12. Sodan jälkeen v. 1945 Vartijasta tuli ns. asevelipapiston "äänenkannattaja" päätoimittajanaan Martti Simojoki. Ohjelmakirjoituksessaan hän perusteli laajasti uutta yhteiskunnallista ja kulttuurista aktiivisuutta. Mutta vaikka ohjelman mukaan sosiaaliset- ja kulttuurikysymykset olivat luultua tärkeämpiä, ne eivät kuitenkaan olleet sielun pelastukseen liittyvien kysymysten veroisia.
Vartijan tehtävä Kun Vartijassa on tapahtunut "vartijain vaihdos", lehden ulkoasukin on muuttunut ja sen sisältö jossain määrin entisestään poikkeava, lehti on velvollinen lukijoilleen muutamalla sanalla selvittämään tilannetta.
Vartija kutsuu itseään edelleenkin "kirkolliseksi lehdeksi". Nimitys "kirkollinen", jonka muuttamisesta lehden viime vaiheessa kyllä on keskusteltu, ilmentää kuitenkin varsin oleellisesti Vartijan luonnetta j a tehtävää. Kun Vartija v. 1888 kolmen nuoren papin, E1is Bergrothin, K. Aug. Hi1dénin ja A. Auvisen toimittamana lähti taipaleelle, se ilmaisi tarkoituksekseen yleistajuisesti esittää niitä kysymyksiä, jotka koskevat "kirkkoa, sen sisällistä elämää ja sen suhdetta valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin". Lehden ensimmäiset vuosikerrat osoittavat, että se oli lähinnä syntynyt niiden kysymysten paineesta, jotka 1880-luvun kulttuuriliberaaliset virtaukset ja eriuskolaisliikkeet kirkkoa vastaan kohdistamillaan hyökkäyksillä silloin tekivät polttaviksi. Vartija nousi näissä oloissa kirkkoa puolustavaksi taistelulehdeksi. Rohkeasti lehden toimittajat toivat julki vakaumuksensa, että kirkkomme evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukainen oppi ei kaivannut mitään mukauttamista ajan henkisiin muotivirtauksiin. Oli oltava tunnustuksellisia luterilaisia tarvitsematta millään lailla anteeksipyytäen puhua kirkon opista. Omassa keskuudessaan kirkon tuli valvoa, että julistus pysyi uskollisena kirkon tunnustukselle. Vartijan kiinteä pitäytyminen kirkon tunnustukseen teki lehden ohjelman selväpiirteiseksi ja sen otteen määrätietoiseksi. Vartijalla oli kanta, josta se piti kiinni.
Mutta Vartijan ensimmäiset toimittajat olivat yhtä mieltä myös siitä, että selviytyäkseen voitollisesti siihen kohdistetuista hyökkäyksistä kirkon tuli omassa keskuudessaan valvoa palvelijainsa siveellistä vaellusta. Niinpä Vartijan ensimmäiseen vuosikertaan jo sisältyi kaksi kirjoitusta "Kirkon varjopuolia", joissa rohkeasti käytiin käsiksi eräitten pappien yleistä pahennusta herättäneeseen elämään. "Yhteinen tunnustus ja kuri – siinä elinehdot kirkollemme", sanottiinkin Vartijan ensimmäisessä kirjoituksessa.
Vartijan piiriä elähdytti alusta alkaen valoisa luottamus kansankirkkomme tulevaisuuteen ja sen laajeneviin työmahdollisuuksiin, mikäli kirkko omalle kutsumukselleen uskollisena oli valmis myös terveellisiin uudistuksiin. Niinpä se ohjelmakirjoituksessaan asettui puoltamaan ns. eriuskolaislakia. Kansankirkkoajatuksesta kirjoitti kauniisti jo Vartijan ensimmäiseen numeroon arvovaltainen maallikko A. Meurman. Kansankirkkoajatus tulikin
yhdessä tunnustuksellisuuden, kirkollisen edistyksen ajamisen ja kirkollisessa elämässä välttämättömän arvostelun rinnalla Vartijan myöhempääkin esiintymistä ajatellen muodostamaan lehden varsinaisen ohjelman.
Laatusana "kirkollinen" Vartijan yhteydessä saa varsinkin lehden alkuaikojen luonnetta vastaavan oikean sisällyksensä vain, kun pidetään mielessä, ettei se suinkaan tarkoittanut – ja sehän kyllä edellisestäkin ilmenee – näköalojen rajoittamista vain kirkon sisäisiin kysymyksiin. Vartijan kirkollisuus – puhumme edelleen lehden alkuajoista – oli nuorekasta kirkollisuutta, joka valppaasti seurasi, mitä ajassa liikkui. Kirkko oli Vartijan miehille rakas, ja juuri kirkon miehinä he tahtoivat vartijapalvelustaan suorittaen lausua sanansa oman aikansa kysymyksistä. He olivat tavallaan kuin "löytäneet" kirkkonsa aikana, jolloin se muuten oli joutunut ajan muotivirtausten hammasteltavaksi.
Olisi kiintoisaa käydä esittämään, mitä Vartijan "kirkollisuus" vuosien mittaan on ollut. Ajatellessamme Vartijan myöhempiä vuosia, varsinkin Lauri Ingmanin ja Antti J. Pietilän ollessa lehdestä vastaamassa, ilmenee selvästi, miten Vartija on saanut parhaan sisältönsä juuri läheisestä kosketuksesta kirkollisen elämämme kulloinkin polttaviin kysymyksiin. Milloin tämä kosketus on puuttunut tai Vartija vain varovasti on kajonnut ajankohtaiseen, lehden elämä on muodostunut kitukasvuiseksi. Samalla on sen palstoille ilmestynyt teologisia tutkielmia oppineine apparaatteineen, kirjoituksia, joitten oikea paikka tietenkin on Teologisessa Aikakauskirjassa. Vartijalle kuuluva henkinen pohja on siellä, missä tunnetaan kirkollisten kysymysten painetta.
Nykyinen ajankohta on kirkon kannalta suuressa määrin toisenlainen kuin se, jolloin Vartija alkoi ilmestyä. Tosin nytkin Vartija joutuu valppaasti seuraamaan kaikkia ajassamme liikkuvia, kristillis-siveellisiä elämänarvoja alasrepiviä kielteisiä voimia, jotka heikentävät kansamme siveellistä ryhtiä j a henkistä kestokykyä ja jotka saattavat vielä kyllä nostattaa korkeitakin laineita. Täsä tulee Vartijalla olemaan tärkeitä tehtäviä, joissa se odottaa apua kaikilta kirkkomme ystäviltä. Vartijan ympärille ryhmittynyt pappispolvi pitää niinikään tärkeänä, että uskollisuudelle kirkon tunnustusta ja oppia kohtaan annetaan sille kuuluva asema kirkon elämässä. Niin tärkeäksi kuin kristillisyyden käytäntö ja erityisesti arkielämän palveleva kristillisyys tälle papistolle sen sotamatkalla onkin kirkastunut, mahdollinen ajatus itse luterilaisen opin uudistamisesta ei olisi voinut saavuttaa vastakaikua oloissa, joissa alati on liikuttu elämän ja kuoleman vaiheilla ja joissa siten henkilökohtaista pelastusta koskevat kysymykset ovat olleet kipeitä. Etsiessään tietä ajan moninaisten virtausten keskellä Vartija tahtoo olla uskollinen Raamatulle j a kirkon tunnustukselle. Varmat perusteet yksin tarjoavat luotettavan pohjan.
Edelleen Vartija yhtyy perustajainsa ajatuksiin siinä, että kirkon tulee omassa keskuudessaan toteuttaa palvelijainsa elämään kohdistuvaa kuria. Tämä tehtävä ei tänä aikana ole vähemmän tärkeä kuin aikaisemmin. Sen toteuttamisessa ei aina voida välttää menemästä myöskään henkilökohtaisuuksiin, ellei asioihin muuten saada parannusta. Eräissä tapauksissa julkisuus on ainoa keino korjausten aikaansaamiseksi. Niinikään Vartija toivoo voivansa edelleen, kuten varsinkin Bergrothin ja Pietilän aikana oli laita, ajaa kirkollisen edistyksen asiaa. Se ei merkitse poikkeamista kirkon tunnustuksesta tai epäkunnioittavaa suhtautumista olemassaolevaan kirkolliseen elämään, perinnäisiin kirkollisiin järjestyksiin ja menoihin. Me päinvastoin uskomme tänä aikana vaalivamme kirkkomme perintöä parhaiten juuri siten, että olemme "1evottomia kirkon tähden ja pidämme muitakin ainaisessa levottomuudessa kirkon tähden" (Antti J. Pietilä). Vartijan perustajat lausuivat aikoinaan, että kirkon puutteitten paljastaminen on välttämätöntä edistyksen aikaansaamiseksi kirkossa. Vartijan toimitus on edelleen samalla kannalla. Tässäkin Vartija pyytää jatkaa sen perustajien sille tarkoittamaa taistelevan kirkollisuuden linjaa.
Mutta kun sanomme, että nykyinen ajankohta on suuressa määrin toinen kuin aika 60 vuotta sitten, tarkoitamme, että toisaalta kirkkomme työssä tänä aikana tapahtunut huomattava nousu, hengellisten liikkeittemme syventävä vaikutus ja myöskin jumaluusopillisen tieteen työskentely, toisaalta taas tieteellisessä ajattelutavassa j a yleisessä ajanhengessä tapahtunut muutos, jonka suhteen erityisesti jälkimmäistä ajatellen varsinkin raskaat sodat järkyttävine seurauksineen ovat olleet murtavina voimina, ovat sillä lailla vaikuttaneet ajan katsomustapaan, ettei kirkon taholta nyt tarvinne katsoa tilannetta samalla lailla etupäässä puolustautumisen näkökulmasta kuin Vartijan syntyaikoina. Nyt pitäisi olla olemassa edellytyksiä rakentavaan työhön paremmin kuin joskus aikaisemmin. Sodassa olleen papiston voimakkaimpia kokemuksia on ollut se yleisesti tehty havainto, että Suomen miehet, jotka omassa henkilökohtaisessa vaelluksessaan saattavat kulkea ehkä hyvinkin kaukana personallisen kristillisyyden kilvoitustieltä, varsin huomattavalta osalta kuitenkin katsovat myötätuntoisesti, jopa odottaen kirkkoon päin. Työveänliikkeenkin piirissä suhde kirkkoon on huomattavalta osalta entisestään muuttunut, ellei suorastaan myötätuntoiseksi, josta myöskin todistuksia on olemassa, niin ainakin neutraaliksi. Käymättä tässä yhteydessä lähemmin erittelemään tähän vaikuttaneita tekijöitä, todettakoon kuitenkin, että viime vuosien erityislaatuiset kokemukset ovat raivanneet ihmismielissä tilaa iäisten elämänarvojen ymmärtämiselle. Lisäksi varmaan myös ne henkilökohtaiset suhteet, jotka sodan aikana ovat solmiutuneet Suomen miesten ja armeijassa palvelleitten pappien kesken, ovat tuoneet kirkon lähemmäksi kansaa sekä puolin ja toisin lisänneet keskinäistä ymmärtämystä.
Tilanne on kirkon kannalta velvoittava. Emme menettele oikein, jos joko itsetyytyväisyyden hengessä tai vaikkapa puhdasta iloakin tuntien jäisimme vain odottamaan tuota toivottua paluuta kirkkoa kohden. Meidän on tehtävä jotain positiivista, raivattava ihmisille tätä paluutietä. Siihen kuuluu aivan oleellisesti se, mitä edellä jo on sanottu kirkolliseen elämään kohdistettavasta arvostelusta. Ihmiset ovat hyvin herkkiä vaistoamaan, mikä kirkon palvelijain elämässä ja työssä on epäaitoa ja evankeliumin hengen vastaista. Erityisesti kysytään nyt kirkoltamme, miten se omassa keskuudessaan toteuttaa, julistuksessaan esittää ja käytännössä osoittaa sosiaalisen vastuuntunnon, oikeamielisyyden ja palvelusmielen vaatimuksia. Monet näistä kyselijöistä ovat vakuutettuja siitä, että todellinen kristillisyys juuri on oikean sosiaalisuuden liikkeellepaneva j a kannattava voima. Tästä syystä he puolestansa katselevat odottaen, jopa hartaasti odottaen kirkkoon päin, kun inhimillinen itsekkyys monella lailla alati on sammuttamassa ja lamaannuttamassa sosiaalisen hengen elinvoimaisuutta ja kehittymistä keskuudessamme. Vartija näkeekin tärkeäksi tehtäväkseen kaikkien tähän kuuluvien kysymysten esilläpitämisen, sekä tietopuolista laatua olevien ja asiaa selventävien, että käytännöllisten ja toimintaan suoranaisesti ohjaavien. Olemme vakuutettuja siitä, että kristinusko on väkevin sosiaalinen voima maailmassa. Tästä syystä kristilliseltä taholta on osoitettava entistä vakavampaa huomiota kaikkia sosiaalisen yhteiselämän ongelmia kohtaan. Mutta tämä ei tietenkään merkise, että olisi vedettävä yhtäläisyysmerkit kristinuskon ja sosiaalisen liikkeen välille. Tämän ovat sodassa olleet miehetkin herkästi tajunneet, kun he sotilaspastoreiltaan ennen muuta odottivat yksinkertaista, hyvin henkilökohtaista pelastusjulistusta, joka näyttäisi tietä synnin hädästä Jumalan rauhaan. Voidaanpa sanoa niinkin, että yhteiselämän kysymyksiä pohtimaan keskittynyt kristillinen julistus on vaarassa menettää varsinaisen sosiaalisen voimansa. Sillä "rakkaus ei ole siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi". Vartija toivoo voivansa lukijoilleen osoittaa, ettei sen edustama sosiaalinen harrastus millään lailla tahdo peittää sitä, mikä kristillisyydessä aina on oleva ydinasiana, henkilökohtaisen pelastuksen asiaa.
Sosiaalisten kysymysten rinnalla ovat Vartijan ohjelmassa tärkeällä paikalla myös yleiset kulttuurikysymykset. Kehitystä, joka on loitontanut kulttuurielämän harrastajia ja kirkollisia piirejä toisistaan, ei voi pitää onnellisena. Tosin kulttuurikysymystenkin kohdalla on tehtävä sama varaus kuin edellä puhuessamme Vartijan suhteesta sosiaalisiin ongelmiin. Vartija ei tunne omakseen sellaista kulttuurikysymysten harrastusta, joka jollain lailla sivuuttaa henkilökohtaisen kristillisyyden vaatimuksen. On olemassa "kulttuurikristillisyyttä", jota Vartija ei saata edustaa. Mutta sensijaan olemme vakuutettuja siitä, että kulttuurikysymysten myönteinen käsittely henkilökohtaisen kristillisyyden ja nimenomaan luterilaisen kristillisyydennäkemyksen pohjalta on tehtävä, jota erityisesti nyt ei ole laiminlyötävä. Kristittyjen on tunnettava vastuuta myös aikamme sivistyselämässä. Ajassamme vaikuttavat murtavat voimat ovat kulttuurielämän edustajien keskuudessa kääntäneet katseita kirkkoon päin. 1930-luvulta lähtien ovatkin eräät teologimme, ennenkaikkea Eino Sormunen ja Yrjö J. E. A1anen panneet huomattavan panoksen kulttuurikysymysten selvittämiseksi. Vartija näkee tehtäväkseen omalta osaltaan olla mukana positiivisessa työssä suomalaisen sivistyselämän hyväksi henkilökohtaisen kristillisyyden hengessä.
Sosiaaliset ja kulttuurikysymykset ovat kyllä alusta alkaen kuuluneet Vartijan ohjelmaan. Jopa, kuten olemme nähneet, lehden perustajat sisällyttivät siihen valtiollistenkin kysymysten käsittelyn. Vuosien aikana Vartijan harrastuspiiri on kuitenkin kaventunut käsittelemään varsinaisesti vain rajoitetusti kirkollisia, papistoa koskevia ja jumaluusopillisia kysymyksiä. Tästä syystä Vartija ei ole sanottavasti saanut lukijoita muualta kuin kirkkomme pappien keskuudesta. Olisi kuitenkin hartaasti toivottavaa, että Vartijan kaltainen lehti leviäisi paljon laajempiin piireihin. Kirkolliset kysymykset eivät evankelisessa kirkossa suinkaan kuulu vain papiston keskuudessa pohdittavaksi. Onpa suorastaan ajan vaatimaa, että kirkkomme laajat maallikkopiirit vedetään mukaan kirkolliseen keskusteluun. Heillä on siihen oma tärkeä lisänsä tuotavana. Toisaalta asioihin tutustuminen ja niistä kiinnostuminen lisää edesvastuuntuntoa ja aktiivista myötävaikutusta kirkkomme tosi parhaaksi. Mutta vähäksi ei ole arvioitava sitäkään palvelusta, minkä Vartija voisi tehdä, jos se aikamme kysyville ja tietä etsiville ihmisille osaltaan voisi olla näyttämässä, miten evankelis-luterilaisen uskonvakaumuksen kannalta eräistä polttavista, ajankohtaisista sivistys- ja yhteiskunnallisen elämän kysymyksistä on ajateltava. Tästä syystä Vartija tietoisesti tulee yrittämään sanoa sanottavansa tavalla, joka herättäisi kiinnostusta pappispiirien ulkopuolellakin, vaikka se luonnollisesti edelleenkin tulee parhaansa mukaan seuraamaan myös rajoitetusti kirkollisiakin kysymyksiä.
Juuri kosketeltu Vartijan harrastuspiirin ja näkökulman avartuminen – jos niin saa sanoa – on lehden viime vaiheessa herättänyt kysymyksen, olisiko lehden itsestään käyttämä nimitys "kirkollinen" kenties vaihdettava joksikin muuksi. Kun näin kuitenkaan ei ole tapahtunut, johtuu se siitä Vartijan nykyistä piiriä elähdyttävästä vakaumuksesta, että lehden edellä lyhyesti hahmoiteltu ohjelma on mitä läheisimmässä yhteydessä kirkkomme kansankirkko1uonteen kanssa. Ei liene aiheetonta puhua eräänlaisesta "kirkollisesta herätyksestä", jonka suuri osa sodassa ollutta papistoa on kokenut. Olemme uudella tavalla oppineet rakastamaan kirkkoamme, kun olemme nähneet sen uskollisen kasvatustyön tulokset Suomen miesten hengenelämässä kuoleman kentillä. Nämä kokemukset ja eri puolille sodan aikana solmitut uudet yhteydet ovat tässä papistossa herättäneet elävän luottamuksen isiemme kirkon laajeneviin mahdollisuuksiin ja tehtäviin kansamme parhaaksi. Kun Vartija laajennetulla ohjelmalla lähtiessään jatkamaan taipalettaan edelleen kutsuu itseään "kirkolliseksi aikakauslehdeksi", tapahtuu se siinä vakaumuksessa, että evankelis-luterilainen uskomme edustaa nykyisen murrosajan keskellä kestäviä elämänarvoja, joita on käytettävä ja joista on syytä pitää kiinni. Tässä mielessä Vartija edelleen on kirkollinen lehti.
Kirkon pyhin elämänalue on hengellisen elämän hoito. Siinä on kansankirkonkin varsinainen tehtävä. Kirkollisen elämän tosi uudistus lähtee vain hengellisten herätysten ja elävän uskonelämän pohjalta. Hengellisesti herättävä ja sielunhoidollinen tehtävä ei lehden luonteen mukaan kuitenkaan kuulu Vartijalle, mutta se näkökulma, josta Vartija on velvoitettu asioita tarkastamaan, avautuu, kun kysytään, miten kukin käsiteltävänä oleva asia viime kädessä edistää hengellisen elämän hoitoa. Kirkollisten kysymysten harrastus, jolle tämä näkökulma on vieras, on epäasiallista, sillä se ei vastaa kirkon varsinaista tehtävää.
Vartijan tähänastiset lukijat voivat edellisen nojalla todeta, ettei lehden siirtyminen uusiin käsiin merkitse uutta teologista tai kirkollista suuntautumista. Lähinnä on kysymys sodassa olleen papiston sieltä saaman perinnön hoitamisesta ja hedelmälliseksi tekemisestä kirkkomme elämässä. Tämän papiston keskuudessa on viime vuosina esiintynyt vireätä toimintaa, jonka nuorekas innokkuus toisinaan ehkä on aiheuttanut oikeutettuakin arvostelua siitä etäämpänä olevien puolelta. Tämä papisto ei kuitenkaan millään lailla soisi pappien keskuudessa vedettävän rajoja "vanhat – nuoret", ikäänkuin vanhemman polven työtä ja saavutuksia olisi väheksyttävä. Me tiedämmekin omistavamme monta hyvää ystävää vanhempien pappien keskuudessa ja soisimme Vartijan saavan tukea kaikilta, jotka tuntevat omikseen lehden edellä hahmoitellut pyrinnöt. Vain kootuin voimin Vartija voi suorittaa sille kuuluvaa tehtävää.
Vartijassa esiintyvistä kirjoituksista on kukin kirjoittaja itse vastuussa. Milloin toimitus katsoo siihen olevan aihetta, se pidättää itselleen oikeuden merkitä oman eroavan kantansa. Tämä onkin luonnollista, koska Vartija edelleen pyrkii olemaan uskollinen kirkkomme tunnustuksenmukaiselle uskolle. Mikäli tila sallii, lehti tulee varaamaan palstoja myös keskusteluille, kun ne liittyvät edellä selostettuun ohjelmaan.
Vartijan tehtävä on varsinkin nykyoloissa vastuunalainen. Toivottavaa on, että tämä vanhat perinteet omaava, maamme ainoa "kirkollinen aikakauslehti" yhteisvoimin toimitettuna voisi osoittautua tämän ajankohdan tarpeita vastaavaksi.Martti Simojoki.