8. Ingman lahjoitti Vartijan Antti J. Pietilälle vuoden 1918 lopussa. Pietilä tunnettiin särmikkäänä, mutta vereslihaisen vilpittömänä ja laskelmoimattomana kirjoittajana. Vuonna 1919 hän pohti Synsygus -nimimerkillään ajatonta kysymystä nuoruuden ihanteiden katoamista uran auetessa otsikolla Rikkauden petos.
Rikkauden petos. Työn vaikeuksia itse kokiessani olen usein ajatellut niitä nuoria, jotka katkeamattomana virtana vuodesta vuoteen astuvat yliopistosta kirkon palvelukseen. Kuinka ihanteellisilta ja vilpittömiltä monet heistä näyttävätkään yliopistosta lähtiessään, kuinka vakaa onkaan heidän päätöksensä palvella Herran seurakuntaa. Mutta sitten! Kuluu vuosia puolikymmentä, joskus ei niinkään monta ja heitä ei tunne samoiksi miehiksi. Ihanteet ovat menneet menojaan, ja nuoret miehet ovat pappeja, tavallisia virkapappeja, jotka tuntevat tarkkaan privilegiot ja kerääntyvät synkän päättäväisesti niiden ympärille, joilta toivovat varminta johtoa ja, tukea niiden puolustamiseksi.
Sellaista nähdessään saattaisi itkeä surusta ja suuttumuksesta.
Mikä pilasi miehet? Mikä tappoi ihanteellisuuden?
Rikkauden petos, kaikkein useimmiten rikkauden petos, tulevan hyvyyden toivo jo keskellä apulaisajan kieltäymyksiä. Miehet huomaavat, että heidän oman asemansa vahvistaminen on riippuvainen kirkollisen järjestön, vieläpä ammattihenkisen järjestelmän säilymisestä, ja niin heidän elämänsä suunta on määrätty. Mieluummin vähemmillä ihanteilla varmemmassa asemassa kuin ihanteista rikkaana hulluna haaveilijana, joka voi tuskin mistään päin toivoa tukea ja kannatusta, – niin he näyttävät ajattelevan.
Mutta mitäs näistä nuorukaisista. Hehän ovat yliopistoaikanaan ehtineet niin vähän perehtyä ihanteellisempaan katsantotapaan, että vanhat, "järjestelmän" edut ja perusteet kokemuksesta tuntevat miehet piankin voittavat heidän vastarintansa. Murheellisempaa on nähdä, että vielä sellainenkin mies, jonka tukka on ehtinyt harmaantua vapaammassa työssä, voi seurakuntavirkaan siirryttyään kohta asettua vanhoillisimman privilegiojoukon etunenään ja siten kieltää opintonsa, entiset suhteensa, jopa melkoisen osan omaa elämäntyötään. Sellaista nähdessään joutuu suorastaan kysymään, eikö sitten evankeliumi olekaan elämänvoima, eivätkö ihanteet kestäkään kauemmin kuin tulot pysyvät riittämättöminä ja elämä huolien painamana. Ovatko ihanteet vain todellisia hulluja ja haaveilijoita, ei niitä miehiä varten, joiden kautta olemassaoleva kirkko tehtävänsä toimittaa ?
Tätä minä kysyn ja vapisen sydämessäni ajatellessani sitä mahdollisuutta, että minäkin saisin kerran virkatulot, joita ajatellen voisin sanoa sielulleni: sinun on nyt hyvä olla, nouse, syö ja riemuitse. Sillä hirmuinen on rikkauden petos. Jo muutaman kuukauden kestänyt turvattu asema vuosikymmenien huolten jälkeen voi niin kummasti hivellä jäseniä, tuudittaa mielen niin suloiseen turvallisuuteen ja sellaiseen ulkonaisten ja sisällisten vaarain halveksimiseen, että aivan säikähtää itseään, kun havahtuu näkemään, minne matka pitää. Rikkauden petos on kuin narkoottinen myrkky: kiihdyttävä ja rauhoittava samalla kertaa, mutta aina suloinen ja sokaiseva. Turhaan ei Raamattu aseta ahneutta haureuden rinnalle niiden asiain joukossa, jotka varmimmin riistävät ihmiseltä Jumalan lapseuden ja iankaikkisen elämän toivon.
Rikkauden petos on tällä hetkellä vaarojen vaara meidän kirkollemme.Synsygus.