11. Vartija sinnitteli elossa myös toisen maailmansodan ajan. Päätoimittaja, dogmatiikan professori Yrjö E. Alanen oli innokas ja lähes loppuun saakka toivorikas sotatapahtumien seuraaja sekä omalla nimellään että Vartiomies-nimimerkillään. Tappion näyttäessä väistämättömältä Vartiomieskin alkoi sitä pelätä. Tappion syynä olisi Jumalan rangaistus esimerkiksi "elokuvien ja kirjallisuuden rikkomuksista kansaamme kohtaan".

Vartiomies:

TÄHYSTYSPAIKALTA.
XXXI.

Tällä ajanhetkellä on maassamme huomio keskittynyt ennenkaikkea valtiolliseen asemaamme. Sota ja sen hävitysteot ja kauhut ovat tulleet jälleen lähemmäksi meitä. Pääkaupunkimme on joutunut sitä kohdanneista monista ilmahyökkäyksistä tuhoisimpien kohteeksi. Siellä kuten muuallakin Suomenlahden rannikkokaupungeissa asuva tuntee joutuneensa kuin rintaman läheisyyteen, missä tulee olla kaikkeen valmistunut. Ja myös näihin aikoihin olemme Yhdysvalloista saaneet entistä vakavamman kehoituksen irrottautua sodasta.
Miten tulee kirkon ja sen toimihenkilöitten menetellä tällaisessa tilanteessa? Eikö Kristuksen palvelijan velvollisuus olisi ennenkaikkea kehottaa kaikkia niitä, joilla on uskottu vastuu valtakuntamme tärkeistä ratkaisuista, pyrkiä, mikäli mahdollista rauhaan ulkonaisen vihollisen kanssa, jos voidaan saada edes kutakuinkin siedettävät ehdot? Eikö kirkon tulisi olla juuri niiden rinnalla, jotka meilläkin näyttävät kaikin voimin ja innoin pyrkivän rauhaan? Tällainen ajatus tulee kyllä väliin mieleen.
Kuitenkaan ei ainakaan tämän kirjoittaja ole voinut lainkaan yhtyä sisäisesti niihin, joille tällä hetkellä on polttavimpana asiana Suomen irrottaminen sodasta, vaikka hinta tästä irrottamisesta olisi kalliskin. Me olemme entistä syvemmin nykyisen maailman sodan aikana oppineet tuntemaan, miten hirvittävää sota on ja miten se on koko luonteltaan Kristuksen hengen vastaista. Ja kuitenkaan emme voi evätä kansaltamme oikeutta puolustaa itseään ja kaikkia pyhiä elämänarvojaan vihollista vastaan, jonka sanoihin ja lupauksiin emme voi vähääkään luottaa , ja jonka menettelytavat ovat raaemmat ja julmemmat kuin alkuperäisimmän luonnonkansan. Emme voi myös ilman muuta jättää heimoveljiämmekään pulaan. Onhan nyt myös kysymys Eestin kansankin elämästä ja vapaudesta.
Mutta vaikka meillä voikin olla oma selvä ja varma vakaumuksemme asioitten kulusta ja kansamme parhaasta, tulee meidän ennenkaikkea olla mahdollisimman lojaalisia niitä kohtaan, jotka kantavat tällä hetkellä raskaimman vastuun kansamme ratkaisuista. Me voimme kiittää Jumalaa siitä, että me olemme saaneet hyvän, viisaan ja lujan esivallan. Varmaan tulee vastainen historiankirjoitus antamaan täyden tunnustuksen sekä siitä tavasta, millä maamme hallintoa on yleensä johdettu, että myös siitä, miten on näinä taloudellisesti perin vaikeina aikoina sen valtion varoja ja raha-asioita hoidettu. Maksaessamme yhä raskaammaksi käyneitä veroja, emme tätä useinkaan havaitse, vaan ehkä nurisemme mielessämme. Mutta asiat voisivat olla monin verroin huonommin, jos meillä ei olisi niin hyviä ja taitavia miehiä johdossa. On syytä senvuoksi luottaa heihin ja tukea heitä, ennenkaikkea rukoilla heidän puolestaan, kuten Jumalan sanakin kehottaa. Erityisesti tällä hetkellä mahdollisimman lojaalinen asennoituminen esivaltaa ja hallitusta kohtaan ei ole mitään nöyräselkäistä matelevaisuutta, vaan sekä oikeaa kristillisyyttä että oikeaa isänmaallisuutta.

Tämän kirjoittajan mieleen on tullut myös väliin eräs toinenkin epäily kuin se, mistä tämän kirjoituksen alussa puhuin. Olen niin puheissa kuin kirjoituksissa edustanut hyvin optimistista kantaa ja todistanut uskostani kansamme voittoon. Tätä en suinkaan ole tehnyt harjoittaakseni määrätynlaista propagandaa, vaikka olenkin myös pitänyt velvollisuutenani levollisen ja luottavan mielialan pysyttämistä, vaan olen ainoastaan lausunut oman vilpittömän vakaumukseni, eräässä mielessä myös järjellisesti perustellun vakaumukseni. Mielessäni on ollut tunto siitä, että meidän käy lopulta hyvin, vaikka saammekin kokea ahdinkoja. Myös on näyttänyt selviöltä, että vastustajammekin loppumattomalta tuntuvat voimat vähitellen herpaantuvat siinä hirvittävässä kulutuksessa, johon ne ovat sodassa joutuneet. Mutta ennenkaikkea on tätä uskoa kansamme lopulliseen voittoon ja uuteen valoisampaan ajanvaiheeseen antanut näkemys siitä ihmeellisestä johdatuksesta, jota voimme havaita maamme historiassa. Myös ovat näinä vuosina nousseet mieleen eräät arkkipiispa Johanssonin lausumat Suomen tulevaisuudesta ja ne ovat rohkaisseet ja vahvistaneet sydäntä ja myös antaneet uskallusta muillekin julistaa, ettei ole aihetta ryhtyä epäilemään sotamme lopputulosta.
On kyllä sanottu, että pessimistiset profeetat, onnettomuusprofeetat, ovat oikeita profeettoja väärien profeettain turvautuessa turhiin toiveuniin. Onhan totta, että Israelin profeetat usein ja yleensäkin julistivat Jumalan tuomioita. Sensijaan lausutaan vääristä profeetoista: "Näin sanoo Herra Sebaot: Älkää uskoko profeettain sanoja, noiden, jotka teille ennustavat täyttäen teidät
tyhjillä toiveilla; oman sydämensä näkyjä he puhuvat, mutta ei sitä, mikä tulee Herran suusta."
Tällaisia kohtia on kyllä huomioitava. Meillä on taipumusta pitäytyä kaikenlaisiin toiveuniin, jotka ovat vain oman mielemme kuvittelua. Mutta toiseltapuolin on luonnotonta ja väärin myös yrittää matkia Raamatun profeettoja ja heidän sanomaansa, joka oli sana heidän ajalleen ja tarkotti juuri määrättyä historiallista tapahtumaa. Ennustivathan he myös toisina ajankohtina onnellisimpien aikojen, valoisampien päivien koittoa. Eiköhän oikeinta ole olla uskollinen omalle sisäiselle näkemykselleen. Vanhan liiton profeetoilla oli ilmoitettavanaan Jumalan sanoma. Mutta me emme voi julistaa omia ajatuksiamme pestimistisiä tai optimistia, muuta kuin omina näkemyksinämme asioitten mahdollisesta kulusta. Me voimme puhua vain siitä, millaiselta meistä olosuhteet näyttävät ja mitä me voimme itse päättää niitten mahdollisesta kehityksestä samoinkuin siitä sisäisestä vaistonomaisesta tunnosta, mikä meillä itsellämme on. Ja jos meillä on valoisa luottamus tulevaisuuteen, on meillä oikeus ja varmaan myös velvollisuus se esittää sellaisena. Onnettomuusprofeettana teeskenteleminen on ainakin väärää.

Tosin väliin voi tulla mieleen epäilys kansamme tulevaisuudesta, ei niinkään ulkonaisen vaaran kuin sisäisen villiintymisen vuoksi. Nousee mieleen ajatus, että Jumalan täytyy vielä ankarammin rankaista meitä, kun kaikenlainen jumalattomuus, erityisesti räikeät lihan synnit rehoittavat valtoinaan. Meidän sukupolvemme täytynee totisesti nimittää pahaksi ja aviorikolliseksi. Ja vaikka ulkonainen asemamme muuttuisikin aivan toiseksi, niin mitä se auttaa meitä, jos mädännymme sisäisesti. Käsitys siitä, mikä on oikein ja soveliasta on arvelluttavasti katoamassa, samoin kainouden ja häveliäisyyden tunto häviämässä. Siinä suhteessa ei voi kyllin raskaana pitää kirjallisuuden ja elokuvien rikkomuksia kansaamme kohtaan. Ne hävittävät kainouden niin miesten kuin naistenkin mielistä, kun niissä kaikenlaiset riettaat paljastelut rehoittavat. Ja ennenkaikkea on surkeaa, että nuoret naisetkin menettävät kainoutensa, jalon sisäisen kaunistuksensa ja puhtautensa vartijan. Arvid Runestam lausuu vakavat sanat, joita on syytä meidänkin maassamme ajatella: "Jos Länsimaat käyvät perikatoaan kohti, niin tie sinne vie naisen menettämän kainouden kautta."

Nykyinen ajankohta asettaa sananjulistajalle suuria ja vaikeita vaatimuksia. Pitäisi osata lohduttaa murheellisia ja rohkaista alakuloisia ja arkamielisiä. Mutta tulisi myös nuhdella synneistä ja lausua vakavia varotuksen sanoja. Nyt täytyy todella olla taitoa oikein jakaa totuuden sanaa. Voimmeko puhua ajan suurista räikeistä ulkonaisista synneistä silloinkin, kun kuulijakuntamme on sellaista, joka ei harjoita juuri niitä syntejä, joitten, rehottaminen vaivaa mieltämme ja joista itse haluaisimme puhua. Eiköhän ole vaarana, että siten vahvistaisimme vain sanankuulijoittemme omahyväisyyttä. Vaikka juoppous ja haureus ovat tällä hetkellä kansamme elämää eniten uhkaavia syntejä, niin kuulijakunta voi usein olla senluontoista, että sanat koskettavat paremmin tuntoja, jos puhutaan rakkaudettomuudesta, riidanhalusta, kateudesta, vilpillisyydestä ja pahansuopaisuudesta, jotka viihtyvät hyvin sielläkin, missä kiusauskaan törkeitten julkisyntien harjoittamiseen ei ole aivan välitön.
Mutta kaikessa synnin kurittamisessa on syytä katsoa, ettemme hairahdu vain purkamaan omaa sisuamme, kun meidän tulisi olla Jumalan pyhän totuuden julistajia. Saarnamme ja myös kirjoituksemme voivat olla happamia sensijaan että niiden tulisi olla suolaisia. Happamuudella on omien hermojemme, mielialojemme tai kompleksimme maku, sensijaan kuin suola kirpoaa iäisestä totuudesta. Happamuus vain ärsyttää, suola vaikuttaa mädännystä ehkäisevästi. On tärkeää, että me käsitämme tämän erotuksen tällä ajankohdalla, jolloin kyllä tarvitaan sanan suolaa, mutta jolloin hermot ovat uupuneet, mielet masentuneet, niin että kaikenlainen hapan julistus vain lisää ärtymystä, vaan ei vaikuta herätystä ja parannusta. Tämä koskee yhtä hyvin kirjoitettua kuin puhuttua sanaa. Tämän kirjoittaja tuntee itse kynänkäyttäjänä olevansa ahtaalla tässä kohdin. Mutta kaikelta sanan julistukselta kysytään ennenkaikkea uskollisuutta sille iäiselle totuudelle, joka lyö ja haavoittaa, mutta myös parantaa. Ja päämääränähän on sydänten saattaminen elävän Jumalan yhteyteen. Siihenhän voi todella saattaa vain evankeliumin armosanoma ja senhän tulee olla keskeisenä kaikessa julistuksessamme nyt ja aina.

Hakemisto