman ihmisen ympäristön ja lähimmäisten ongelmana. On helppo unohtaa, että vaikein riivaaja on epäusko, tämä ajatuksellinen linnake: varjot tummenevat, horisontti pimenee, paha riehuu, mitään ei voi tehdä, vetäydyn kammiooni!
Myrskyn ajassa on paljon luovaa tapahtumista. Minkä ei tarvinnutkaan säilyä, se menee. Jos joku vakaumus ei kestä toisenlaisen uskon kohtaamista, se ei ole elämisen arvoinen. "Kirkon asema" ei sekään ole mikään itseisarvo. Jotakin on täällä sen sijaan kaikkia koskevaa, kaikille ihmisille yhteistä: Emme voi mitään totuutta vastaan vaan totuuden puolesta.* Viime kuukausina käytyjen "kirkko-keskustelujen" sarjaan on liittymässä nyt Robinson-väittely. Erääseen lukijan ja keskustelijan asenteeseen vain viittaus. On hyvin todennäköistä, että englantilainen piispa ei ole pystynyt asianmukaisesti lukijoilleen välittämään saksalaisten lähteittensä ajatusmaailmaa. Tarkempi analyysi osoittaa erheellisiä tulkintoja sivulla x ja sivulla y.
Mutta mitä tämä on sen rinnalla, että miljoonat ihmiset ovat alkaneet tutkia suhdettaan Luojaansa ja tulleet pienen kirjan välityksellä vedetyiksi Kristuksen opetuksia seuraamaan. Ilmeisesti "Honest to God" on eräs meidän aikamme robinsonadi, jossa henkisesti haaksirikkoutunut sukupolvi alkaa etsiä elämisen pohjaa rannalla, jolle se on joutunut ajautumaan.
Rehellinen Jumalan edessä, sanoo piispa.
Uskon että moni teologiset koulunsa käynyt voi siinä ilmauksessa kuulla juuri häntä tarkoittavana ajanlaskumme alkusanoman: Tehkää parannus! Sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Hän sai opiskellessaan kerran – vaikkei Bultmanniin, Tillichiin tai Bonhoefferiin olisi kursseissa ilmennyt viittaustakaan – ns. historiallis-kriitillisen opetuksen Raamatusta. Mutta kuinka hän kesti sen paineen, joka hänen kirkostaan taivasosuuden menettämisen uhalla huokui häntä vastaan tällaisen järkeisoppisuuden edustajana? Kuinka moni suostui pian vaadittuun "raamatullisuuteen"? Kuinka usea kilvoitteli sisäisessä, ajatuksellisessa rehellisyydessä ja kuinka pitkälle?* Tampereen uudessa kellariteatterissa suoritetaan tänä keväänä myös erästä "kirkko-keskustelua". Eeva-Liisa Mannerin "Uuden vuoden yö" on täynnä ajatuksia, joiden voi edellyttää olevan nykyisen suomalaisen yhteiskunnan keskeltä temmattuja.
Kirjailijan itsensä antama "tekijän sana" ilmoittaa teoksen "aggressiiviseksi näytelmäksi ihmisten aggressioista". Uutta vuotta vastaanottamassa on seurue nuorta älymystöä, sosiaalisen unelman valtaama biokemisti, "yhteiskuntamyllyyn" sidottuun kirkkoon tyytymätön ja siitä eroa tekevä pappi, insinööri ja hänen vaimonsa, joiden avioliitto on ajautunut karille, elämänhaluinen, lemmekäs näyttelijätär ja nuori kirjailija, joka koettelee muiden kestokykyä hävyttömyyksillään. Täysin kontaktia vailla olevien ihmisten tilanne kehittyy lohduttomaksi, ns. venäläiseen rulettiin: revolverin lippaan kuudessa reiässä on vain yksi luoti, jokainen pyöräyttää vuorollaan rumpua ja painaa piipun otsalleen. Surmanluoti osuu kemistiin.
Näytelmän pappi kaipaa uutta metafysiikkaa, vastustaa "sosiaalista reseptiä", kirkkoon ilmaistaan monin tavoin tyytymättömyyttä, se on aina vallassaolijain talutusnuorassa ja liitossa maallisten etujen kanssa, papista sanotaan "Hän on pappi. Hän ei mieti." Mutta kokonaisuutena ei hahmotu kuvaa siitä, mitä kirkko olisi oleva.
"Uuden vuoden yö" on lohduton, se on "nauru sivistyneelle kurjuudelle", eikä siten kaukana monesta muusta ihmisyyden umpikujaa paljastavasta nykykirjallisuuden tuotteesta. On sanottu, että tämä riisuminen on jo sinänsä elämän palveluksessa. Runouden tulee olla lahjomatonta. Manner on "Orfisissa lauluissaan" sanonut: "Paluu Jumalaan edellyttää luopumista, loppumista, loppuminen edellyttää suurta onnettomuutta, suuri onnettomuus edellyttää, että koko hieno järjestelmä tuhoutuu. Mutta ensin kaiken pitää tulla valmiiksi".
Olen pysähtynyt ajattelemaan sitä, että kirjailija itse tuntee olevansa aggressiivinen ihmistä kohtaan. Ratkaisun kypsyessä sanoo näytelmän pappi: "Älä anna heille anteeksi, sillä he tietävät, mitä he tekevät". Sama "liian nopeasti anteeksi antaminen" on ennenkin häivähtänyt Mannerin riveillä (Orfiset laulut s. 44). Katselija ei voi olla tuntematta tässä karmeudessa "viimeistä etappia" (kuten Bergmanin "Hiljaisuudesta" on sanottu), jossa tulee vastaan läpäisemätön seinä.
Tässä on "Uuden vuoden yön" kirkkokeskustelu, ei niinkään paljon papin henkilökuvassa – hänen nimensä on Egen Åsikt. Seurue on koolla juomingeissaan biokemistin asunnossa, mutta tämä asunto on kaikkine keskusteluineen – kristikunnan ilmatilassa.
Kaikki riippuu siitä, mitä näytelmässä kuullaan. Ehkä Jesajan sana: Kauhistukaa, te suruttomat; vaviskaa, te huolettomat!
Siinä tapauksessa on sittenkin rakeitten ja rajuilman alla uuden aavistus ja enne.Socius