18. 1950-luvun loppua lähestyttäessä Niinivaara ammensi Socius -pakinoidensa aiheet yhä useammin kirjallisuudesta ja taiteesta. Socius kyseli, missä määrin kirkko ylipäätään voi olla Jumalan toiminnan välikappale enempää kuin jokin "maallinen" taho. Kirkkokritiikin kärki kohdistui esimerkiksi kirkollisen kielenkäyttöön ja sen totuudellisuuteen.
Kaikki elämä on muuttumista, liikkeelläoloa, tapahtumista. Missä ei sitä ole, siellä on valta kuolemalla.
Näyttämön tapahtumista puhuessaan Arvi Kivimaa on lausunut: "Kaikki taiteellinen luomistyö on loputonta henkistä taistelua, voimia vaativaa kamppailua ilmaisun totuudesta."
Ajatuksella on yleispätevyytensä kaikkialla. Mutta elinhermoon se koskettaa kirkossa, joka on sanojen käyttäjä ylinnä muiden. Onko siellä tämä kamppailu ilmaisun totuudesta käynnissä? Vai katsotaanko sen yleensä ollenkaan kuuluvan niin pyhiin asioihin kuin kirkon edustamiin? Eikö kaikki mitä saarnatuolin korkeudesta sanotaan ole ilman muuta Jumalan sanaa?
Taito A. Kantonen kertoo evankelioimisen teologiaa käsittelevässä teoksessaan amerikkalaisesta papista, joka keräsi suuria kuuntelijain joukkoja ja sai seurakuntansa luvun nopeasti kasvamaan. Kun kysyttiin, mikä oli hänen toimintansa salaisuus, vastaus oli yksinkertainen: "Minä annan heille sitä mitä he haluavat." Hän kuului niihin evankelistoihin, joiden esiintymisessä oli enemmän lämpöä kuin valoa.
Aikana, jolloin herkeämättä puhutaan yhteyksien saamisesta "vieraantuneisiin" ja suunnitellaan laajasäteisiä aktioita, kuljetaan helposti harhaan. Elämä ja kuolema riippuu ratkaisevasti siitä, onko olemassa taistelua sanojen totuudesta eikä siitä kuinka paljon sanoja ehditään suoltaa.
Etteivät perusteet kokonaan syrjäytyisi, on sen tähden mahdollisimman selvästi lausuttava, ettei kaikki mikä saarnataan suinkaan ole Jumalan sanaa. Maailman loppuun saakka julistaa myös valheprofeetta sanomaansa. Hän tyydyttää ihmisten "uskonnollisia tarpeita".
Ja hänen aktionsa usein myös menestyy.