16. Martti Simojoen siirryttyä Mikkelin piispaksi päätoimittajaksi tuli Erkki Niinivaara v. 1952. Ohjelmakirjoituksessa uutta oli luonnehdinta kirkosta: "Kirkko ei ole puolue tai ajatussuunta, jonka pitäisi tehostaa toimintaansa. Sanomaa viedessään sen on määrä vehnänjyvänä hukkua maailmanpeltoon."
Erkki Niinivaara:
Vartijan tehtävästä Vartija aloittaa nyt vuosikerran, joka on sen elämässä kuudeskymmenesviides. Tästä vuodenvaihteesta alkaen päätoimittajamme Martti Simojoki ei ole katsonut enää voivansa hoitaa mainittua tehtävää. Kun hän edelleen jää toimituksen jäseneksi, iloitsemme voidessamme jatkuvasti nähdä palstoillamme hänen kirjoituksiaan ja saadessamme hänen myötävaikutustaan lehtemme kehittämisessä. Samanaikaisesti liittyvät lehtemme toimitukseen uusina jäseninä ne eri elämänalojen asiantuntemusta edustavat henkilöt, joiden nimet jo edellisessä numerossa mainitsimme. Heidän mukaantulemisensa on yhteydessä Vartijan taholla kauan eläneeseen hartaaseen pyrkimykseen saada tässä lehdessä suoritettavan tarkastelun näkökulmaa avarretuksi. Tästä seikasta, samoinkuin Vartijan tehtävästä yleensä, lienee aiheellista lausua tässä yhteydessä muutamia ajatuksia.
Vartija, samoinkuin jokainen muukin lehti, saattaa luonnollisesti pyrkiä täsmällisesti esittämään ohjelmansa ja yleiset päämääränsä. Vasta käytäntö kuitenkin ilmaisee, missä määrin julkipantuja periaatteita on noudatettu ja asetettuja päämääriä voitu lähestyä. Mikään ei estä kysymästä, ovatko tämänkään lehden ohjelmakirjoitukset sen eri vaiheissa pitäneet sittemmin yhtä lehden sisällön kanssa. Onko lehdellä yleensä ollut historiansa aikana yhtenäisyyttä, pysyväisesti oma tehtävänsä?
Voidaan sanoa, että ne piirteet, joilla Vartijan tehtävää usein aikaisemmin on luonnehdittu, ovat sellaisinaan jatkuvasti voimassa. Niinpä Vartija ei pyri olemaan "teologinen aikakauskirja", jota tehtävää varten on olemassa oma ansioitunut ja vireä julkaisunsa. Milloin oppineet ja tiiviit teologiset tutkielmat ovat pyrkineet viemään Vartijan palstatilaa, silloin on aina tunnettu sen oman varsinaisen tehtävän joutuneen kärsimään. Teologia, peruskatsomus, on ajattelevalle ihmiselle välttämättömyys, mutta yhtä välttämätöntä on tehdä siitä alati johtopäätökset elävään elämään.
Vartijaa niinikään jatkuvasti elähdyttää se vakaumus, että lehden alkuaikojen tunnus "kirkollinen aikakauslehti" yhä soveltuu sen luonnetta tulkitsemaan. Voidaan tosin kysyä, eikö "kirkollisuus" sisällä täsmälleen päinvastaisia tendenssejä kuin alussa mainitsemamme pyrkimys avarampaan näkökulmaan elämän tarkastelussa. Lähemmin ajatellen tämä käsitys kuitenkin osoittautuu pinnalliseksi. Erilaisia näkemyksiä tosin on kirkosta ollut olemassa. Mutta uudemman raamatuntutkimuksen tuloksena hahmottuu nyt eteemme kuva kirkosta, joka ei ole itseään varten vaan koko maailmaa varten. Aika, jota elämme, on "kirkon aikaa" siinä merkityksessä, että Jumalan maailmansuunnitelmien mukaan on eräs Sanoma vietävä kaikille luoduille, ja se juuri on kirkon varsinainen tehtävä. Kirkko ei ole puolue eikä ajatussuunta, jonka pitäisi tehostaa asemaansa. Sanomaa viedessään sen on määrä vehnänjyvänä hukkua maailman peltoon.
Vartijan perinteisiin on edelleen kuulunut vapaan kirkollisen arvostelun harjoittaminen. Tämänkään tehtävän tarpeellisuudesta nykyhetkellä ei voida olla eri mieltä. Ei ole palvelus kenellekään, jos vaietaan harhaotteista ja epäkohdista, olivat ne sitten "ylhäällä" tai "alhaalla". Jokaisena aikana tarvitaan sanaa "kirkkoa vastaan kirkon puolesta". Sellaiseen taas on – luonnollisesti – mahdollisuuksia vain vapaalla forumilla, missä ei esiinny kirkollisten tai muiden arvovaltojen holhousta.
Kirkollisen kritiikin perinne merkitsee samalla periaatteellista uudistusmielisyyttä, tai niinkuin se aikoinaan tässä lehdessä lausuttiin, "kirkollisen edistyksen asiaa". Ihmisluonnolle samoinkuin jokaiselle kirkolliselle järjestelmälle on aina helpointa olla ennallaan. Synti on konservatiivisuutta, se varoittaa vaivannäöstä. Vastatuuleen purjehtiminen ei kuitenkaan ole aina vaarallisinta. "Me emme purjehdi yhtään mihinkään, vaan lepäämme täydessä tyvenessä", antaa Siippainen erään päähenkilönsä lausua kirkosta uudessa romaanissaan. Onko niin, sen tutkimista eivät mitkään intressit voi olla estämässä.
Tulemme lopuksi tärkeään näkökohtaan. Vartijalla lienee sittenkin ollut läpi vaiheittensa sekä tiettyä näkemyksen yhtenäisyyttä että oma kutsumustietoisuutensa. Sen kanssa on täysin sopusoinnussa, että meidän on luonnollisesti pakko nähdä 1880-luvun, Vartijan syntyajan, kirkollinen ja yleinen henkinen tilanne kokonaan toisenlaisena kuin 1950-luvun. Henkisen taistelutilanteen liikkuvuuden tähden on painopistesuunta kunakin aikana uudelleen etsittävä. Siihen tehtävään tuntee Vartijakin saaneensa kutsun. Valmiita vastauksia ei ole missään. Niitä saadaan vain etsittäessä.
"Tähystys" voi kuitenkin antaa paljon merkitseviä viittauksia tapahtumisen kulkuun henkisessä taistelussa. Kirkon ja yleisen kulttuurielämän välinen juopa esimerkiksi on kauan ollut oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta, samoin eri elämän alueitten irtautuminen toisistaan jopa kukin omaa maailmankuvaa rakentaviksi valtapiireiksi. Kukin erikoistieteen harrastaja, lausuu yliopistomme uusi filosofian professori Oiva Ketonen, "on rakentanut laidat sen lauttansa ympäri, jolla hän tätä ajan ja avaruuden ääretöntä merta purjehtii, eikä hän näe niitä syövereitä, joiden hakeminen on filosofin tehtävä". Mikäli kirkkokin on suostunut edustamaan vain erästä aluetta elämässä, silloin sekin on saanut lahkon piirteet, kieltänyt perustansa, s.o. ensimmäisen käskyn, ja menettänyt kristillisen, kokonaisvaltaisen uskonsa.