6. Vartijan toinen, vuonna 1906 aloittanut päätoimittaja Lauri Ingman oli kansanedustaja, myöhemmin professori, pääministeri ja arkkipiispa. Jo ohjelmakirjoituksesta kävi ilmi, että lehti oli siirtynyt täysin uusille linjoille. Ingman sitoutui ajamaan ns. moderneja aatteita: uskonnonvapauden laajentamista, siviilivihkimisen sallimista, ehtoollisvapauden poistamista, teologisen tieteen tunnetuksi tekemistä kirkon piirissä, työväestön ja köyhälistön pyrkimysten kuuntelemista.

Tehtävia.

Ilmeistä on, että Suomen kansankirkko käy kohti tärkeitä ratkaisuja. Uskaltavatko ne, joille tämä kirkko on kallis, rohkealla luottamuksella mennä tulevaisuutta kohti? Vai tuleeko heidän väistyä syrjään ja koettaa viisailla sovitteluilla pelastaa kirkon nykyisestä asemasta ja vaikutusvallasta, mitä mahdollisesti vielä on pelastettavissa? Siinä kysymyksiä, joihin monet kirkkomme ystävät nyt levottomina etsivät vastausta.
Lopullinen vastaus näihin kysymyksiin ei riipu niiden ajatussuuntien kannattajien lukumäärästä, jotka nyt käyvät taisteluun kirkkoa vastaan. Vielä vähemmän se riippuu siitä suurisanaisuudesta, millä he jo etukäteen julistavat kirkon häviötä. Suuria sanoja mahtuu onneksi paljon maailmaan. Mutta se ei liioin riipu niistä ulkonaisista välineistä, jotka kirkon vihollisilla on käytettävänään tai joita he voivat saada vastaisuudessa käytettävikseen. Se riippuu jostain aivan toisesta.
Vastaus kysymykseen, uskallammeko kirkon ystävinä rohkealla luottamuksella mennä tulevaisuutta kohti, riippuu lopullisesti siitä, onko meillä rohkeutta edelleen uskoa, että ne aarteet, jotka kirkko on saanut hoidettavakseen, ovat kalleimmat aarteet, mitä ihmiskunnalle on annettu. Uskallammeko edelleen uskoa, että ehdoton luottamus laupiaaseen Isään taivaassa, joka Pojassansa Jeesuksessa Kristuksessa on valmistanut meille täyden pelastuksen synnin velasta ja vallasta, joka kutsuu meidät perustamansa totuuden, vanhurskauden ja rakkauden valtakunnan jäseniksi, joka on valmistanut meille ijankaikkisen autuuden toivon, – että tämä ehdoton luottamus on kallein lahja, minkä ihmissydän voi saada omistettavakseen, – siitä on kysymys. Jos me oman kokemuksemme perusteella voimme ilolla vastata myöntävästi tähän, silloin emme pelolla ja vavistuksella voi katsella Kristuksen kirkon asemaa kotimaassamme enempää kuin muuallakaan. Satunnaisia hetkellisiä voittoja voidaan tosin eri henkisuuntien törmätessä yhteen saavuttaa satunnaisten, ulkonaisten syitten perustuksella, mutta lopullinen voitto ei riipu mistään muusta kuin kunkin taisteluun käyneen suunnan todellisesta ijankaikkisuusarvosta. Ja kristitty ei voi hetkeksikään epäillä sitä, että evankeliumin tarjoamat Jumalan valtakunnan ijankaikkisuusaarteet ovat äärettömästi arvokkaammat kuin kaikki se, millä kristinuskon viholliset lupaavat tyydyttää ihmishengen syvimpiä tarpeita.
Mutta jos meillä siis on rohkea luottamus siihen, että kirkkomme on säilyvä niinkauvan kuin se hoitaa sille uskottuja, äärettömän kalliita Jumalan valtakunnan armoaarteita, niin muistakaamme, että tämä usko velvoittaa. Se velvoittaa jokaista kirkon jäsentä uskollisesti tekemään työtä Jumalan valtakunnan toteuttamiseksi, siinä asemassa ja niillä lahjoilla, mitkä hän on saanut. Ja se velvoittaa kirkkoa semmoisenaan ja niitä, jotka erityisessä mielessä ovat astuneet sen palvelukseen, moninkertaisella ahkeruudella, innolla ja rakkaudella tekemään sitä työtä, mikä on uskottu heille. Nyt jos koskaan kohdistuvat jokaiseen heistä Vapahtajan sanat: niin kauvan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja, joka lähetti minut; tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä.
Vanhoja työmuotoja on käytettävä innolla ja taidolla, uusia työtapoja otettava käytäntöön, missä se huomataan tarpeelliseksi. Ajan merkit kyllin selvästi kehoittavat kirkkoa tarkasti pitämään huolta siitä, ettei mitään sen tähänastisista toimintamuodoista riistetä siltä siitä syystä, ettei se voi täyttää niitä tyydyttävällä sisällöllä; ajan merkit velvoittavat kirkkoamme katselemaan, miten kristillistä työtä tehdään muualla maailmassa, ottaakseen oppia sieltä, missä todella on jotain opittavaa ja meidän oloihimme soveltuvaa.
Kallis perintö menneiltä ajoilta on kirkollinen kiertokoulumme. Miltei yksinomaan sen varassa oli varsinainen kansanopetus meillä siihen asti kuin kansakoululaitoksemme perustettiin. Siitä pitäen on kiertokoulun tehtävä siinä, missä kansakoululaitos on päässyt hyvään kuntoon, ollut toimia valmistavana kouluna, jonkinlaisena alempana kansakouluna. Laajoja seutuja on kuitenkin edelleen, joissa kiertokoulu on kansan lasten ainoa opetuslaitos. Karsain silmin on tätä. kirkollista koulua useinkin katseltu, ynseästi sitä kohdeltu, niinkuin sen pahempi, usein vanhaa palvelijaa kohdellaan. Kysymys tämän koulumuodon lakkauttamisesta on monasti pohdittu, ja se on nytkin vireillä. Tuskinpa kirkolla on mitään sitä vastaan, että ensimmäinen kansanopetus annetaan toisiin käsiin, kunhan vain on takeita siitä, että nuo toiset kädet ovat taitavampia ohjaamaan kansamme lapsia. Mutta nykyhetkellä olemme vielä niin kaukana siitä päämäärästä, mihin ylemmän kansakoulun järjestämisen alalle pyrimme, ettei voi olla puhettakaan siitä, että täydellinen alempi kansakoululaitos, joka kokonaan korvaisi kirkollisen kiertokoulun, moniin aikoihin saataisiin toimeen. Niin ollen tulee kirkon yhä edelleen omistaa tarkka huomio ei ainoastaan kiertokoulun toiminnan pysyttämiselle sen nykyisellä kannallaan, vaan myöskin tämän toiminnan kehittämiselle. Anteeksiantamaton erehdys olisi, jos kirkko antaisi kiertokoulutyön laimeta, ennenkuin muuta parempaa on saatu tilalle. Ilolla on sentähden merkittävä, että huomattava harrastus kiertokouluasiaan, harrastus opettajien kasvatuksen parantamiseen, heidän taloudellisen asemansa vakaannuttamiseen, kiertokoulun oppisuunnitelman parantamiseen j. n. e. kirkon piirissä on olemassa.
Toinen kirkolle rakkaaksi käynyt vaikka vielä verrattain uusi toimintamuoto on pyhäkoulu. Senkin kehittäminen vaatii kirkon ystäväin tarkkaa huomiota. Olojen pakosta on pyhäkoulu monin paikoin saanut täydentää tai korvata kiertokouluopetusta, joten on ollut pakko uhrata aikaa pyhäkoulussa sellaisiin tehtäviin, jotka oikeastaan eivät kuulu sille. Yleisesti on kuitenkin periaatteessa jo tunnustettu, että pyhäkoulun varsinainen tehtävä on huolehtia lasten kristillistä kasvatusta, ja että se siis ennen kaikkea olisi muodostettava tilaisuudeksi, jossa Vapahtajan rakkautta kirkastetaan lapsille, ja jossa heitä opetetaan pitämään kaikki, mitä Herra Jeesus on käskenyt opetuslapsillensa. Samassa määrässä kuin muu opetustoimi edistyy, pääsee pyhäkoulu omistamaan aikansa kokonaan tälle omalle tehtävälleen. Ja lisäksi on huomioon otettava eräs seikka. On erittäin tarpeellista, että kirkolla silloin kun kansan alkeisopetus siirtyy sen käsistä kuntien ja valtion huostaan, on valmiina toimintamuoto, joka tekee sille mahdolliseksi edelleen täyttää oma velvollisuutensa siihen kuuluvia lapsia kohtaan. Oivallinen tällainen muoto on juuri pykäkoulu, ja siitäkin syystä on ahkerasti tehtävä työtä pyhäkoulutoimen kehittämiseksi. Ikävänä seikkana on merkille pantava, että pyhäkoulutoimen kehityksessä virallisista tiedonannoista päättäen viime aikoina on syntynyt jonkinlainen seisahdus. Seisahdus on tällaisissa tapauksissa alkavan taantumisen merkki, mutta meillä ei tosiaankaan ole varaa menettää mitään siitä, mitä on saavutettu tällä tärkeällä työalalla.
Läheisessä yhteydessä nyt mainitun opetustoimen kanssa on rippikouluopetus. Suureksi eduksi on arvattava se, että seurakuntien papisto rippikoulun kautta saa tilaisuuden tarjota Jumalan valtakunnan kalliita pelastustotuuksia nuorisolle sellaisella ajalla, jolloin nuorison mieli vielä on altis ottamaan vastaan kaikkea mikä on korkeata ja jaloa elämässä. Mutta paljon huolta, intoa ja rakkautta on pantava siihen, että tämä Jumalan valtakunnan totuuksien esittäminen todella tapahtuisi tavalla, joka edistää eikä vähennä niiden vaikutusta nuorison mieleen. Syvällä surulla on tunnustettava, että meillä on paljon hengetöntä, kuollutta ja kuolettavaa rippikouluopetusta, puhumattakaan siitä että on sellaisiakin rippikouluopettajia, jotka elämällään repivät alas sen, minkä sanallaan ovat olleet rakentavinaan. Uskollisuus kirkon Herraa kohtaan vaatii, että tällaiset epäkohdat paljastetaan ja, mikäli se meistä riippuu, korjataan. Mutta on lisäksi myönnettävä, että rippikouluopetus siinäkin, missä sitä lämmöllä ja taidolla harjoitetaan, vielä jättää paljon toivomisen varaa. Niinpä on monasti huomautettu että rippikouluoppilaat usein ovat otettavat huonosti valmistuneina rippikouluun, ja on valitettu että rippikouluopetukseen käytettävä aika on kerrassaan riittämätön. Opetusmetoodiin ja oppisuunnitelmaan nähden on myöskin paljon korjattavaa ja kehitettävää. Jokaisen seurakunnan paimenen suoranainen, kieltämätön velvollisuus on näin ollen kysyä itseltään, mitä hän voisi tässä kohden tehdä sen lisäksi, mitä hän jo tekee, sekä ryhtyä uutterasti poistamaan huomaamiaan puutteita.
Koulujen, sekä oppi- että kansakoulujen uskonnonopeiuksella on mitä tärkein merkitys siinä työssä, joka tarkoittaa pysyttää kansaamme, ja nimenomaan myöskin sen nuorisoa, kristillisen maailmakatsomuksen vaikutuksen alaisena. Ei ole epäilystä siitä, että olisi kansallemme korvaamattomaksi vahingoksi, jolleivät sen koulut tarjoaisi nuorisollemme mitään tilaisuutta tutustua kristinuskoon ja sen julistamaan uskonnolliseen ja siveelliseen maailmakatsomukseen. Epäilemättä on kristinuskon opetuksella koulussa jo yhteiskunnallisessa ja siveellisessäkin suhteessa mitä suurin merkitys, puhumattakaan siitä, että se uskonnolliselle kaipuulle tarjoaa tyydytyksen, jota ei mikään muu voi korvata. Vaatimus, että uskonnonopetus olisi poistettava kouluistamme, onkin meillä ainakin pääasiallisesti lähtenyt halusta vahingoittaa kristillisyyttä. Tuskinpa ne, jotka tätä vaatimusta äänekkäästi esittävät, itsekään aavistavat olevansa kaivamassa hautaa sille, mitä kansassamme on jalointa ja parasta. Niitä vaatimuksia, joita kristillisyydelle vihamielisten suuntain puolelta tehdään uskonnonopetuksen poistamiseen nähden kuoluistamme, on siis meidän puoleltamme jyrkästi vastustettava. Mutta se seikka, että tämän vaatimuksen tueksi viitataan koulujen uskonnonopetuksessa oleviin todellisiin puutteisiin, innostakoon uskonnonopettajia yhä uutterampaan ja taidokkaampaan työhön kaikkien todellisten puutteiden korjaamiseksi
Usein viime aikoina uudistuva valitus siitä, että ainakin paikottain kirkossa kävijäin lukumäärä on vähenemässä, kehoittaa kiinnittämään tarkkaa huomiota seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen ja erityisesti nimenomaan saarnaan. Varmana täytynee pitää, että ahkerampi kirkossakäyminen aivan usein aikaisemmin on johtunut enemmän vanhasta, kunnioitettavasta tavasta, kuin todellisesta sisällisestä rakennuksen tarpeesta. Mutta johtui tuo kirkossa käyminen siitä taikka tuosta syystä – niin kauvan kuin kansa kävi kirkossa, joutui se joka tapauksessa siellä Jumalan sanan vaikutuksen alaiseksi, ja seuraus epäilemättä usein, erittäinkin missä oli innokkaita Jumalan sanan palvelijoita, oli, että moni, joka aluksi oli käynyt kirkossa tavan vuoksi, lopuksi kävi siinä todellisesta sydämen tarpeesta. Mutta ilmeistä on, että kirkollinen tapa tässä kohdin on häviämässä eikä sitä oikeastaan sovi surra, kunhan vain saadaan jotain parempaa sijaan. Kun ihmiset eivät enää vanhasta tavasta tule kirkkoon, on velvollisuutemme koettaa muodostaa jumalanpalvelus sellaiseksi, että he tulevat sinne saadakseen todellista tyydytystä sydämensä syvimmille tarpeille. Ilmeistä on, että tämä asettaa jumalanpalvelukseen ja nimenomaan saarnaan nähden suuria vaatimuksia, mutta sitä emme saa säikähtyä. Päinvastoin tulee meidän pitää varmana, että aivan läheisessä tulevaisuudessa kansan kirkonkäynti kokonaan tulee riippumaan siitä, mitä kirkossa kansalle tarjotaan. Se aika, jolloin suuriakin ihmisjoukkoja saattoi sunnuntai toisensa jälkeen, vuosi toisensa perästä, kerääntyä Herran huoneeseen, vaikka jumalanpalveluksen toimittaminen monasti oli hengetöntä ja konemaista, saarna sisällyksetöntä sanatulvaa tai huonoa konseptin sisälukua, se on kohta ohi, joko me sitä sitten suremme taikka siitä iloitsemme
Ulkomailla pohditaan nykyään paljon kysymystä, millaisen nykyajan saarnan tulee olla, ja vastauksia esitetään monenlaatuisia. Mutta varmaa on, että on olemassa yksi päävaatimus, joka on saarnalle asetettava, jos tahdomme että ihmiset tulisivat jumalanpalveluksiimme, ja se on että saarnat ovat voimakkaan, lämpimän kristillisen hengen läpitunkemia. Rakennusta ihmiset pyytävät saada kirkossa, ja henki, elävä, harras, lämmin kristillisyyden henki, Jumalan rakkauden ja totuuden henki, se se on, joka eläväksi tekee. Olkoon saarna kuinka raamatullinen ja tekstinmukainen, olkoon se kuinka loistavasti esitetty tahansa, ellemme tunne siinä mitään merkkiä Jumalan hengen voimasta, niin se ei vaikuta. Missä sitä vastoin saarnaajan esitys on lämpimän, hartaan kristillisyyden kannattamaa, siellä yksinkertainenkin todistus tunkee sydämiin. Silti älköön olko sanottu, ettei olisi asetettava mitään muita vaatimuksia nykyaikaiselle saarnalle. Epäilemättä on saarnaajilla täällä meillä hyvinkin paljon oppimista sekä muodollisessa että aineellisessa suhteessa siitä, mitä muualla maailmassa saarnaan nähden on huomattu tarpeelliseksi. Olkoon vain kirkon miesten erityisen huolenpidon esineenä saada jumalanpalvelus ja etenkin saarna kaikin puolin sellaiseksi, että ne antavat seurakuntalaisille sen uskonnollisten tarpeitten tyydytyksen, mikä niiden tulee antaa.
Enemmän ehkä kuin kirkon toiminta yllä esitetyissä niin sanoakseni virallisissa muodoissa, vaikuttaa kirkon palvelijain ja ystäväin toiminta elämän moninaisissa "epävirallisissa" olosuhteissa. Onhan kristinusko aina siellä, missä se on ollut elävä, tuntuvimmin osoittanut voimansa sellaisissa tilaisuuksissa kuin esim. sairasvuoteiden ääressä, köyhien ja unohdettujen auttamisessa, kaikellaisten hengellisesti ja ruumiillisesti onnettomien, sorrettujen ja vääryyttä kärsivien kohtalon lieventämisessä j. n. e. Ja varmaa on, että meidänkin aikamme kovasti kaipaa rakkautta, elävää, todellista rakkautta, vaikka sitä monasti ei tahdota myöntää. Vihan julistajia on nykyään paljon, mutta ei yksikään ihmissydän voi lopullisesti tyytyä vihaan. Kristinuskolle vihamieliseltä taholta tyrkytetään kansallemme sitä oppia, että kristinusko muka aina vain tukee vallassa olevia, että erittäinkin köyhälistölle ei ole siitä mitään odotettavana, ja surulla näemme että moni uskoo tällaista puhetta. Kirkon vastaus tällaiseen puheeseen olkoon innokas toiminta sanalla ja työllä oikeuden ja rakkauden vaatimusten toteuttamiseksi yhteiskunnan elämässä. Ja jokainen kirkon ystävä pitäköön pyhänä velvollisuutena kaikessa käytöksessään ja toiminnassaan todistaa olevansa hänen opetuslapsensa, joka itsestänsä sanoi, ettei hän ollut tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaaksi monen edestä. Liian paljon saavat ne, jotka yhteiskunnassa sanan varsinaisimmassa merkityksessä kantavat päivän kuorman ja helteen, kokea kiittämättömyyttä ja kovuutta, onpa usein niinkin, että kun he olojen pakosta, ehkä aivan ilman omaa syyttään, joutuvat yhteiskunnan avun tarpeeseen, niin tuo apu annetaau heille perin virallisella, ehkä suorastaan nöyryyttävälläkin tavalla. Kuinka toisellaisen vaikutuksen tekeekään apu, jos avunantajalla on se mieli, jota kuvataan sanoissa: minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin vieras ja te otitte minut huoneeseenne; olin alastonna, ja te vaatetitte minut; sairastin, ja te kävitte katsomassa minua; olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.
Olen täten jo viitannut erääseen vaatimukseen, jonka mielestäni nykyaika erityisesti asettaa kirkolle: kirkon rnaallikkojäsenten tulee enemmän kuin tähän asti tuntea ja tunnustaa kirkon asia omaksi asiaksensa. Liiankin kauvan ovat maallikkomme tottuneet pitämään kirkon asiaa pappien asiana, he ovat pitäneet itseänsä pääasiallisesti kirkollisen toiminnan ohjektina, mutta eivät ole käsittäneet että heidänkin tulee olla kirkollisen toiminnan subjektina. Hyvin järjestetty seurakunnallinen maallikkotoimi on kuitenkin pidettävä aivan evankelisen kirkon periaatteiden mukaisena, ja erityisesti nykyaikana on se mitä tärkein elinehto kirkolle. Selvää on että jo äsken mainitsemani pyhäkoulutyö on seurakuntien maallikkojäsenten vapaaehtoisesti suoritettava. Seurakunnallinen diakaniatoimi on toinen jo olemassaoleva työtapa, jossa etupäässä kysytään seurakuntien maallikkojäsenten apua ja kannatusta. Mutta on epäilemättä tarpeen ottaa käytäntöön uusiakin työtapoja, joissa kristillismielisten seurakuntalaisten apua tarvitaan. Niinpä vaatisi kauan pohdittu kysymys, miten olisi pidettävä huolta ripille lasketusta nuorisosta, jo käytännöllisiä toimenpiteitä. Kristilliset nuorten miesten ja nuorten naisten yhdistykset ovat ainakin paikoittain osoittautuneet sopivaksi muodoksi tälle työlle, mutta selvää on, että työtaakka tällaisissa yhdistyksissä suuressa määrin tulee lepäämään juuri maallikkojen hartioilla. Kristillismielisten työmiesten puolelta kuuluu myöskin monin paikoin henkisen tuen ja kannatuksen pyyntö. Laaja ja monipuolinen lähetystyö vaatii sekin harrasta osanottoa kirkon maallikkojäsenten puolelta. Eloa on näin ollen paljon ja työväkeä vähän; saakoon elon Herra lähettää meille runsaasti maallikoita seurakunnalliseen työhön. Työn menestys ja asian oma luonto tietysti vaatii, että seurakuntien papisto tarmokkaasti ja taidokkaasti astuu johtamaan ja edistämään kaikkea tässä mainittua seurakunnallista työtä.
Erityistä huomiota ansaitsee vielä kysymys kirkon suhteesta teologiseen tieteeseen. Kokemus selvästi todistaa että kirkko, pysyäksensä kaikin puolin niiden vaatimusten tasalla, mitkä kukin aika sille asettaa, ehdottomasti tarvitsee teologista tiedettä, ja että teologisen tieteen halveksiminen ennen pitkää kirkossa itsessään kehittää ahdasmielisyyttä ja kuollutta puhdasoppisuusintoilemista. Kuitenkin pitävät monet kirkon ystävät sekä meillä että muualla nykyään teologista tiedettä kirkon ehkä vaarallisimpana vihollisena. Syyt tähän ovat moninaisia. Huomaa selvästi, että monella, joka suuriäänisesti moittii "uskotonta" tiedettä, on perin hämärät käsitykset siitä, mitä nykyaikainen teologinen tiede todellisuudessa on. Siinäkin toteutuu vanha kokemus, että kuta vähemmän tietoja on jostain asiasta, sitä helpommaksi käy lausua varma mielipide siitä. Osaksi taas vastenmielisyys myöskin riippuu siitä, että tieteellinen kehitys oman luonteensa mukaan aina jossain määrin on kulkenut ja kulkee kirkollisen kehityksen edellä. Kirkko on kehityksessään verrattain hidas, ja sen tuleekin olla, sillä äkkinäiset, vaillinaisesti tai huonosti perustellut muutokset saavat tuskin millään alalla aikaan niin paljon turmiota kuin kirkollisella. Tieteen tehtäviin taasen kuuluu edistää kehitystä valmistamalla uusille, oikeammille mielipiteille ja paremmille muodoille sijaa yleisessä käsityksessä. Hyvin ymmärrettävää on näin ollen, että moni kirkon vilpitön ystävä pitää teologista tiedettä kirkolle vaarallisena vastustajana, erityisesti silloin kun välimatka tieteen ja kirkon kehityskannan välillä näyttää arveluttavan suurelta. Mutta myönnettävä on myöskin, että monet teologisen tieteen nykyisistä edustajista, erityisesti myöskin Saksassa, jonka oloja meillä parhaiten tunnetaan, ovat antaneet oikeutettuakin aihetta epäilyksiin kirkon miehille. He eivät aina ole ottaneet huomioon, että uskonnollisten kysymysten pohtiminen vaatii erityistä varovaisuutta, vaatii tyyntä punnitsemista ja mielenmalttia, vaatii ennen kaikkea todellista oppilas-mieltä, joka tuntee ja tunnustaa, että me näissä asioissa "ymmärrämme puolittain", mutta joka rehellisesti pyrkii kasvamaan totuuden tuntemisessa.
Olisi varmaankin kirkollemme suuri onnettomuus, jos meillä syntyisi samallainen ristiriita teologisen tieteen edustajain ja kirkon miesten välillä, kuin muutamissa muissa maissa on syntynyt. Toiselta puolen on selvää, ettei tälläistä ristiriitaa voida välttää millään keinotekoisella tavalla. Parhaiten vältetään ainakin vaaralliset yhteentörmäykset, jos teologisen tieteen ja kirkon edustajat pysyvät persoonallisesti lähellä toisiaan, tarkasti seuraavat toistensa harrastuksia, vilpittömästi pyytävät ymmärtää toisiaan ja ehdottomasti ovat valmiit tunnustamaan totuudeksi sen, mikä totuudeksi todistetaan, oli se sitten vaikka jyrkässäkin ristiriidassa vanhojen ennakkoluulojen kanssa. Keskustellen asiat selviävät, kunhan vain keskustelut ovat asiallisia ja tapahtuvat kristillisyyden hengessä ja kristillisyyden todellista edistämistä silmällä pitäen.

Hakemisto