1. Vartija perustettiin vastustamaan muun muassa "jumalatonta ja rietasta nykykirjallisuutta". Näytteenä tästä ensimmäisen päätoimittajan Elis Bergrothin arvio Minna Canthin Salakari -romaanista lehden perustamisvuonna 1888.
Samana vuonna Vartijassa ilmestyi myös arvio kirjailijana tuntemattomaksi jääneen Aatto Suppasen romaanista Kotivarkaus. Se oli esimerkki "hyvästä" kirjasta, koska siinä paha saa palkkansa.

Minna Canth, Salakari. Helsingissa 1887. G. W. Edlund, kustantaja.

Rouva Canth'illa on suomenkielisten kirjailijain joukossa niin etevä sija ja hänen kykynsä on niin suuri, etta meidän kansamme hänen kynästänsa saattaisi saada mitä arvokkaimpia lahjoja. Utelijaisuudella otetaan sentähden hänen kirjansa vastaan ja yleistä huomiota ne aina herättävät. Sekin kirja, josta nyt käymme ajatuksemme lausumaan, oli kauan odotettu. Sanomalehdissä oli jo ennen sen ilmaantumista kerrottu, että rouva Canth ei enään seisonut aivan samalla kannalla kuin edellisissä kirjoissansa. Sitä suuremmalla utelijaisuudella tästä syysta kirjaa odotettiin. Jouluksi se viimein ilmaantui. Yleisö kiiruhti ostamaan, sanomalehdet arvostelemaan. Kun emme, parhaimmalla tahdollakaan, voi näihin yleisesti kiittäviin arvosteluihin yhtyä, pidämme omantunnon asiana tästä kirjasta lausua monen mielestä varmaan kummalliset ja vanhentuneet mielipiteemme. Itse kertomuksen juoksuun emme tahdo kajota - siitä ovat jo muut sanomalehdet kyllin kertoneet - ainoastansa sen kannasta muutamat sanat.
Varsin tuskallisen vaikutuksen teki kirja meihin sitä lukiessamme. Lihalliset himot ja niiden kehkeytyminen ovat siinä varsin juurta jaksain esitetyt, niinkuin tietysti meidän aikaisessa kirjallisessa tuotteessa ainakin, ja loppu on niin kolkko kuin suinkin pyytää voi. Viettelijä, maisteri Nymark, ei mitään rangaistusta saa, vaan jatkaa vanhaa elämätänsä. Viimeiset sanat, jotka häntä kirjassa koskevat, ovat ne, jotka selittävät, että hän jonkun "kauniin" naisen kanssa rientää rekiretkelle, samassa kun hänen himojensa saalis rouva Karell on kuolemaisillansa. Saattaa olla, että maisteri Nymarkin tekoja tehdään meidän maassamme. Jos nyt kirja vaikuttaisi sen, että joka perhe sysäisi niiden tekijät tyköään ja että joka nainen ymmärtäisi heitä peläta kuten ruttoa ja enemmän kuin ruttoa, niin olisi se vaikuttanut hyvää ja me tervehtäisimme sen ilmaantumista ilolla. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi on kirja kirjoitettu tavalla, joka ei sammuta, vaan päinvastoin voi herättää lihallisia himoja ja antaa aihetta mielikuvituksiin, jotka eivät suinkaan ole hyvät ja puhtaat, ja sentähden, me sanomme sen suoraan, on kirja niin vahingollinen, ettemme hennoisi antaa sitä kenenkään käteen. Vakuutetut olemme kylla siitä, että rouva Canth sisimmässa sydämmessään vihaa sekä maisteri Nymarkia, että hänen tekojaan, mutta hänen kirjansa meidän luullaksemme on lihallisten himojen ja riettaitten mielikuvitusten herättämisellä enemmän maisteri Nymarkille avullisena toimittamaan hänelle uusia voittoja, "luonnon riemuhetkiä", kuin pelottamaan ihmisiä hänestä pois, ja näinhän teos juuri vastustaa omaa tarkoitustansa, repii rikki, mitä se tahtoi rakentaa. Löytyy valokuvia, luonnon mukaan otetuita, joita ei mikään kunnon kauppias myy, ja joita ei kenkään siveellinen ihminen osta, sentähden etta ne ovat omiansa himoja herättämään. Sanmankaltaisia kuvia, ihmeen hienoja, voi kynälläkin piirustaa, ja ikävää, varsin ikävää on, että tämmöiset kuvat astuvat esiin joulupöydillemme, häiritsemään joulun suurta rauhaa niiden tykönä, jotka ovat olleet onnettomat tietämättänsä tätä kansilla peitettyä, nerolla ja taidolla sanoihin puettua epäsiveellisyyttä ostamaan.
Itse se asia, josta kertomus puhuu, ei siis meitä miellytä eikä myöskään se tapa, jolla tästä asiasta puhutaan. Emme myös usko, että maamme kirjallisuus tämän kaltaisista tuotteista rikastuu tai sen kansa niiden lukemisesta paranee ja jalostuu. Sentähden soisimme, ettei rouva Canth, joka niin ihmeen taitavasti ja hienosti voi piirtää kuvia kansamme elämästä, tuhlaisi aikaansa ja kykyänsä tämmöisiin tehtäviin.
Mutta kun tässäkin teoksessa se, joka varsinaisen ja kovan rangaistuksen olisi ansainnut, maisteri Nymark, ihan rankaisematta jää uusia samankaltaisia tekoja tekemään, samalla tavalla kuin Risto "Tyomiehen vaimossa" ja Salmela "Hannassa", näyttää siltä, kuin rouva Canth johdonmukaisesti tahtoisi kieltää sen, että siveellisiä voimia on olemassa, niin väkeviä, ettei kenkään peräti pääse niiden vaikutuksen alta. Nuo Ristot, Salmelat ja Nymarkit, joidenka sisimmät sielun värähdykset meille esiintyvät, kuvataan niin paatuneina, ettei heissä enään mitään hyvää ole jälellä, ei mitään, johon nämä siveelliset voimat edes hetkeksi vaikuttavat. Me puolestamme luullemme, että joka ihmisessä vielä on joku jäännös Jumalan kuvasta ja ettei hän täällä eläessänsä koskaan niin peräti pääse Jumalan siveellisestä maailman järjestyksestä, ettei se hänen omassatunnossansa kumminkin joskus hetkeksi tuomitsevana ja rankaisevana vaikuta. Nuo perkeleet ihmis-muodossa, joita muutamat kirjailijat niin suurella mieltymyksellä kuvaavat, ovat meidän vakuutuksemme mukaan olemassa ainoastansa heidän omassa mielikuvituksessansa eivätkä siis ole luonnon mukaiset, kuinka luonnon mukaisilla väreillä ne kuvataankin. Niin väkevä kuitenkin Jumala on, ettei kenkään peräti pääse hänen vaikutuksensa alta, ja se, joka tahtoo saada juoppouden, haureuden tai muut riettauden vallat niin voimakkaiksi, että ne kokonaan hänen vaikutuksensa poistavat, se tahtoo jossakin määrässä sysätä Jumalan hänen valtaistuimeltansa ja vähentää hänen voimaansa.
Mutta "Salakarissa" samaten kuin muissakin rouva Canthin viimeisissä teoksissa kosketellaan myös kristinuskoakin. Johannaa "Työmiehen vaimossa" tulevat muutamat lavertelevat ämmät, jotka eivät mitään tosi kristillisyydestä tiedä, lohduttamaan muka kristinuskon nimessä. Tämmöisestä laverruksesta hän tietysti ei mitään lohdutusta saa ja sentähden hän onnettomana kuolee. Hanna jättää rukoilemisen, sillä Jumala ei kuule rukousta, ja hän jää toivottomana elämään. Alma Karellia lähestyy kristinusko Maijaliisassa, jonka koko kristillisyyden tieto näkyy olevan siinä, että se, joka usein rukoilee "isä meidän" rukouksensa, saa rauhaa. Sentähden hän rupee, kun rouva tuskastuneena pyytää: "rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani", "Isä meidän" rukoustansa sopertamaan, nukkuen ennenkuin hän pääsee sen keskiväliin. Meistä tuntuu tämmöinen kristinuskon alituinen esittäminen pilkan teolta. Niin kauan kuin tätä pilkan tekoa jatketaan, niin kauan me puolestamme surkuttelemme sekä rouva Canthia että sitä kansaa, jonka joukossa hänen kirjansa saavat lukijoita. Tämmöiset kirjat asetaan tosiaankin "salakarina" tämän kansan tielle, ja jos kirjoituksemme edes jollekin saisi olla viittana, joka saattaisi hänen niitä kokonaan välttämään, olisimme voittaneet yhden tarkoituksen tällä kirjoituksellamme.
Mutta toinenkin tarkoitus olisi vielä voitettava. Kristityn kansan meidän maassamme tulee kantaa rouva Canth esirukouksissansa Jumalan istuimen eteen. Jos hän kerran pääsee siitä salakarista, jota vastaan hänen uskonsa on särkynyt, niin että hän löytää autuutensa kallion Kristuksen, silloin hän näet panee suuret lahjansa tämän Herransa asiaa edistämään ja silloin vasta meidän kansallemme on hänen teoistansa todellista hyötyä!

Elis Bergroth.

Kotivarkaus, Kuvaus Itä-Suomesta, kirjoitti Aatto S. Porvoossa. Werner Söderström, 86 siv. 8:0; hinta 1 m. 50 p.

Tämän novellin kirjoittaja on ympäri Suomea tunnettu oivalliseksi suomentajaksi, jonka vuoksi ei tarvitse epäilläkään, ettei kieli tässä hänen alkuperäisessä teoksessaan olisi sujuvaa, soinnukasta ja puhdasta.
Novelli, joka koskee kansassamme, ainakin Itä-Suomessa, usein tavattavaan, kipeään epäkohtaan, nimittäin kotivarkauteen, on kirjoitettu realistiseen suuntaan. Meidän päivinämme tämä kirjoitustapa ei ole mitään harvinaista, sillä ainakin useimmat nykyiset kirjailijamme ovat realisteja. Mutta kun kirjailija teoksessaan paljastaa jonkun yhteiskunnassa vallitsevan paheen, voi hän helposti joutua kahteen yksipuolisuuteen. Hän voi panna tuon paheen joko yksityisen tai yhteiskunnan syyksi kokonansa. Monet kirjailijat ovat joutuneet jälkimäiseen yksipuolisuuteen. Aatto S. ei kuulu semmoisten joukkoon. Hän kulkee mielestäni kultaista keskitietä, sillä vaikka hänen teoksessaan mainitut pahantekijät puolustavatkin itseänsä usein sillä, että monessa muussa talossa samoin tehdään, he kuitenkin toiselta puolelta suurimman syyn pahuuteen tuntevat olevan itsessänsä tai väärin käytetyssä vapaudessansa.
Mutta kirjailija voi sittenkin joutua harhatielle, vaikka onkin löytänyt kultaisen keskitien pahuutta paljastaessaan. Hän voi esitellä tuon paheen siinä muodossa ja sillä tavalla, että se lukijassa herättää ainoastaan mieltymystä, eikä ollenkaan, tai varsin vähän inhoa. Mutta Aatto S. puhuu paheesta tavalla semmoisella, ettei se voi herättää muuta kuin inhoa ja halveksimista. Hänen kirjansa ei siis ole kelleen vaarallinen, vaan päinvastoin opettavainen. Se puhuu siveydestä kristinopin perustuksella, ja siitä voi siis hyötyä niin hyvin vanha kuin nuori, niin hyvin ylhäinen kuin alhainen.
Tekijä osoittaa selvästi, ettei paheen kanssa ole leikkimistä, koska synnin tekijästä ennen pitkää tulee synnin orja. Perheessä, jossa kertomus liikkuu, on tuskin yhtään nimilehdessä mainittuun syntiin syytöntä. Isäntä varastaa veronmaksussa pappia, emäntä kotona isäntää, tytär ja kaksi poikaa vanhempiansa. Isännän varoitukset ja neuvot eivät saa toivottua muutosta aikaan. Vanhimman pojan taloon tuoma miniä, kansakoulun läpikäynyt ja siveellinen henkilö, joka tyttönä ollessansa, huolimatta omantuntonsa varoituksesta, ei voinut pidättää itseänsä salaa annettua tavaraa vastaanottamasta, ponnistelee taloon tultuansa huonolla menestyksellä talon yhteistä helmasyntiä vastaan. Muutoksen talossa sai aikaan vasta keskimmäisen pojan syvä lankeemus. Tämä, kansakoulun läpikäytyänsä, tuli lyseoon, mutta ilmoittamatta mitään asiasta vanhemmillensa, erosi pian koulusta, jossa terävän ymmärryksensä tähden oli etevimpiä oppilaita, ja otti vastaan tarjotun paikan erään kauppiaan konttorissa, jonka ohessa hän myös sai työskennellä kaupungin postikonttorissa apulaiskirjurina. Hän saavutti aluksi esimiestensä suosion toimeliaisuutensa vuoksi. Mutta himo varkauteen, johon hän oli tottunut ensin kotonansa, kasvoi suuremmaksi koulussa, vaikkei opettajat siitä saaneet tietoa, kunnes hän kauppiaan ja postimestarin palveluksessa ollessaan alkoi yhä tiheämmin varastella puodin rahalaatihosta ja vakuutetuista kirjeistä. Kuitenkin sai hän, jota tosin oli rikoksiin syylliseksi epäilty, sitovien todistuksien puutteessa pitää paikkansa, mutta peljäten erään häntä tuntevan henkilön kautta kepposensa ilmi tulevan, karkasi, isännän lähettämänä eräälle kauppamatkalle Pietariin, sieltä Amerikkaan ja lähetti Englannista kirjeen, jossa selitti kaikki rikoksensa, vanhemmillensa, jotka hänen vehkeistänsä palveluspaikoissa eivät mitään tienneet. Tuo kirje ja samaan aikaan kirkossa luettu "yleinen peräänkuulutus" iskevät salaman tavalla vanhempiin ja koko kotijoukkoon. Nyt kaikki huomasivat, mihin kotivarkaus saattaa. Syylliset päättävät Jumalan avulla tehdä parannuksen. Karannut poika onnistuu Amerikassa niin, että suorittaa kaikki varastamansa rahat kasvuineen takaisin, mutta ei jää kuitenkaan ilman rangaistusta, sillä kotimatkalla ollessansa hän hukkuu laivaväestön kanssa Atlantin meren kuohuviin aaltoihin.
Semmoinen on lyhyesti juoni kertomuksessa, joka lopussa muuttuu jännittäväksi. Olisin vain toivonut, että hinta olisi ollut vähän pienempi, koska siten kirja olisi voinut saavuttaa tavallista suuremman menekin.

A. Auvinen.

Hakemisto