13. Simojoen kaudella Vartija oli aikaisempaa moni-ilmeisempi. Simojoen (ja Alasen, joka kirjoitti edelleen lehteen) varsin perinteisten näkemysten rinnalla tilaa saivat myös ajankohtaan nähden hyvinkin modernit äänenpainot. Arvosteltavien kirjojen joukossa oli mm. Albert Camus'n teos ja Dorythy L. Sayersin salapoliisiromaani. Vuonna 1945 Pentti Kuoppamäki rinnasti elokuvan kirjapainoon: kyseessä oli pelkkä tekninen väline, kirkolle pikemmin haaste kuin moralismin aihe.
Elokuvat ja kirkko Professori Yrjö J. E. Alanen on Vartijan viime maaliskuun numerossa aloittanut muutamin ajatuksin keskustelun elokuvan merkityksestä yhteiskunnallisena tekijänä. Hän päätyy kirjoituksessaan siihen tulokseen, että elokuva nykyisellään tuskin parhaimmillaankaan on koskaan kulttuuritaidetta, vaan eräänlaista taiteen korviketta, pinnallista sivilisatiotaidetta ja että elokuvat ovat pääasiassa vain ajanvietettä, nautintoa ja huvittelua. Samalla hän toteaa, että elokuva muodostaa mahtavan taloudellisen tekijän, että voidaan suorastaan puhua elokuvakapitalismista, joka noudattaa yleisiä kapitalistisia vaistoja,häikäilemätöntä rahan saalistamista ihmisten aistipuoleen vedoten. Professori Alanen asettaa sattuvasti rinnakkain toiselta puolen sen 100 vuotta sitten vallinneen kapitalismin, joka siihen aikaan turmeli alaikäisiä työorjuudellaan sekä nykyisen elokuvakapitalismin, joka nykyisin turmelee lasten ja nuorten sielut. Hän päättelee, että nykyistä kapitalistista elokuvatoimintaa muistellaan vastaisuudessa, mikäli toivottua parannusta ihmiskunnassa todella tapahtuu, samalla tavoin kuin nyt ajatellaan 100 vuotta sitten vallinnutta lasten työorjuutta. Hän otaksuu, että niin Platon kuin Aristoteleskin, joilla oli vakava käsitys nuorisolle välitetyistä kirjallisista ja kuvallisista esityksistä, varmaankin täydellä syyllä ihmettelisivät sitä tapaa, millä nykyään hoidetaan nousevan polven sielunelämän kehittämistä.
Elokuvan merkityksestä saa jonkinlaisen käsityksen, kun ajattelee, että maailmassa on tiettävästi nykyään suunnilleen 70.000 elokuvateatteria ja niissä yhteensä 40.000.000 katsojapaikkaa ja katsojien vuotuinen lukumäärä yksinomaan Yhdysvalloissa, Englannissa ja Saksassa lähes 7 miljardia. Suomessa oli vuonna 1944 453 teatteria ja niissä yhteensä 130 000 katsojapaikkaa.
Elokuvalla on näin ollen suorastaan suunnattomat mahdollisuudet vaikuttaa ihmisten luonteeseen ja kasvatukseen. Voidaankin oikeastaan sanoa, että elokuvan nopea kehitys on suorastaan yllättänyt ne, jotka ovat vastuussa ihmissieluista ja nuorison kasvatuksesta.
Ensimmäisenä havahtuivat tässä suhteessa diktatuurimaat, jotka jo vuosia sitten ovat tajunneet elokuvan suuren propagandamerkityksen ja alistaneet maittensa elokuvatuotannon yksinomaan palvelemaan omia tarkoitusperiään.
Niissä maissa taas, joiden perustuslaki sisältää yleisen painovapauden, kuten esimerkiksi meillä, on painovapauslakia tulkittu siten, että se soveltuu myöskin elokuviin. Tästä on ollut seurauksena, että meillä ei valtiovallalla ole mahdollisuutta etukäteen puuttua siihen, mitä elokuvissa esitetään. Lienee monille yllätys, että nykyinen elokuvien ennakkotarkastus Suomessa on oikeastaan aikaansaatu elokuvateatterien omistajien ja elokuvien tuottajien yksityisestä aloitteesta ja on luonteeltaan täysin vapaaehtoista, sota-ajan säännökset tietenkin poikkeuksena. Tosin on yritetty aikaansaada lakia, joka myöntäisi viranomaisille oikeuden etukäteen harkita, mitkä elokuvat soveltuvat esitettäviksi maassa ja mitkä eivät. Tällaista lakia ei kuitenkaan ole vielä toistaiseksi saatu syntymään siitä kummallisesta syystä, etteivät herrat lainsäätäjät, t.s. kansanedustajat ole keskuudessaan voineet päästä yksimielisyyteen niistä perusteista, joiden pohjalta esitettävien elokuvien laatua olisi etukäteen arvosteltava.
Ei ole näin ollen ihme, että kirkonkin taholta on havahduttu tajuamaan, että asiassa olisi jotakin tehtävä. Esimerkiksi Englannissa toimii kirkon piirissä voimakkaasti ja määrätietoisesti The Religions Film Society niminen yhdistys, jonka johdossa on Canterburyn arkkipiispa. Ruotsissa on vastaava järjestö Svenska Kyrkans Diakonistyrelse'n alaisena toimiva Kyrklig Filmbyrå. Kumpikin näistä järjestöistä on kuitenkin toistaiseksi rajoittanut toimintansa pääasiallisesti rikastuttamaan seurakunnallisten y.m. hengellisten tilaisuuksien ohjelmistoja tarkoitukseen soveltuvilla elokuvilla, käymättä varsinaisesti käsiksi itse pahan juuriin, eli koko elokuvatuotannon uudistamiseen sinänsä. Toiselta puolen omistaa pääosan Englannin elokuvatuotantoa eräs suurteollisuusmies, joka on maailmankatsomukseltaan kristitty, Mr Rank. Tästä seikasta johtuu englantilaisten elokuvien korkea taso, joka on meilläkin herättänyt huomiota.
Meillä Suomessa on elokuvien ottaminen kirkon työn palvelukseen jo pitkän aikaa ikäänkuin leijunut ilmassa, sekä maallikoitten että varsinaisten hengenmiesten keskuudessa. Mm. viime talvena Lahdessa pidetyssä pappeinkokouksessa ja Lounais-Suomen evankelisten pappien kokouksessa lausuttiin toivomuksia, että kirkko ottaisi palvelukseensa myöskin elokuvan samoin kuin on jo ottanut radionkin. Kevättalvella pidetyillä kirkkopäivillä Helsingissä sama asia oli myöskin esillä. Seurauksena on ollut, että kuluneen kevään aikana on Helsingissä perustettu asiaa ajamaan erikoinen elin, Kristillinen Elokuvayhdistys Kelo joka kuuluu jäsenyhdistyksenä Suomen Seurakuntatyön Keskusliittoon.
Tämä yhdistys on jo päässyt hedelmälliseen kosketukseen m.m. Ruotsin rinnakkaisjärjestön kanssa ja on sillä paljon suunnitelmia jo tulevan syyskauden varalle.
Kumma kyllä, kuuluu erinäisistä kirkollisista piireistä sellaisiakin torjuvia ääniä, että Suomen kristikansa ei tarvitse uskonsa vahvistukseksi sen enempää elokuvia kuin radiotakaan. Ja on tämä käsitys tuotu julki yhtä lujalla vakaumuksella kuin millä Gutenbergin uudenaikainen keksintö aikoinaan leimattiin olevaksi lähtöisin itsestään isästä perkeleestä. Allekirjoittanut rohkenee omalta vähäiseltä osaltaan olla sitä mieltä, että on aivan aiheetonta, jos niin tehokkaan aseen kuin elokuvan käyttö jätetään yksinomaan saatanan etuoikeudeksi. Se on saatava hyvän palvelukseen. Kysymys ei ole suinkaan enää pelkästään Suomen varsinaisen kristikansan hengellisestä ravinnosta, vaan kysymys on uusien tehokkaiden aseitten etsimisestä niiden laajojen piirien voittamiseksi, joihin kirkon julistus ei tähän asti käytetyillä keinoilla ole ylettynyt. Kysymys on taistelevasta kirkosta, joka tarvitsee uusia teräviä aseita entisten tylsyneiden tilalle.
Ajan paineen alla täten ehkä häviää jotakin isiltämme saamastamme perinnöstä, joka saakin hävitä uuden ajan koittaessa. Mutta saamme olla varmat siitä ,että sen elävä ydin kyllä kestää kaikki myrskyt ja että hävinneen tilalle nousee jälleen jotakin uutta, tervettä ja elinvoimaista.Pentti Kuoppamäki.