19. 1960 lehti uudistui jälleen sekä ohjelmaltaan että ulkoasultaan. Kanteen ilmestyivät sanat "kirkko, kulttuuri, yhteiskunta." Lehteä ei luonnehdittu enää kirkolliseksi, vaan kirkko oli ilmiö muiden joukossa ja monien muiden lailla myös "eräs sairaista instituutioista", kuten Socius sanansa valitsi.
Kirkko on eräs sairaista institutioista. Kirkko olemme me. Sen tila on meidän sairauttamme.
Mutta mitä sisältää tämä puhe institution tai organisation sairastamisesta?
Kirkon puutteita saattaa kuka tahansa kosolti luetella. Kirkko ei tee sitä tai tätä, se ei ole seurannut muuttuvaa maailmaa, se ei ole puolustanut heikkoja. Mutta sehän voi, kenties, ruveta tekemään, seuraamaan ja puolustamaan.
Mistä puutteet sitten nousevat? Onko meidän tavassamme elää kirkkona jotakin vääristynyttä? Onko nykyinen kansankirkollinen järjestelmä kenties estämässä heräämistämme totuuden tuntemiseen? Siinä tapauksessa ei saata olla mitään tärkeämpää asiaa laajennettujen ja laajentamattomien piispainkokousten ja muiden neuvottelujen pöydillä.
Paavo Ruotsalainen sai aikanaan oikeudessa sakkoa sata ruplaa ja kahdeksankymmentä kopeekkaa. Siihen huipentui kirkollisten viranomaisten taholta alkanut vastarinta herätyksen tukahduttamiseksi.
Lehti on pudonnut puusta monta kertaa niiden aikojen jälkeen. Jokainen polvi pitää itseään suvaitsevaisempana kuin edellinen oli. Paavon nimeen tunnustautuminen on nykyään kirkollinen ansio. Sen totuuden torjuu moni päivätajunnastaan pois. Mutta Kalajoen käräjät jatkuvat nähtävästi ajasta aikaan. Kun joku meidän päivinämme alkaa tulla tuskaan, kuuntelee Jumalan käskyä uusissa oloissa ja lähtee etsimään kadonneita pitkin tiettömiä taipaleita, nämä matkat eivät nytkään sovi systeemiin. Viranomaiset lukevat jälleen pöytäkirjaan, että niissä ei ole "meikäläinen henki".
Sairaus on yhteinen. Ei ole lupa elää niinkuin olisimme terveitä. Kirkollisen järjestelmämme perusteita on ryhdyttävä tutkimaan.
Kun yhteisö sairastaa, sen merkit levittäytyvät kaikkialle, vähäisiinkin asioihin.
Helsingissä pidettiin kesällä pohjoismaiset kansantanhuajien kokoukset. Kauniina kesäiltana vaelsi Seurasaaren teitä juhlapaikalle kulkue, jonka kaltaista väriloistossa ja kuosien rikkaudessa harvoin tapaa. Kaukaista Islantia myöten olivat yhdellä kertaa Pohjolan kansalliset puvut eri maakunnista ja pitäjistä nähtävänä. Siinä vaelsi nuorta ja vanhaa, tyttöä ja poikaa, isää ja äitiä, maanviljelijää ja kalastajaa, kaikki samassa rivistössä.
Muuan pappi oli katsomossa ja ajatteli siellä yhden ajatuksen itsekseen. Mikä onkaan tämän värien ilon paikka teologisessa koordinaatistossa? Onko ehkä syytä olla hiukan varuillaan? Eikö Herran kansa ole vain "tummaa kansaa"?
Mutta kuka on oikeastaan nähnyt Jumalan väriasteikon? Vai olimmeko me pirstoneet myös taivaallisen spektrin, asettaen nämä värit maallisiksi ja tuon värin taivaalliseksi? Ja niin olivat kansantanhuajat vain väriensä parissa ilman sanottavaa henkistä sisältöä ja tumma kansa juuri samoina päivinä vain henkisen sisältönsä äärellä ilman värejä. Luojan hajalle mennyt maailma!
Niin, se yksi ajatus oli tämä. Ilo joko on – tai sitä ei ole. Muu on jakomielisyyttä. Ei ole "kristillisiä" värejä.Socius