4. Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa Bergroth oli jyrkkä myöntyväisyyspuolueen mies. Vartijassa hän leimasi vuonna 1892 nuorsuomalaiset puolueeksi, jonka monien naamarien takaa "irvistää Kristusviha".
Keskustelun alaisena on viime aikoina ollut, josko n. k. nuorta puoluetta ollenkaan on olemassa. Toiset ovat väittäneet, ettei sitä ole olemassa, toiset sitä vastoin ovat jo ryhtyneet kirjoittamaan sen historiaa. Minusta ei ollenkaan tarvitse epäillä sen puolueen olemassa oloa. Päin vastoin tulee epäillä, jos sen nimi "nuori" puolue on oikein valittu, sillä minusta se puolue on yhtä vanha kuin vastainenkin, viha Kristukseen yhtä vanha kuin rakkaus häneen, ja hän, Kristus, kuitenkin nyt seisoo meidän maassa niinkuin useimmissa muissakin rajapyykkinä puolueiden välillä. Ilettävää on nähdä, kuinka yleisön edessä käytetään naamaria, jotta se ei näkisi tämän kannan oikeaa luontoa. Välin se naamari on "liberaalisuus", "vapaamielisyys", välin "viikingiläisyys", välin "suomenmielisyys" joko siinä tai tuossa muodossa. Ja yleisö pettyy, sentähden että se tahtoo tulla petetyksi. Se ei tahdo nähdä eikä sentähden näe, että tuon erinkaltaisen naamarin takana irvistää sitä vastaan sama muuttumaton Kristus-viha. Siinä kyllä kaikesta muusta erilaisuudesta huolimatta ollaan yksimielisiä, että häntä vastaan tulee taistella, vaikk'ei tätä taistelua niinkään julkisesti vielä tahdota paljastaa. Vielä vain muka kirkkoa, sen suvaitsemattomuutta ja sen pappeja vastaan taistellaan. Tiedetään kyllä, että kirkkomme on kristinuskon vahvin rintavarustus maassamme. Sentähden sitä vastaan yhäti salaisesti hyökätään, uurtamalla sitä perustusta, jolla se seisoo, julkisesti hyökätään vain silloin, kuin joku tapahtuma antaa edes näennäistä syytä, jottei tuo viha astuisi niin julkeasti näkyviin. Tämä puolue on jo kauan vallinnut maamme ruotsalaisissa suurissa äänenkannattajissa, se on taputtanut käsiään niille vieraskansaisille uudenajan apostoleille, jotka täällä ovat selittäneet ihmis-eläimen taipumuksia, se teki reklaamia tuolle provisori Berghäll-raukallekin, joka nyt "tekee jumalankieltämisessä" Amerikassa, vaikka kansalaisemme siellä näyttävät olevan niin tarkkasilmäisiä, että he heti huomaavat miehen hengellisen tyhjyyden. Että tämä suunta suomalaisessakin yleisössä saisi jalansijaa, sen näkemiseen ei tarvinnut tosiaankaan paljon profeetallista kykyä. Vaikeampaa oli sitä vastoin aavistaa, että se, kun se vähitellen maaseutujen lehdissä hiipi esiin ja viimein sai oman äänenkannattajan Helsingissä, saisi kannatusta monelta vakamieliseltäkin kansalaiselta, jopa muutamat papitkin sen äänenkannattajaa tilasivat, joku siihen kirjoittikin. Kieltää tämmöisen puolueen olemassa oloa on vaarallista. Se on tunnnustettava puolueena, mutta tunnettava semmoisena kuin se perusjuuristaan on, ja sitä vastaan tulee taistella pelkäämättä sen huutoja. Minusta Suomen papiston ja kristityn kansan tulee tähän taisteluun ryhtyä pontevammin kuin ennen. Se on sen velvollisuus. Sen suunnan kannattaminen tavalla tai toisella on minusta luopumien siitä Herrasta, joka tähän asti on ollut tämän kansan korkein kuningas ja joka on sen ainoa turva. Tätä vakuutukseni mukaan lausuessani, myönnän mielelläni, että monet suunnan kannattajista epäilemättä käsittävät asian toisin kuin minä eivätkä siinä näe Kristus-vihaa. Luulen että he ajan pitkään saavat nähdä, että he ovat pettyneet, mutta olkoon heidän varalleen sanottu, että tässä olen lausunut mielipiteeni siitä syvälle ulottuvasta periaatteesta, joka tätä nykyä meilläkin on ainoa selvä puolueiden jakaja, enkä ole tahtonut yksityisiä henkilöitä loukata.