17. Niinivaaran aikana Vartija "maallistui" paitsi aihepiiriensä, myös kirjoittajakuntansa puolesta. Ei-teologien osuus lehden tekijöinä kasvoi nopeasti, samoin naisten. Monet uusien avustajien, esimerkiksi Arvo Kippolan Anna-Liisa Mäenpään ja Rauni Turkian ja elokuva-, teatteri- ja kirjallisuusarviot kestivät vertailun vaativankin kulttuurilehden vastaavien artikkelien kanssa.
VILJASESTA HEIKINHEIMOON
Lyhteitä lyriikan saraltaTätä kirjoittaessani en ole tutustunut kaikkiin kuluvan syksyn runoteoksiin. Ehkä ne eivät ole kaikki vielä ilmestyneetkään. Lukemista odottaa pöydälläni mm. Mirkka Rekolan "Tunnit" (WSOY), jolta hänen esikoiskokoelmansa perusteella odotan melko paljon. Seuraavassa esittelen neljä sellaista runokokoelmaa, joiden katson asettuvan meillä ilmestyvässä runoudessa keskitason yläpuolelle.
Kun Lauri Viljanen yli kymmenen vuoden jälkeen esiintyy lyyrikkona uudella runokokoelmalla, on se jo sinänsä huomattava tapaus. Hänen "Seitsemän elegiaansa" (WSOY) on ohut, painoasultaan harvinaisen aistikas nide, jota ulkonaisesta koostaan huolimatta on pidettävä syksyn suurena runoteoksena. Tuossa Sibeliuksen muistolle omistetussa vihkosessa saa tulkintansa jotakin sellaista, mikä vain armoitetussa musiikissa ja joskus harvoin runoudessa kirpoaa ihmissielusta ja tulee sanattomia teitään meille ymmärrettäväksi. Viljasen elegiat välittävät meille seesteisissä, klassillisen kirkkaissa säkeissään syvän, kypsän tunteen ja hiljentyneen, tuskistelevan ajatuksen resignaation. Albert Schweitzer sanoo: "Tosi resignaatio on se, että ihminen ollessaan alttiina maailman tapahtumien vaikutukselle kehittyy sisäiseen vapauteen kohtaloista, jotka ovat hänen elämänsä ulkonaisena puolena. Resignaatio on siis henkistä ja eetillistä myöntymistä omaan elämäänsä." Jostakin tällaisesta todistavat Viljasen elegiat.
Hän laulaa ajan melusta, joka sydänmaiden halki syöksyvänä junan kohinana tai vuorolentokoneen moottorien pauhuna kantautuu hänen vihreäin seinäin saartamaan yksinäisyyteensä. "Vain kaikuna saapuvat tänne sanat Yhdessä, Mukana." Hän laulaa puille, joita on usein ennen "ajalla ilon ja murheen" ylistänyt ja joiden veljeksi hän on nyt sielunsa tehnyt. Pilvet ovat puiden ja maan ohella olleet Viljasen runoudessa alusta saakka sen olennaisinta aihe- ja kuvamaailmaa. Niitä kuvailee hän nyt alati liikkuvan ihmismielen ainoana ankkuripaikkana. "Ylhäällä" ja "alhaalla" ovat vain sanoja, eivät muuta. "Pilven siipi tyhjän varassa kantaa ainoaa varmuutta." Usein Viljasen kokoelman resignoidussa filosofiassa ilmenee tiliä tehneen ja rajansa tajuavan ihmisen elämän taito, erikoisesti sen rakkausrunoudessa. Viljanenhan on aina ollut hieno rakkauden lyyrikko, mutta erikoisesti nyt, jolloin hänen herkkiä säkeitään värittää jokin pienen elämänpiirin hiljainen onni, syväin yhteyksien tunteminen rakkaan ihmisen läheisyydessä, hän lahjoittaa meille tässä suhteessa kaikkein kalleintaan.
Suru mieli sen kaunis, mutta samalla uljas on "Sataman" kypsynyt elämännäkemys. Runo on kirjoitettu ikäänkuin hyvin lähellä suurta rajaa, siitä henkii peruuttamattomuuden tunto, mutta samalla valmistuvan ihmisen syvenevä rauha, aito resignaatio. – Viljasen elegioista kuitenkin etsii turhaan kosketuskohtaa kristinuskoon, päinvastoin hänen ateistinen humanisminsa on yhä muuttumattoman ihmiskeskeinen, kun hän sinkoaa jumalille:"En, Ulysses, ikuisuuttanne kaipaa.
Ette itseyttänne koskaan tuntea saata.
Viimeisen tiedon saa ihminen ainoastaan
keulan kääntäen sinne, missä kaikki on
aavaa,
missä Haades vastaan kuohuu,
ei näy maata."Joskus on hänen säkeissään kuulevinaan kaukaisen kaiun Giacomo Leopardin viisaasta pessimismistä. Mutta Viljasen kuulaan-kirkkaassa runossa, joka ilmaisumuodollaankin tuo mieleen Leopardin cantit, ei ole niille ominaista kalvavaa katkeruutta säkeen pohjalla. Jo Viljasen varhaisimpien runokokoelmien yhteydessä arvostelu on puhunut filosofisesta lyriikasta, ja juuri edellä mainitussa mielessä elegiat ovat Viljasen filosofisen runouden suuri voitto. Niissä kohtaamme tyytyneen mielen tyyntä uljuutta, jollaista rinnastuksen kohteeksi ottamani italialainen ei saavuta. Voisi kai arvailla viileämmän pohjoismaalaisuudenkin osuutta asiassa. Mutta toisaalta elegiain lämmin ihmisyyden eetos puhuu ajan puristavasta ahdistuksesta. Tyyneys ja yksinäisyys ei ole välinpitämättömyyttä, vaan runoilija päinvastoin tuntee hätää aikalaisenamme:
"Älkää päästäkö valloillensa
pyörrettä, josta Empedokles
varoitti. Vaihtuvat lakkaamatta
viha ja rakkaus. Mutta arvotonta
tie alaspäin on, riidan nieluun!
Titaanit puistavat kahleitansa,
unohtuneena piirtyy enää pieni
pyhäkkö ystävämielen.Taiteellisena saavutuksena Viljasen uudet runot ovat lähellä mestaruutta, vaikka niitä arvostelisi ankarastikin. Klassillisen muodon taitajana hän luo uudistetun elegian kotiuttaen siihen modernin runon ilmaisukielestä parhainta ja koetelluinta. Ja vaikka hänen humanisminsa pohja onkin kristitylle vieras, tervehtii tätä ohutta runonidettä erikoisesti siksi, että siinä esiintyy runoilija, jolla on kaivattu sanoma, nykyrunoudestamme niin valitettavan usein puuttunut.
* * * En ymmärrä, miksi Pentti Holappa ei uudella kokoelmallaan "Lähellä" (WSOY) näytä saavan kaikilta sitä ymmärtämystä, mitä sille olisi ainakin arvostelijoilta runouden tuntijoina odottanut. Modernissa runoudessamme hän kuitenkin edustaa harvinaista omintakeisuutta ja on mielestäni oivallinen esimerkki siitä, miten persoonallinen tuntemis- ja ajatustapa aina, tyylisuunnista riippumatta löytää itsenäisen ilmaisun, jos kysymyksessä on todella runoilija. Pentti Holappa on. Kokoelmallaan hän nousee tasavertaisena lyriikkamme parhainta muotosaavutusta ja syvintä inhimillistä kokemusta edustavien runoilijain rinnalle. Hän on subjektiivinen, mutta niinhän ovat olleet monet ennen häntä, esimerkiksi Kailas, jota hän eräässä suhteessa muutenkin muistuttaa: Sen jälkeen, kun Kailas valoi ja hioi klassillisimmat säkeensä lopulliseen muotoon, ei ennen tätä kokoelmaa mitään vastaavaa säkeen timanttista kovuutta ja yksityisten ilmaisukeinojen voimaa liene runoudessamme kukaan saavuttanut, paitsi ehkä Helvi Juvonen. Selkeä, askeettinen, yksinkertaistamisessa usein äärimmäisyyteen viety muoto näissä runoissa tehostaa kulloinkin valitusti elämystä. Ja niiden elämyspohjana on runouden koko perinnäinen, uudistuva valta-alue. Ihailen sellaista runoa kuin "Egyptiläiset jumalat" tai "Ennen jääkautta", jotka sekä taiteellisena toteutuksena että sisällykseltään ovat tekijälleen luonteenomaisimmin yksilötunnuksellisia.
* * * Toisen kokoelmansa "Iloiset päivät" laajahkossa keskussikermässä kehittelee Juhani Tuura teemaa, jonka mukaan me emme ainoastaan näe maailmaa eri tavalla, vaan näkemistapaamme vaikuttaa ratkaisevasti se seikka, olemmeko syntyneet talonpojiksi vai runoilijoiksi. Tästä johtuvat erilaiset arvostuksemme, mutta tässä piilee itseasiassa myös toistemme ymmärtämisen siemen. Myöntää, että näemme maailman eri tavalla, merkitsee, että kaikki näkökannat ovat yhtä mahdollisia ja syntyvät samalla tavalla arvostuksesta. Esimerkiksi Tuuran runoissa soturin ja kauppiaan näkökannat eroavat toisistaan riemullisen realistisesti. Kumpikin he puhuvat omaa kieltään, mutta samasta maisemasta; se vain merkitsee heille aivan eri arvoja.
Tässä mainitun "Kodin etsijät" sikermän laajoille maailmankatsomuksellisille runoille on ominaista erittäin luja rakenne ja huoliteltu ilmaisumuoto. Samaa ei voi sanoa kokoelmasta kauttaaltaan, vaikka siihen sisältyykin myös eräitä pieniä helmiä, joissa ajatuksen terävyyttä korostaa kuvan rajoittava täsmällisyys. Aina ei Tuuran älykäs, räiskyvä pojanmieli jaksa pysyä kurissa, vaan saa vallan ilmaisullisena holtittomuutena. Juhani Tuurassa olemme kuitenkin saaneet lyriikkaamme siksi mielenkiintoisen tekijän, että hänelle kehitystä seuratessaan antaa pahojakin horjahduksia anteeksikin. Runoilijat, joissa on ollut eniten ainesta, ovat nuorella iällä tavallisesti tehneet eniten "syntiäkin".* * * Syksyn ainoa uskonnollinen runokokoelma on tiettävästi Jaakko Heikinheimon Keskipäivä (WSOY), joka sellaisenakin kunnialla jatkaa uskonnollisen lyriikkamme viimeaikaisia perinteitä. Mutta erikoisesti se eräistä aivan muista syistä ansaitsee nykyrunoudessamme huomiota. Sellaista kirjoittamisen iloa kuin mikä henkii tästä esikoiskokoelmasta, tapaa enää kovin harvoin. Tärkeyden tunne, voiton tavoittelu ja oman merkittävyyden paisuteltu esilletuominen pilaa monta runoilijaa. Runoudestakin on tullut valitettavan monille väline elämän kyynäspäätaistelussa, kirjoittajan kättä ohjaa usein paine valtaan.
Kirkkoherra Heikinheimo sepittelee yllättävän valmiita, rytmillisesti leikkiviä ja usein ilmaisunsa osuvuudella hämmästyttäviä säkeitä. Kirjoittamisen iloon niissä liittyy sanomisen tarve ja sanomaakin. Hän ei keikaroi kuin korkeintaan aivan vaarattomasti jossakin nautittavaa sanomisen riemua kihelmöivässä käänteessä. Ei hän tärkeile, eikä korosta, että tässä sitä nyt tullaan uutena tekijämiehenä parnassolle. Alkupuolen sotarunoihin pakkaa mukaan hiven paatosta, mutta siitä nyt ei kertakaikkiaan näytä päästävän tämän laadun lyriikassa, vaikka jokunen poikkeuskin ehkä on. Jo näissä runoissa tapaa kuitenkin sen aidon, kipeän tunteen, joka voittamattomana vammana tuntuu seuraavan runoilijaa ajallisesti eteentyvistä sodan kokemuksista. Parhaimmillaan on Heikinheimo puhtaissa, raikkaissa luonnonrunoissaan, jotka tuntuvat olevan hänen ominta aluettaan. Niissä rytmin ja kuvan riemu on kaikkein nautittavinta ja kuitenkin niistäkin henkii usein syvää vakavuutta.
Varsinaiset uskonnolliset runot eivät tunnu ilmaisultaan yhtä aidoilta. Niinkuin Eino Leinon rinnalla ja jälkeen syntyi runouteemme paljon helskyttelyä, niin tuntuu Haavion körttiläinen lyriikka saavan uskonnollisessa runoudessamme seuraajia. Jossakin saattaa tässä kokoelmassa aavistaa myös Hellaakosken vaikutusta, mutta en tunne mitään halua lähteä sitäkään sen enemmin vainoamaan. Itsenäisyyttä Heikinheimossa on enemmän kuin monissa modernismin orjissa. Hän ei yleensä pyri korkealle ja on siksi sympaattinen. Parhaimmillaan hän onkin ollessaan runoilija kirjoittamisen ilosta, jonka alla jossakin syvällä polttaa satutetun sydämen "pohjajää".Arvo Kippola