15. Vuotta myöhemmin Erkki Niinivaara meni Socius-nimimerkillään Laurilaakin pidemmälle. Sociuksen mukaan taiteellinen luomisprosessi oli jo sinänsä merkki tietystä elämänuskalluksesta, pelastumiselta itsestäänkäpertymiseltä, joka on "pelastumattomuuden" olotila, tapahtuipa se kristillisissä kehyksissä tai ei.
Käsitys kristinuskon kielteisyydestä elävää elämää kohtaan kaipaa siis jatkuvaa tutmisista. Nimenomaan on muistettava, että uskon perusteet eivät ole sama asia kuin niiden toteuttaminen elämässä. Pystyttävätkö uskoa tunnustavat ihmiset toisinaan aitoja, joita Jumalan sana ei tunne? Onko kirkko itse osaltaan syypää sekularismiin?
0lov Hartman, muuan Ruotsin kirkon tämän hetken kirjallisista kyvyistä, pohtii tätä aihepiiriä aikakauslehdessä "Vår Lösen". Hänen lähtökohtanaan on kysymys runouden asemasta kristillisessä elämännäkemyksessä. Eikö inspiratio johda aina johonkin epätodelliseen, puolihämärään, selittämättömään? Eikö runoilija tullessaan vallatuksi joudu eroon kristillisen uskon raittiista, tajuisesta, sanan ohjaamasta maailmasta? Eikö tässäkin oikeastaan ole mahdotonta palvella kahta herraa?
Kysymystä pohdittaessa on heti hyljättävä se kanta, että taide olisi vain ancilla fidei, herätyksen palvelija. Tällä tiellä syntyy kääntymiskertomuksia, jotka ovat yhtä vähän runoutta kuin kristinuskoa. Ei myöskään voi ajatella, että taiteen kristillinen pitoisuus olisi eräitten todellisuuden puolien välttämistä. Monissa 'kristillisissä" kertomuksissa rakastavaiset ovat kyllä kuin taivaan enkeleitä. Rakkauden ruumiillista puolta ei ole olemassakaan.
Mutta eikö taiteellinen luomistyö jo periaatteessa ole uskovalle ihmiselle mahdottomuus? Pelastusta etsivä ihminen huolehtii oman sielunsa asiasta, kun taas taiteilija on kokonaan sisäisten näkyjensä valtaama, unohtaen kaiken muun.
On otettava kuitenkin huomioon, Hartmania edelleen seurataksemme, mitä luterilainen traditio tässä kohden opettaa. Synnin olemus on juuri ihmisen itseensäkäpertymisessä. Sellaisessa tilassa ei ainoastaan ole mahdotonta luoda mitään suurta taidetta. Siinä tilassa on myös mahdotonta pelastua. Se mikä ihmisen pelastaa, on usko Kristukseen. Usko juuri tempaa ihmisen hänen käpertyneisyydestään. Usko on luottamusta. Usko ei sido, vaan vapauttaa. Usko ei eristä ihmistä elämästä, vaan vie sen keskelle.
Taiteella ei loppujen lopuksi ole mitään erikoisasemaa esilläolevan ongelman piirissä. Joka yleensä uskaltaa elää, hän uskaltaa myös luoda. Ken on käsityöläisen ammatissa, ei hän työnsä ääressä saata joka hetki kontrolloida jumalasuhdettansa. Ken nukkuu, häneltäkin häviää mahdollisuus itsevaarinottoon ja katuvaiseen mielialaan. Samoin on rakkauselämän laita: sen suurena hetkenä ei kukaan näe Kristuksen kasvoja vaan rakastettunsa kasvot, ja kuitenkin vihkimäkaavoissamme epäröimättä sanomme, että rakkaus on Jumalasta. Jos Jumala siis on kanssamme, kun teemme työtä, nukumme ja rakastamme, kuinka hän ei olisi mukana, kun runoilemme? Saatanalla ei ole mitään monopoolia luovaan inspiratioon.
Jos kristillinen usko yleensä merkitsee vapahdusta synnistä ja itsekeskeisyydestä, silloin se empimättä myöntää taiteilijan työlle sellaisenaan kutsumuksen aseman, niinkuin se myös näkee tiedemiehen pyrkimyksessä tieteelliseen objektiivisuuteen kutsumustehtävän sinänsä eikä vain jonkinlaisena uskon palvelijana.
Näin Hartman.
Nähdäkseni tämä hyvin rajoitetulta erikoiskysymykseltä tuntuva selvittely runouden ja uskon välisistä suhteista johtaa suoraan uskonelämän suuriin periaatekysymyksiin. Merkittävimpiä niistä on kysymys lain ja evankeliumin oikeasta suhteesta. Tässä kohden me kaiketi myös "suomalaisen kristillisyyden" otaksutussa valkeudessa usein haparoimme.
Pietismin ajoista lähtien on kehitys yhä enemmän vienyt siihen, että lain lähes ainoaksi tehtäväksi on nähty ihmisen herättäminen synnintuntoon ja johtaminen Kristuksen luo. Senmukaisesti usein ajatellaan, että Jumala voi täällä elämässä vaikuttaa vain uudestisyntyneitten ihmisten kautta. Vaikeatkin kysymykset ratkeavat, jos vain on riittävä määrä uudistuneita ihmisiä! Kristittyjen ihmisten kosketus maailman todellisten asiain kanssa on vain jollakin tavalla poikkeuksellista, sallittua, ja palvelee vain hengellisiä tarkoituksia, sielunpelastuksen asiaa.
Lain ensimmäisellä käytöllä ei ole perustavaa uskonnollista merkitystä enää, s.o. unohdetaan, että Jumala vaikuttaa tässä maailmassa myös ylläpitämällä lakia ja järjestystä, ja Hän toimii myös ihmisten kautta, jotka eivät ole uudestisyntyneitä. Sekularisoitunut maailma ei ole vain saatanan vallassa, vaan myös Jumala toimii sen keskellä. Kutsumuksessamme emme ole sattumalta, ulkopuolella Jumalan vaikutuspiirin, vaan Hänen tahdostaan. Mikään niistä ei tule Jumalalle otolliseksi vasta siten, että niihin sisällytetään joku hengellinen tarkoitusperäisyys tai sielunpelastustehtävä, vaan sellaisinaan, luonteeltaan puhtaasti ajallisina.
Kun takavuosina nuoret ihmiset joutuivat kristillisissä koululaiskokouksissa herätyksen tilaan, oli ilmassa toisinaan sellainen yhteismielipide, että oli ruvettava lukemaan papiksi, jotta voisi yleensä säilyä uskossa.
Lain ja evankeliumin raja ol käymättä! Jokainen ajallinen kutsumus on täsmälleen samalla tavalla otettava Jumalan lahjana, lain piirissä. Evankeliumi taas yksinomaan vapauttaa omantunnon, millä alalla sitten muuten toimimmekin.
Lain ja evankeliumin rajaa olisi juuri nyt Suomen kirkossa mitä tähdellisimmin käytävä. Jos on liikettä kirkkoteillä, jos heräämisen ajat ovat käsillä, sanaa täytyy julistaa "lyhentämättömässä järjestyksessä", niin ettei lennetä korkeuksiin, joista putoaminen on kohtalokasta, vaan löydetään uskon tie keskellä elämää.Socius.