10. Aapeli Saarisalon päätoimittajuuskaudella 1933–1940 Vartija oli siihenastisen historiansa ehkä harmain. Lehden lukuarvoa piti yllä Eino Sormunen sekä omalla nimellään että Diakonos-nimimerkillään. Sormunen oli lehden ahkerin kirjoittaja ja samalla "siviilissä" teologisen dogmatiikan professorina tiedekunnan valovoimaisin luennoitsija. Kirjallisuuden ja taiteen kohtalaisen asiantunteva ja myönteinen käsittely tuli olennaiseksi osaksi Vartijan profiilia. Näyte Diakonos/Sormusen Elämää ja kirjoja -palstalta vuodelta 1937.
Kirjoja ja elämää.
IX.
Diakonos.Ajan elämää. – Pako maalle. – Suomen historian elävöittäminen. Parhaat kirjat kuvastavat todella elämää. Olemme näissä pakinoissa koettaneet selostaa ja arvioida juuri sellaisia kirjoja, joissa ajan elämä herkästi kuvastuu ja joiden lukeminen olisi hyödyllistä niissä piireissä, joihin lehtemme leviää. Ajan ilmiöiden seuraaminen on välttämätöntä nykyajan kristitylle siksi, että taistelu Jumalan ja häntä vastustavien voimien välillä yltyy, kuoleman varjot käyvät synkemmiksi. Kukaan ei nyt voi elää eristyneenä omassa luolassaan, vaan nykyaikainen teknillinen sivistys tunkeutuu kaikkialle ja tekee koko maapallomme osalliseksi nykyisen sivistysmuodon, länsimaisen kulttuurin siunauksesta ja kirouksesta. Ei mikään olisi lapsellisempaa ja lyhytnäköisempää kuin luulla, että se mitä nyt tapahtuu Kiinassa, Japanissa, Intiassa, Venäjällä, Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Ranskassa ja Englannissa, ei koskisi meitä. Samat maailmanongelmat etsivät meilläkin ratkaisuaan, samaa taistelua käydään, vaikkakin osaksi pinnan alla. Olen jo ennen huomauttanut, että unkarilaisen Edgar Lajthan kirja "Japani" panee asioista ennen tietämättömänä pysyneen katselemaan Idän suurvaltaa toisin silmin. Venäjä on meitä lähellä – ja kuitenkin kaukana. Venäjän oloista on paljon kirjoja, hyviä ja huonoja. Hyviin on luettava Tshernavinin ja Alja Rahmanovan samalla kertaa liikuttavat ja järkyttävät kirjat, joissa avioliiton ja siveellisen puhtauden ongelma on keskeisimpänä – siitä huolimatta, että eletään keskellä eläimellisyyttä ja saastaa. Näihin kirjoihin on syytä pian syventyä vähän lähemmin toisessa yhteydessä.
Tällä kertaa huomauttaisin kahdesta muusta Venäjää koskevasta kirjasta: Novikov-Priboin, neuvostovenäläisen kirjailijan teos Tsushiman meritaistelusta ja Venäjän laivaston tuhosta on kiintoisa ennen muuta siksi, että se selvemmin kuin venäläisten ruhtinaiden ja sivistyneistöön kuuluneiden muistelmat osoittaa, miten läpeensä mätä tuo suuri valtakunta oli. Tämän kirjan luettuaan on vakuuttunut siitä, ettei Venäjä missään tapauksessa olisi kauan voinut välttää tuhoaan, vaikkei maailmansotaa olisi tullutkaan. Toinen kirja, jossa Venäjä itse asiassa on keskeisenä aiheena, on ruotsalaisen vasemmistososialistisen kirjailijan Harry Blombergin kääntymyskuvaus "On aloitettava uudestaan". Blomberghan oli, niinkuin moni muukin läntisen naapurimaamme radikaali, Venäjän olojen tutkija ja tuntija ja vahvasti vasemmistolaisten aatteiden levittäjä. Tuntuu siltä, että tämänkin kirjan alkupuoli on alunperin kirjoitettu aikana, jolloin Venäjä vielä oli hänestä ihannemaa eikä uskonnollinen kääntyminen ollut tapahtunut. Blombergin tyylillisesti etevä kirja on osoitus siitä, ettei ihminen voi elää ilman Jumalaa; jyrkkä kieltäminen on, niinkuin Koskenniemi on sanonut, osoitus siitä, että asianomaisella on houkutus uskoon. Ylpeys ja tyhjyys, hybris ja skepsis kulkivat rinnan; kaikki tyydytykseen ja luomisvoimaan vievät tiet tukkeutuivat. Kristitty Blomberg tahtoo aloittaa elämänsä uudestaan. Hän lausuu aatetovereilleen työväen leirissä totuuksia. "Jollei kristillinen siveysoppi veljeysihanteineen ja uhriajatuksineen olisi kaikesta huolimatta elänyt niin väkevänä pintakerroksen alla, olisi työväenliike jo aikoja sitten tuhoutunut." Yhtä varmaa kuin tämä on, yhtä varmaa on myös, etteivät entiset aatetoverit edes lue, vielä vähemmän he uskovat, mitä ihailtu johtaja sanoo nyt, kun hän ei esitystään väritä määrättyyn suuntaan, vaan uskaltaa puhua totta sekä porvarille että "toverille". Sielunhoitotyössä toimiva, joka tahtoo ymmärtää työväen parhaimmiston ajatusmaailmaa, löytää Blombergin hienosta kirjasta paljon mietittävää.
Huomautimme siitä, ettei Blombergin kirja kenties löydä lukijoita siksi, että hän puhuu totta. Ihmeellinen on maailman tila nykyään! Kuuluisa Itämaiden tutkija Sven Hedin, jolla on aivan erityisiä suhteita Saksaan, on tarkkaan tutkinut oloja siellä ja kirjoittanut kirjan "Nykypäivien Saksa", joka on loistoasuisena ilmestynyt suomeksikin. Kirja on kielletty Saksassa. Mitä se siis sisältää? Ei voi muuta kuin jälleen ihmetellä, ettei totuudella enää ole kotipaikkaoikeutta maailmassa. Kirja on osaksi tyynen tasapuolinen ja asiallinen, osaksi myötämielinen, jopa liioittelevasti kehuva. Hedin, antaa tarkan ja asiallisen kuvan siitä työstä, mitä Saksassa on tehty työväen asunto-olojen, palkkauksen, terveydenhoidon, sivistystyön jne. hyväksi. Meidän työväellemme tätä ei saa sanoa, sillä tämä hyvä ei ole tullut ainoata oikeata tietä, Marxin materialistisen opin välityksellä. Heidän mielestään ei lähinnä ole kysymys työväen parhaasta, vaan eräistä kiihkoisista uskonkappaleista! Mutta mikä Hedinin kirjassa lienee sellaista, mitä ei saksalaisille saisi sanoa? Kyllä on myönnettävä, että Paavolaisen sanomalehtimieskirja ei anna muuta kuin kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta, valppaasti, joskaan ei tasaisen luotettavasti luodusta kokonaiskuvasta, jonka suuri huomioidentekijä tarjoaa nykypäivien Saksasta. Yksityiskohdissa, esim. kirkkokysymyksessä lukijalla kyllä on vastaväitteitä, mutta kokonaisuutena Hedinin teos on alallaan vertojaan vailla.Pako kaupungeista maalle on eräs nykyaikaisen kirjallisuuden johtoaiheita – siis päinvastainen virtaus kuin se vaikea yhteiskunnallinen pulma, jonka työvoiman pako maalta kaupunkeihin muodostaa kaikkialla, myöskin meillä, mistä lisäksi naistyövoimaa muuttaa Ruotsin maatiloille. Tämä aihe on tavallaan taustana Viljo Kojon romaanissa "Talo kalliolla", ja sama aihe toistuu etevän tšekkiläisen ajattelijan ja runoilijan Karel Capekin romaanissa "Kotiinpaluu". Tähän asti olen Kojoa pitänyt lähinnä pienen muodon, novellin, taitajana, mutta hänen uusi romaaninsa on jäntevästi hallittu, voimakas ylistys terveelle maaelämälle, ja kirjan päähenkilön kamppailu talon säilyttämiseksi suvun hallussa ja suvun säilyttämiseksi rappeutumiselta ja sukukiroilta on niitä todellisia elämänongelmia, joiden toivoisi saavan kirjallisuudessamme paljon enemmän huomiota.
Capekin romaani Amerikasta kotiin palaavasta maamiehestä, hänen kotimaanikävästään ja kärsimyksestään on suurta runoutta. Varsinkin teoksen alkupuolen luonnonkuvaukset ovat niin omalaatuisen viehättäviä, että lukijan täytyy niihin uudelleen palata. Mestarillinen tekijä tuo toisinaan mieleen Sillanpään, mutta tämä johtuu kaiketi täydellisen muodollisen taidon samanasteisuudesta; Capekin ongelma on näet eetillisempi kuin Sillanpään biologinen monismi voi myöntää. Capekin kirjassa on väkeviä intohimoja ja värikästä luonnonkuvausta, mutta ennen kaikkea siitä tuntuu suuren runouden humina, joka osoittaa, ettei luova kyky vielä ole kadonnut kirjallisuudesta.Hilda Huntuvuori on kirjoittanut jo pitkän sarjan romaaneja kansamme historian aamuhämärästä, keskiajan aamunsarastuksesta. Uudessa romaanissaan "Vaeltajan virsi" hän kuvaa piispa Tuomaan kuoleman aikoja ja hämäläisten käännyttämistä. Meidän on kristillisellä taholla tunnustettava, että Huntuvuori ei ole saanut osakseen sitä yleistä huomiota ja suosiota, jonka hän puhdashenkisten historiallisten romaaniensa vuoksi olisi ansainnut. Muistan omasta lapsuudestani, mitenkä Carl Georg Starbäckin romaanit ravitsivat nuoren sielun tarvetta sukeltautua kaukaisen aikakauden henkeen. Ammattiarvostelijat eivät ole muodollisten puutteellisuuksien vastapainona kiinnittäneet huomiota siihen, mikä määrä historiallista tietoa, vieläpä suoranaista tutkijanintoa Huntuvuoren kirjoihin sisältyy. Näiden kirjojen ihanteellinen, suomalainen, kristillinen henki oikeuttaa ne pääsemään vakavien kotien kirjastoihin samoin kuin kaikkiin nuorisokirjastoihin. Niiden ääressä kerää moni nuori sielu itseensä tulevaisuuden voimia.