14. Samoihin aikoihin K. S. Laurila muotoili Vartijassa uuden ja nykymittapuunkin mukaan modernin näkemyksen kristinuskon ja kulttuurin suhteista. Sen mukaan kulttuuri oli sanan alkuperäisessä merkityksessään kristinuskon piiriin kuuluva asia ja kääntäen myös kristinusko kulttuurinen ilmiö, merkittävä osa sitä viljelyä, joka ihmiselle oli annettu.

Ovatko kristinusko ja kulttuuri toisilleen vieraita ja vastakkaisia?

Lähimmän aiheen tällaisen kysymyksen tekemiseen antaa tällä kertaa eräs "Vartijassa" joku aika sitten esiintynyt lausunto. Arvostellessaan piispa Eino Sormusen kirjaa ("Kirkkotarhaa ja kulttuurimaata") lausui arvostelija, Aune Krohn, sen johdosta mm. (Vartija nro 10. Lokak. 1945) näin: "Kirja herättää kaiken kaikkiaan "eloon "ikuisen taistelun": usko ja kulttuuri. Ja siitähän emme pääse, että ne sisäiseltä olemukseltaan ovat toisilleen vieraat. Toinen merkitsee loppujen lopuksi, sittenkin ihmistä ja hänen voimaansa, toinen ilmoituksen Jumalaa ja hänen pelastustietään, joka on kaiken itseriittävyyden surma. Ei erehtyne, jos sanoo, että tekijä käy yhä sydämessään tätä samaa taistelua, sillä häntä vetää kahtaanne: vetää kulttuuriin ja vetää voimakkaasti myös siihen, minkä hän kerran löysi tutkiessaan Martti-munkin taistelua ja uskon kirkastumista." Vielä kirjoituksensa lopussa arvostelija toistaa saman ajatuksen vain hiukan toisin sanoin: "Ikuinen taistelu – eikö siinä uhkaa kristinuskoa aina varottava vaara, että kansilehden kuva käy vertauskuvalliseksi: kulttuurin lyyran loistaessa kirkkaana risti himmenee hämärtyvään taustaan? Ja eikö kirkkomaa muutu helposti kirkon pyhästä alueesta todella hautuumaaksi, missä ristit yhä väistyvät tavallisten kivien ja taideteosten tieltä ja mistä ihminen siellä hetken tunnelmoituaan palaa kuin vapautuneena "Kulttuurimaan" elämään ja aurinkoon?"
Tässä on nähdäkseni jotenkin, selvästi lausuttu se ajatus, että kristinusko ja kulttuuri ovat toisilleen vieraita, vieläpä vastakkaisiakin, niin että ihmisen on tehtävä niitten välillä valinta, koska; molempia kirjoittajan käsityksen mukaan ei mitenkään voi harrastaa rinnan.
Tämä ajatus ei tietysti ole vasta nyt keksitty ja ensi kerran Vartijassa lausuttu julki. Se on päinvastoin ikivanha ajatus, jota lukemattomat kristityt halki aikojen ovat pitäneet melkeinpä selviömäisenä totuutena. Monet taitavat pitää sitä sellaisena vieläkin. Suunnilleen sellaisena sen Aune Krohnkin nähtävästi esittää.
Mutta juuri sen takia, että tämä ajatus on niin vanha ja niin yleisesti omaksuttu, on syytä kerran ottaa se hiukan tarkemmin tutkittavaksi. Sillä ylen monet hyvinkin selviömäisinä pidetyt "totuudet" osoittautuvat vain hatariksi harha-ajatuksiksi ja pinttyneiksi ennakkoluuloiksi, kun niitä ryhdytään lähemmin tarkastamaan.
Miten mahtanee olla tämän selviönä pidetyn "totuuden" laita? Epäilystä tämän "totuuden" pätevyyttä kohtaan ovat omansa herättämään jo ne melkoisen yllättävät käytännölliset johtopäätökset, mitkä siitä aiheutuisivat. Jos kristinusko ja kulttuuri todella olisivat toisilleen vieraita, vieläpä vastakkaisia, niin silloinhan ei kukaan elävä kristitty voisi olla samalla kulttuuri-ihminen eikä kukaan kulttuuri-ihminen samalla kristitty. Jokaisen täytyisi vain valita: joko harrastaa kulttuuria ja työskennellä sen edistämiseksi – tai kokonaan lakata siitä ja antautua yksinomaan vain toteuttamaan kristillisyyttä omassa elämässä ja työskentelemään sen levittämiseksi. Jo tämä johtopäätös on räikeässä ristiriidassa sekä terveen järjen että historiallisten tosiasiain kanssa. Suurimmat kristilliset persoonallisuudet, kristikirkon merkitsevimmät opettajat, uudistajat ja puhdistajat ovat tavallisesti olleet myös suuria kulttuurin rakentajia. Tarvitsee tässä mainita vain kolme nimeä: Augustinus, Hus ja Luther. Jokainen heistä teki uskonnollisen toimintansa ohella ja tavallaan kiinteässä yhteydessä sen kanssa ylen väkeviä ja historiallisesti merkitseviä töitä inhimillisen kulttuurin edistämiseksi. Augustinus tunnustetaan yleisesti aikakautensa suurimmaksi kulttuurihenkilöksi, jolla on ylen tärkeä merkitys antiikin sivistyksen välittäjänä myöhemmille ajoille, puhumattakaan siitä omintakeisesta luovasta kulttuurityöstä, mitä hän itse suoritti. Hus toimi niin merkitsevällä tavalla kansansa kansallisena, sivistyksellisenä ja yleensä henkisenä herättäjänä, sen kielen, kirjallisuuden ja muun henkisen kulttuurin kehittäjänä, että hänen omat kansalaisensa pitävät juuri tätä puolta hänen toiminnassaan tärkeämpänäkin kuin hänen uskonnollisena uudistajana suorittamaansa työtä. Mitä taas Lutheriin tulee, niin hänellä on Saksan kirjakielen luojana, Saksan kansan kasvattajana, opettajana ja sen monipuolisena herättäjänä, kurittajana ja tiennäyttäjänä niin tavattoman suuri kulttuurimerkitys, että tuskin ketään toista saksalaista voidaan pitää siinä suhteessa hänen veroisenaan. – Jo nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, että kristinusko ja kulttuuri eivät voi olla toisilleen vieraita, vielä
vähemmin vastakkaisia, koskapa suurimmat kristilliset herättäjät, johtajat ja uudistajat samalla ovat olleet aivan merkitseviä kulttuurin rakentajia ja kohottajia.
Vähäinenkin järkiharkinta jo osoittaa, ettei niin voikaan olla laita. Jokseenkin karkki rakentava, ihmiselämää edistävä ja sen tarkoituksia palveleva inhimillinen toiminta on pohjaltaan kulttuurityötä tämän sanan laajimmassa mielessä. Kulttuurityötä tämän sanan alkuperäisessä merkityksessä tekee maanviljelijä pellollaan kohottaessaan sen kasvukykyä, jotta se tuottaisi entistä enemmän viljaa ihmisten elatukseksi. Sitä tekee myöskin teollisuuden harjoittaja, käsityöläinen, kauppias ja jokainen ammattilainen, joka tavalla tai toisella palvelee lähimmäisiään ja tyydyttää heidän elämäntarpeitaan. Kulttuurityötä harjoittavat tietysti ja erityisen ilmeisellä tavalla yleensä kaikki henkisen työn tekijät: opettajat, kasvattajat, papit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehet, mikäli he oikealla tavalla täyttävät heille kuuluvaa tehtävää. Voi sanoa, että ihminen ei voi täällä maan päällä yleensä harjoittaa mitään todella hyödyllistä ja elämää edistävää toimintaa, joka ei olisi kulttuurityötä. Ja kaikista syvällisintä, jalointa ja merkitsevintä kulttuurityötä on juuri kristinuskon levittäminen.
Mutta jos nyt näin on laita, niin mitenkä ovat vakavat, ajattelevat ihmiset voineet hairahtua niin pahasti että ovat pitäneet kristinuskoa ja kulttuuria toisilleen vieraina, vieläpä vastakkaisina? Se johtuu varmaan lähinnä siitä, että he eivät ole tehneet itselleen selväksi, mitä "kulttuuri" sana oikeastaan merkitsee. He ovat vain puhuneet kulttuurista kuin ainakin jostakin hyvin pahasta ja synnillisestä asiasta tietämättä edes sitä, mitä he itse sillä sanalla tarkoittavat, vielä vähemmin sitä, mitä sillä järkiperäisesti on tarkoitettava. Tämä epäselvien, monimielisten käsitteiden ja nimitysten käyttö juuri on ihmisten pahimpia perisyntejä ajatuksen alalla. Ainakin se on hirvittävän yleinen. Ken joutuu vakavasti itselleen selvittelemään vanhoja ja uusia kiistakysymyksiä elämän eri aloilla, saa aina uudelleen tehdä sen havainnon, että umpimähkäinen huiskiminen epäselvillä käsitteillä ja nimityksillä on tavallisesti yhtenä tärkeänä ja monasti pääsyynäkin ihmisten välisiin erimielisyyksiin ja vanhojen kiistakysymysten toivottomaan sekavuuteen. Kuinka voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen ja selvyyteen mistään kiistakysymyksestä, kun kiistelijät itsekään eivät ensinkään tarkemmin tiedä, mikä on se kysymys, josta he kiistelevät. Ja tätä he eivät tiedä eivätkä voi tietää niin kauan, kun he eivät ole tehneet itselleen täsmällisesti selviksi niitä pääkäsitteitä, joita kiista koskee.
Onhan mahdotonta antaa selvää ja tyydyttävää vastausta esim. juuri kysymykseen, missä suhteessa kristinusko ja kulttuuri ovat toisiinsa, jollei asianomainen itsekään tiedä mitä hän tarkoittaa noilla molemmilla nimityksillä, tai jos hänellä on niitten merkityksestä joku oletus, mutta kenties aivan sekava ja harhautunut. Tässä tapauksessa tuo sekavuus koskee tietysti etupäässä kulttuuri sanaa. Täytyy kai toki olettaa, että jokaisella ajattelevalla kristityllä on ainakin pääasiassa oikea käsitys siitä, mitä kristinusko on, vaikka harva taitaisi kyetä siitäkään käsitystänsä pukemaan selvän ja täsmällisen määritelmän muotoon tai edes sitä selvin sanoin ilmaisemaan. Mutta sehän ei ole tässä ehdottomasti tarpeenkaan, kun vain itse käsitys on pääsuunnaltaan oikea. Mutta kulttuuri sanan merkityksestä ei ehkä useimmilla tuon sanan nykyisillä käyttäjillä näytä olevan edes pääsuunnaltaan oikeaa käsitystä, monasti tuskin mitään vähänkään selväksi ajateltua harhakäsitystäkään. Kuitenkin on juuri kulttuuri nimityksestä tullut yksi tämän hetken eniten käytetyistä iskusanoista. Jo vuosikausia on puhuttu niin loputtomiin kulttuurikritiikistä ja kulttuurikriitikoista. Aivan viime aikoina on sen sijaan tullut muotisanaksi kulttuurikriisi. Meilläkin on monilla tahoilla kiivaasti kiistelty siitä, onko meillä nykyään kulttuurikriisiä vai eikö ole, onko kulttuurimme suunnaltaan ja hengeltään oikeaa vaiko harhautunutta jne. Noista asioista on ehkä enimmäkseen puhuttu ja kirjoitettu tavalla, josta on ilmennyt, ettei asianomaisilla ole ollut mitään selvää käsitystä siitä, mitä kulttuuri oikeastaan on.
Mitä on sitten kulttuuri oikein käsitettynä? Sen selittämiseksi on parasta lähteä itse sanasta ja sen alkuperäisestä merkityksestä. Siitä lähtien tullaan tavallisesti käsitteitten selvittämisessä paraiten oikeille jäljille. - Niin tässäkin. - Kulttuuri sana on, kuten tiedetään, latinasta peräisin. Se on latinalainen cultura sanan suomalainen muodostelma. Cultura sana taasen merkitsee viljelystä, lähinnä maanviljelystä (johtuu verbistä colere =viljellä). Maanviljelystä voikin syystä pitää kaiken kulttuurityön alku- ja perusmuotona. – Mitä on sitten maanviljelys pohjaltaan? Se on luonnon antaman, tässä itse maan, jalostamista, tuottamattoman tai vähän ja huonosti tuottavan tekemistä paremmin tuottavaksi. Kun vesiperäinen suo tai rämeikkö, joka luonnontilassaan ei tuota omistajalleen mitään hyötyä, vaan päinvastoin ehkä vain vahinkoa, se kun huokuu hallaa hänen viljelyksilleen, ojitetaan, kuivataan, muokataan viljelyskelpoiseksi, siihen kylvetään kauraa ja myöhemmin ehkä vielä jalompiakin viljalajeja, niin se on kulttuurityötä sanan alkuperäisimmässä merkityksessä, sillä siinä jalostetaan luonnon antamaa tärkeintä "raaka-ainetta", maata, kun se tehdään hyödyttömästä hyödylliseksi, tuottamattomasta tuottavaksi, tai ainakin entistä paljon paremmin tuottavaksi. Samanlaista jalostamista on kaikki ns. aineellinen kulttuuri vuorityöstä teollisuuteen, kauppaan, käsityöhön ynnä muihin ammatteihin ja elinkeinoihin saakka. Kun vuorien uumenista kaivetaan esille siellä piilleet metallit ja ne muokataan ihmisen erilaisia tarpeita palveleviksi työkaluiksi, koneiksi tai muiksi käyttöesineiksi, niin siinähän erityisen ilmeisellä tavalla tehdään hyödytön hyödylliseksi, tuottamaton tuottavaksi ja siis jalostetaan luonnon tarjoamia raaka-aineita, mikä kaikki on juuri aitoa kulttuurityötä. Mutta pohjaltaan samanlaista jalostamista se on, kun tehtaissa valmistetaan työkaluja, koneita tai muita tuotteita, joita ihmiset voivat käyttää ravinnokseen, verhokseen tai muihin elämänsä tarpeisiin. – Niin on siis kaikki aineellinen kulttuurityö pohjaltaan jalostamista, so. luonnon tarjoamien "raaka-aineitten" muokkaamista käyttökelpoisemmiksi, paremmin ihmisen tarpeita palveleviksi.
Samaa on pohjaltaan ns. henkinenkin kulttuuri. Siinä on muokattavana "raaka-aineena" itse ihminen kykyineen, lahjoineen, luonteineen ja yleensä: kaikkine ruumiillisine ja henkisine ominaisuuksineen. Ja muokkauksen päämääränä tässäkin on selvästi jalostaminen, so. ihmisen kaikkien voimien, kykyjen ja lahjojen kehittäminen yhä tehoisammiksi ja tuottoisammaksi, yhä paremmin elämää ja sen tarkoituksia palveleviksi. Tähän tähtää kaikki opetus ja kasvatus, samoin kuin kaikkien tieteellisten, taiteellisten, teknillisten, käytännöllisten ym. erikoislahjojen kehittäminen. Siihen tähtää pohjaltaan luonteenkasvatuskin. Senkin päämääränä on jalostaminen, so. ihmisen tekeminen yhteiselämään paremmin soveltuvaksi, sitä entistä enemmän rikastuttavaksi ja hedelmöittäväksi. Tätä ihmisen kaikinpuolista jalostamista nimitetään tavallisesti sivistämiseksi ja tämän toiminnan tuloksia henkiseksi kulttuuriksi eli sivistykseksi. Sillä tarkoitetaan tavallisesti lähinnä jonkun kansan saavutuksia tieteiden, taiteiden, kirjallisuuden, siveellisen ja uskonnollisen elämän, kasvatus- ja opetustoimen, yhteiskunnallisen ja valtiollisen ja yleensä henkisen elämän kaikilla aloilla. - Mutta henkisen ja aineellisen kulttuurin välillä ei ole mitään olennaista eroa, vaan molemmat ovat pohjaltaan samaa, nim. luonnon antaman jalostamista.
Mutta jos nyt kulttuuri on tätä, niin kuinka voisi silloin tulla kysymykseenkään, että kristinusko ja kulttuuri olisivat toisilleen vieraita ja vastakkaisia? Kulttuurin vastakohtahan on ruokkoomaton ja jalostamaton luonnontila, karkeasti sanottuna: raakalaisuus, hienompaa nimitystä käyttäen: alkukantaisuus eli primitiivisyys. Ken vieroo ja vastustaa kulttuuria, hän vaatii, että sekä luonto, olot että ihminen itse on jätettävä alkuperäiseen villeyteensä, maa muokkaamatta ja ihminen itse kehittämättä. Tällöin pitäisi ihmisen elää siitä, mitä maa, metsä, vesistöt ja yleensä ympäröivä luonto hänelle semmoisenaan itsestään antavat. Mutta etenkin meidän ilmastossamme muokkaamaton, jalostamaton luonto ei anna ihmiselle juuri paljoa. Tarkalleen otettuna ei oikeastaan mitään. Sillä metsästys ja kalastuskin, mitkä ovat alkukantaisen ihmisen lähimmiten ainoita elinkeinoja, edellyttävät jo jonkinlaista "kulttuuria", nim. pyyntivälineitä, joita luonto semmoisenaan ei anna, vaan on ihmisen itsensä ne rakennettava.
Niin on siis kulttuuri jo a1kukantaisenkin inhimillisen elämän välttämätön edellytys. Vielä ehdottomammin se on ihmisen oman kehityksen ja hänen elämänsä nousun välttämätön edellytys. Jos ihminen vieroo kulttuuria eikä jalosta eikä kehitä itseään ja häntä ympäröivää luontoa ynnä sen tarjoamia raaka-aineita, niin hän jää iäksi villin raakalaisen kannalle. Se ei ikinä voi olla kristinuskon hengen mukaista. Se on päinvastoin jyrkästi sen vastaista, niinkuin se on kaiken terveen järjen vastaista. Jo luomiskertomuksessa on tästä tavallaan lausuttuna jotenkin selvä kulttuurikäsky. Siinähän kerrotaan, että Jumala luotuaan ihmisen omaksi kuvakseen antoi heille tällaisen käskyn: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi, ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet". – Mitä muuta tämä voi merkitä kuin sitä, että ihmisen on parhaansa mukaan tehtävä koko luonto ja kaikki sen antimet itselleen käyttökelpoisiksi ja hyödyllisiksi, muokattava ja jalostettava niitä niin, että ne parhaalla ja tehoisimmalla tavalla tyydyttävät hänen tarpeitaan ja palvelevat hänen tarkoituksiaan. Ja sama jalostamis ja kehittämiskäsky, mikä tässä on annettu luontoon nähden, koskee tietysti yhtä hyvin ja vielä tähdellisemmin ihmistä itseään. Hänen on kehitettävä voimiaan ja kykyjään hellittämättä ja jalostettava itseään kaikinpuolisesti voidakseen parhaalla mahdollisella tavalla palvella lähimmäisiään ja täyttää niitä tehtäviä, jotka Luoja hänet omaksi kuvakseen luodessaan on hänelle uskonut. –
Näin on siis sekä luonnon että oman itsensä jalostaminen, so. kulttuurityö koko laajuudessaan ihmiselle ja vielä erityisesti kristitylle ei ainoastaan sallittua, vaan suorastaan hänen pyhä, Jumalan säätämä velvollisuutensa. Ken tämän velvollisuuden jättää täyttämättä, hän tuhooja tekee hedelmättömiksi kykynsä ja voimansa ja hän on itsekin kokonaisuudessaan kuin kuivettunut oksa tai korsi, josta ei ole mitään hyötyä sille kokonaisuudelle, johon hän kuuluu.
Miten on sitten ymmärrettävä, että vakavat kristityt halki aikojen ovat voineet hairahtua pitämään kristinuskoa ja kulttuuria toisilleen vieraina, vieläpä vihollisinakin? Se johtuu, kuten jo alumpana huomautettiin, lähinnä juuri siitä, että heillä on ollut kulttuurista pahasti harhautunut käsitys. He ovat nähtävästi ajatelleet vain eräitä henkisen kulttuurin korkeampia muotoja, kuten kirjallisuutta, taiteita ja joitakin tieteitäkin. Ja kun näitten kulttuurialojen viljelijät usein ovat olleet ainakin suurelta osalta kristinuskolle vieraita, jopa vihamielisiäkin, ovat he tästä tehneet sen harhapäätelmän, että nuo kulttuurialat itse, vieläpä kulttuuri kokonaisuudessaankin on olemukseltaan kristinuskolle vierasta ja vihamielistä. Tämä on tietysti karkea erehdys, mutta valitettavasti hyvin tavallinen. Ei kulttuuri itse eikä mikään sen haarakaan silti ole olemukseltaan kristinuskolle vieras ja vihamielinen, vaikka tuon kulttuurialan viljelijät valtaosaltaankin olisivat olleet sellaisia. On aivan nurinkurinen ja sekä kristinuskolle että kulttuurille vahingollinen johtopäätös se, jos kristityt rupeavat vieroksumaan jotakin kulttuurialaa sen takia, että sitä on viljelty ja viljellään enimmäkseen kristinuskolle vieraassa ja vihamielisessä hengessä. Ainoa oikea johtopäätös, mikä tästä murheellisesta seikasta on tehtävä, on se, että kristityt itse rupeavat viljelemään sitä kulttuurialaa entistä innokkaammin ja pontevammin ja oikeassa hengessä.
Tässäkin on järkähtämättä noudatettava vanhaa hyvää ohjetta, joka kuuluu latinaksi: Abusus non tollit usum. – Tai vapaasti suomennettuna: väärä käyttö ei estä oikeaa käyttöä, vaan päinvastoin yhä vaativammin velvoittaa siihen.

K. S. Laurila.

Hakemisto