9. Vuonna 1919 Vartijassa ei ollut julkaistu vielä yhtään ns. kaunokirjallista tekstiä. Sellaiseksi (joskin varmaan tahattomaksi) voi vihdoin laskea Pietilän riipaisevan tekstin kokemuksesta oman lapsen kuolinvuoteen äärellä.
"Tuoksuvatko kuihtuneetkin ruusut?"
Lapsen muistolle.Tänään se tapahtui, vuosi sitten. Klo 5,45 aamusella raskaasti työskennellyt rinta puhalsi viimeisen, tuskin huomattavan henkäyksen. Julma, rutonomainen tauti oli murtanut nuoren elämän.
Se kokemus opetti isälle enemmän kuin kaikki opinnot ja elämänkohtalot yhteensä.
Kuinka mieltä järkyttävä taudin ulkonainen kulku olikin, se ei voinut hetkeksikään horjuttaa lapsen sielua sen säännöllisestä tilasta, ja niin muodostui sairasvuode kokonaisuudessaan mitä valtavimmaksi saarnaksi hengen vallasta ruumiillisuuden yli, hyvien voimain iankaikkisesta oikeudesta ja suvereenisesta arvosta. Ei ankarimpienkaan tuskien ja väsymyksen hetkinä lapsi menettänyt kärsivällisyyttään ja kuuliaisuuttaan, ei keskittynyt ajatuksissaan itseensä eikä lakannut muista huolehtimasta. Isä, äiti, siskot, veljet, leikkitoverit, palvelijat – kaikki, joihin hän oli elämässään ollut kiintynyt, olivat jatkuvasti hänen mielikuvitus-, tunne- ja tahtoelämänsä esineenä, niin että omalle itselle jäi tuskin mitään jälelle. Maallinen maja riisuttiin aste asteelta, mutta sielu oli pysyväisesti sama, yhtä hyvä, hellä, rakastava, puhdas, jopa voimakaskin. Vielä kuolinkamppailun kestäessä se paljasti olentonsa niin vakuuttavasti ja monipuolisesti, että selvästi näkyi, kuinka yksistään ulkonaisten keinojen puute esti sitä kehittämästä sisällisiä mahdollisuuksiaan yhtä kirkkaasti kuin aikaisemmin: Ja siksipä, kun maja vihdoin murtui, isän sielu voikin kokemuksen perustuksella riemuita: lapsi ei ole kuollut, hän elää!
Kuinka turhia ovatkaan teoriat elämän ja kuoleman todellisuuksien rinnalla! Miltä surkeilta typeryyksiltä tuntuvatkaan kaikki materialistiset viisastelut sellaisen elämän todellisuuden rinnalla, jossa Jumalan siemen on päässyt tekemään sen, mikä on hänelle otollista. Ne ovat kuin sumua, joka pian haihtuu.
Niin, ihana oli lapsen elämä, ihanampi kuolema. Ei täyttä 9:ää vuotta, ja kuitenkin, kuinka paljon valmista, eheää työtä suoritettuna, kuinka selvät piirteet sielussa, mikä hyvän voima koko olennossa! Mikä vaatimattomuus, ahkeruus, järjestys, huolellisuus, viitseliäisyys, osanottavaisuus; kiitollisuus, mikä ylenmääräinen vastuuntunto sellaisissakin asioissa, joista kukaan ei vedä lasta tilille! Hän oli todellinen äiti, pikku äiti ja iso sisko perheen piirissä.
Kun siihen tuli lisäksi taudissa tapahtuva riisuminen, niin sen näki selvään: kypsä Jumalan vilja!
"Tuoksuvatko kuihtuneetkin ruusut?"
Näin lapsi tiedusteli kuolinvuorokaudellaan pidellessään nimipäiväruusuja uupuvassa kädessään.
Ei hän ymmärtänyt, minkä syvän symboolisen merkityksen sai niissä oloissa, ei aavistanut minkä myöntymyksen siihen jo hetken perästä sisälsi hänen oma kuihtunut maallinen majansa.
Lapsi oli hyvä haju ihmisille, hyvä haju Jumalalle elämässä ja kuolemassa.