Vartija 5-6/2005
• Pääkirjoitus
• Pakina

Vartija 4/2005
• Pääkirjoitus
• Pakina

Vartija 3/2005
• Pääkirjoitus
• Pakina

Vartija 2/2005
• Pääkirjoitus
• Pakina

Vartija 1/2005
• Pääkirjoitus
• Pakina

Vartija 2004

Vartija 2003

Julkaisija

Artikkeleita vuosien varrelta

Värikäs historia

Tilaukset

120 vuotta suomalaista kirkko- ja kulttuurihistoriaa         
Martti Mäkisalo

(Lue ja tulosta teksti-(rtf) tai pdf-asiakirjana)

”Varsin tuskallisen vaikutuksen teki kirja meihin sitä lukiessamme. Lihalliset himot ja niiden kehkeytyminen ovat siinä varsin juurta jaksain esitetyt, niin kuin tietysti meidän aikaisessa kirjallisessa tuotteessa ainakin. Ja loppu on niin kolkko kuin suinkin pyytää voi. Viettelijä, maisteri Nymark ei mitään rangaistusta saa, vaan jatkaa vanhaa elämätänsä... Sentähden, me sanomme sen suoraan, kirja on niin vahingollinen, ettemme hennoisi antaa sitä kenenkään käteen.”

Näin kirjoitti Vartijan ensimmäinen päätoimittaja Elis Bergroth lehden ensimmäisessä kirjallisuusarvostelussa v. 1888. Arvostelun kohteena oli Minna Canthin uutuus Salakari.
Arvostelun jyrkkä sävy ei ollut suinkaan yllätys, vaan ennalta odotettu, jopa ennalta luvattu kannanotto. Kuukautta aikaisemmin oli näet vasta perustetun vartijan juhlavassa ohjelmakirjoituksessa luvattu mm. seuraavaa:

Monista uusimmista kirjallisista tuotteista kansamme kielellä on itse sitä kristillistä katsantokantaa vasten astuttu, jopa piston ensisijassa on maassamme puolustettava… Sanomalehtiä on olemassa, joiden makupalana on kirkon ja kristillisyyden ivaaminen… Parasta on sen tähden jo aikanansa ryhtyä niiden vastustamiseen.

Itse asiassa koko Vartija oli syntynyt papiston ja kirkollismielisten vastauksena ajan haasteisiin. 1800-luvun lopulla maahan myrskytuulen lailla saapuneet kirkko- ja
uskontokriittiset virtaukset, liberalismi ja naturalismi sekä toisaalta vapaakirkolliset suuntaukset olivat saattaneet Suomen luterilaisen kirkon ennen kokemattomaan tilanteeseen.
Kirkon ikivanhaa auktoriteettiasemaa ei ainoastaan kyseenalaistettu, vaan monet asettivat sen ja koko uskonnon pilkan ja ivan kohteeksi.
Kirkon oma kenttä oli kuitenkin varsin hajallaan. Herätysliikkeet olivat luoneet omia rintamalinjojaan, yliopistoteologiassa vallitsi ns. välitysteologia sekä beckiläinen raamattuteologia, joista kumpikaan ei kyennyt aikansa aatevirtausten kanssa sellaiseen keskusteluun, jonka vastapuolikin olisi noteerannut. Apologia oli lähinnä aikojen pahuuden voivottelua tai ajan ilmiöiden mitätöimistä. Saksassa liberalismin paineissa syntynyt ja ajan aatevirtausten kanssa keskustelukykyisempi ns. ritschiläinen teologia ei ollut vielä saapunut Suomeen.
Monella tavoin hämmentävässä ja sekavassa tilanteessa keskeiseen rooliin nousi lopulta ns. kirkollinen suuntaus, joka alkoi hahmottua v:sta 1887 pidettyjen yksityisten pappeinkokousten myötä. Kokousten tarkoituksena oli tiivistää papiston rivejä yhteisen tunnustuksen ympärille. Liike oli lähinnä moraalinen ja opillinen ryhtiliike, jolle tärkeintä oli luterilaiseen tunnustukseen pitäytymisen ohella papiston siveellinen kuri sekä luottamus perinteiseen kirkkokeskeiseen yhteiskunta- ja kulttuurinäkemykseen.
Alusta alkaen liikkeen keskeisimpiä johtohahmoja oli Elis Bergroth (1854-1906).

Suurkustantajan suojeluksessa
Valtakunnallisen kirkollisen äänenkannattajan perustaminen oli ollut ajan kuuma kysymys koko 1880-luvun ajan sekä pappeinkokouksissa että yksityisissä keskusteluissa. Vuonna 1882 joensuulainen
N.J. Laamanen oli jo yhden yrityksen tehnyt, mutta Vartia, sanomia kirkolliselta ja valtiolliselta alalta ilmestyi vain kahtena nelisivuisena numerona.
Lopulta Bergroth otti haasteen vastaan, koska "eivät siis arvokkaammat ja kykenevämmät ole ryhtyneet tähän tehtävään", kuten hän kirjoitti Vartijan ensimmäisellä ohjelmasivulla.
Maassa oli todella ainakin muodollisesti kykenevämpiä ja "arvokkaampia" kirkonmiehiä, kuten piispa Gustaf Johansson ja professorit Herman Råbergh sekä 0.I. Colliander, joiden näkemyksiin Bergroth itsekin Vartijan perustamisvaiheiden aikoihin mielellään liittyi.
Bergroth oli opintojensa ja virkauransa suhteen tavallinen rivipappi, mutta aktiivinen ja sujuva kynänkäyttäjä, joka oli noussut paitsi kirkollisen suunnan johtohahmoksi, myös maan kulttuurielämän erääksi vaikuttajaksi, nimenomaan kustannuspolitiikassa.
Jo aiemmin nuori porvoolainen Werner Söderström oli kohonnut rakettimaisesti Suomen kustannusmaailman huipulle. Uuden kustantajan oivallus oli ollut nimenomaan suomenkielisen kaunokirjallisuuden tuottaminen ja markkinoiminen myös "rahvaalle". Bergroth puolestaan oli nuoren Wernerin eräänlainen isähahmo, "se suuri vaikuttaja".
Söderström oli jo ennen Vartijan perustamista viiden vuoden ajan kustantanut Bergrothin omaa kirjallista tuotantoa, mm. yhden saarnakokoelman sekä virsi-, rukous- ja saarnakirjan merimiehille. Taloudellinen menestys oli tyydyttänyt sekä kustantajaa että kirjojen toimittajaa.
Olennaisinta oli kuitenkin kahden vaikuttajan henkilökohtainen ystävyys, jota WSOY:n historioitsija
Yrjö A. Jäntti kuvaa niin, että Elis Bergroth "kenties enemmän kuin kukaan muu tuli vaikuttamaan hänen [Söderströmin] toimintaansa 1880-luvun jälkipuoliskolla ja samalla hänen koko luonnekuvaansa”.
Yksi osoitus Bergrothin vaikutusvallasta Söderströmiin on se, että kustantaja lähetti Bergrothin arvioitavaksi Minna Canthin Hanna romaanin käsikirjoituksen v.1886. Lausunnossaan Bergroth tuomitsi romaanin jyrkästi moraalisista syistä. Todennäköisesti juuri Bergrothin lausunto taivutti kustantajan hylkäämään ajan ehkä tunnetuimman suomalaisen kirjailijan tekstin, jonka kilpaileva yhtiö otti ohjelmistoonsa lukematta.
Asia koski Söderströmiin syvästi, ja se herätti päivälehdistössä laajaa paheksuntaa Bergrothin osuutta myöten.
Mutta Bergrothin vaikutusvoima "oli tavattoman suuri kaikkiin henkilöihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin" .
Uudesta suurkustantajasta tuli myös Vartijan ensimmäinen kustantaja ja ylläpitäjä.
Vartijan ja Söderströmin yhteistyö jatkui kuitenkin vain parin vuoden ajan, minkä jälkeen Vartija siirtyi toimittajiensa omakustanteeksi.
Bergrothin mukaan yhteistyö lakkasi käytännön syistä: toimituksen ja painon sijainti eri paikkakunnilla aiheutti ylimääräisiä hankaluuksia. Jäntti taas arvelee, että Söderström luopui Vartijasta, koska kirjapainon kapasiteetti oli rajallinen. Toisin sanoen liikemies Söderström löysi painokoneilleen Vartijaa tuottavampiakin kohteita. Joka tapauksessa suurkustantajan tuen päättyminen heikensi merkittävästi myös Vartijan taloutta.
Lehden levikiksi muodostui päätoimittajan ilmoituksen mukaan n. 600, tilausmaksu oli 6 mk, nykyrahassa n. 28 euroa.
Lehden lopettamisaikeista ilmoitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1890. Syy oli sama kuin sama kuin monta kertaa myöhemminkin: rahan puute. Ratkaisuksi löytyi kuitenkin lehden sivumäärän supistaminen.

Konservatismin linnakkeena
Vartijan taipaleen alkuvuosina lehdellä oli kuitenkin taustanaan paitsi WSOY:n taloudellinen tuki, myös kirkollisen liikkeen antama henkinen tuki ja selkäranka.
Suhde uuteen vapaamieliseen kirjallisuuteen ja journalistiikkaan oli yksiselitteinen. Selkeän tuomion saivat paitsi Minna Canth, myös klassikoiksi jääneet Juhani Aho ja J.H. Erkko.
Kotimaisista kirjailijoista myönteisen kritiikin Vartijassa sai ainoastaan lehden oma, kustantajan palkkaama kielentarkastaja, kirjailijana tuntemattomaksi jäänyt Aatto Suppanen, jonka Kotivarkaus nimisestä romaanista kirjoitti Vartijan toimitussihteeri Alexander Auvinen v.1888:
"Mutta Aatto S. puhuu paheesta tavalla semmoisella, ettei se voi herättää muuta kuin inhoa ja halveksimista. Hänen kirjansa ei siis ole kelleen vaarallinen, vaan päinvastoin opettavainen."
Ohjelmakirjoituksessa luvattu kirkon puolustaminen uusimpien kirjallisten tuotteiden hyökkäyksiltä oli kuitenkin varsin pian hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Olihan pelkkä moraalinen näkökulma - sekin vain yhdestä suunnasta katsottu - niin kapea, että kaikki sanomisen arvoinen oli nopeasti sanottu. Myöhemmin Bergrothin päätoimittajakaudella Vartijassa palattiinkin kaunokirjallisuuteen vain joillakin pisteliäillä viittauksilla "nykykirjailijoihin".
Muita taidemuotoja Bergrothin johtamassa Vartijassa ei kommentoitu. Arvattavasti esimerkiksi musiikkia tai maalaustaidetta ei 1800-luvun lopulla koettu uhkaksi kirkolle ainakaan samalla tavoin kuin kirjallisuutta.
Aktiivisemmin Vartijassa sen sijaan kommentoitiin yhteiskunnan harjoittamaa kulttuuripolitiikkaa. Raportoidessaan v. 1888 pidettyjen valtiopäivien tapahtumia Bergroth siteerasi pitkästyttävän laajasti ja ikään kuin rinnalle asettuen piispa Gustaf Johanssonia, jonka mielestä kuntia ei saisi pakottaa perustamaan kansakouluja.
Johansson perusteli kantaansa mm. viittaamalla Saksaan, missä "tutkimusten mukaan rikollisuutta on enemmän seuduilla, joissa on runsaasti kouluja". Johansson kertoi kuulleensa myös valituksia, joiden mukaan oppilaat "herraskaistuvat" saadessaan koulutusta.
Pohjimmiltaan kansakoulunpakon vastustaminen heijasteli varmaankin uutta vapaamielistä kulttuuria kohtaan tunnettua pelkoa. Arveltiin, ettei kirkko pääse riittävästi vaikuttamaan kunnallisen kansakoulun opetusohjelmaan. Ja ellei jossakin kunnassa ollut kansakoulua, tarvittiin kirkon valvomaa kiertokoulua, jonka elvyttäminen lienee ollutkin kirkollisten vaikuttajien päätavoite.
Johanssonin rinnalle Bergroth asettui myös muissa kysymyksissä: valtion ei tullut tukea kirjailijoita taloudellisesti, koska ei voitu taata, etteikö palkkio edes kerran menisi siveellisesti epäkelvolle kirjailijalle. Myöskään naisten korkeakouluihin pääsemistä ei Bergrothin mielestä ollut syytä helpottaa.
Mutta jo 1890-luvun alkupuolelta lähtien Bergrothin energia ja Vartijan palstatilat kuluivat kirkon sisäisten kysymysten käsittelyyn. Keskustelua käytiin mm. ehtoollispakosta, katekismusuudistuksesta, luterilaisen tunnustuksen tulkitsemisesta sekä Raamatun historiallisesta luotettavuudesta.
Yhdeksi käännekohdaksi lehden alkutaipaleella muodostui 1890 luvun puoliväli. V. 1893
G.G. Rosenqvist esitti väitöskirjassaan, ettei Darvinismi millään tavoin sotinut kristillistä uskoa vastaan. Pari vuotta myöhemmin J.A. Maunu esitteli pappeinkokouksen alustuksessaan historialliskriittisen raamatuntutkimuksen suuntaviivoja todeten, että Raamatussa oli historiallisia epätarkkuuksia ja erilaisia kuvauksia samoista tilanteista.
Bergroth ja koko Vartija hyökkäsivät voimakkaasti kumpaakin vastaan.
”Tunnustuskirjat ovat menneet hajalle, nyt halkesi Raamattu”, Bergroth kirjoitti v. 1895.
Väliin kiivaassa ja henkilökohtaisuuksiin menneessä keskustelussa Bergroth huomasi jäävänsä yksin tai mikä vielä pahempaa, vapaakirkollisten rinnalle, kun koko kirkon ja yliopiston näkyvin kärki aina Johanssonia, Råbergia ja Collianderia myöten oli häntä vastassa.
Näin Bergrothin yritys koota papiston rivit Kirkollisen suunnan lippujen alle koki merkittävän kolauksen. Vastustajat löytyivätkin nyt ”omasta” leiristä.
Toisaalta myös yleinen henkinen ja aatteellinen ilmapiiri oli nopeasti muuttunut. Vartijan alkuperäiset vastustajat olivat harventuneet tai luopuneet aseistaan. Keisarillisen Venäjän painostustoimet Suomea kohtaan yhtenäistivät kansakuntaa, kulttuuriset barrikadiasetelmat lievenivät. Humanistinen tolstoilainen kristillisyys alkoi saada jalansijaa sivistyneistön keskuudessa, ja kriittisinäkin säilyneet piirit myönsivät kirkon ja uskonnon merkityksen kansan yhtenäistäjänä.
Seitsemän vuoden ajan perustamisensa jälkeen lehti kuitenkin oli ainoa yleiskirkollinen julkaisu. Vuonna 1895 perustettu Teologinen Aikakauskirjakin keskittyi nimensä mukaisesti lähinnä teologiseen tutkimukseen ja keskusteluun. Vartija säilytti roolinsa eräänlaisena "kirkon äänenä", jonka kirjoituksia seurattiin myös päivälehdissä.
Vuosisadan vaihduttua Bergroth keskittyi yhä enemmän kirkkopolitiikan sijasta valtakunnanpolitiikkaan, jossa hän edusti ”äärimyöntyväistä” linjaa. Myös tällä alueella Bergroth ajoi itseään hieman paitsioon, lähinnä itsetietoisen ja muita kuuntelemattomien menettelytapojensa takia.
Rosenqvist toi TA:n muistokirjoituksessaan esille vastenmielisyytensä Bergrothia kohtaan kenties selvemmin kuin koskaan tämän eläessä. Muutamien sovinnaisten tunnustuksen sanojen väliin hän sijoitti pitkän kritiikin, jonka mukaan Bergrothilla mm. ei ollut tajua evankelisen kristillisyyden olemuksesta. Hän moitti ankarasti myös Bergrothin poliittista toimintaa ja esitti tämän luonteesta hyvinkin kielteisiä arvioita. Muistokirjoitus lienee ainoa laatuaan kirkollisessa ja muussa lehdistössä.
Mutta joka tapauksessa Bergrothin aikana Vartija oli jo vakiintunut lehtiyritelmästä olemassa olevaksi lehdeksi, jota seurattiin monilla tahoilla.

Keskellä yhteiskunnallista kuohuntaa
Vuosisadan vaihteen jälkeen sekä kirkolliset että valtiolliset olot muuttuivat nopeasti.
Työväenliike nousi merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi. Kysymys valtiollisesta itsenäisyydestä alkoi kuumentaa kaikkien mieliä. Kirkollisessa ja teologisessa keskustelussa tärkeimmäksi kysymykseksi tuli uskonnonvapaus. Keskeisimpiin asemiin nousivat uusia keskieurooppalaisia vaikutteita omaksuneet ns. Teologisen lauantaiseuran jäsenet. Vartijan kannalta käännekohdaksi muodostui vuosi 1906, jolloin Bergroth kuoli runsaan 50 vuoden ikäisenä. Samoihin aikoihin Kotimaa otti ensi askeleitaan. Vartijan asema yleiskirkollisena julkaisuna heikkeni oleellisesti.
Teologinen lauantaiseura uutena kirkollisena vaikuttajaryhmänä tunsi luonnollisesti suurinta kiinnostusta Kotimaata kohtaan. Mutta kun Kotimaan päätoimittajaksi tuli herätyksen kokenut ja lähellä vapaakirkollisia näkemyksiä oleva Pekka Brofelt, kirkkokriittisen Juhani Ahon veli, lauantaiseuralaiset kiinnittävät huomionsa Vartijaan.
Vuonna 1906 Erkki Kaila saattoikin kirjoittaa lakonisesti päiväkirjaansa: "Sitten kun Elis Bergroth kuoli... pidettiin kokous, jossa 'me' (s.o. Lauri Ingman ja minä) otimme Vartijan haltuumme." Sekin seuraus vapaampien tuulten puhaltamisesta. Vanha toimitus seuraa mukana vielä tämän vuoden”
Uusi toimituskunta oli Lauri Ingmanin johdolla suuntautunut nimenomaan teologisiin ja kirkkopoliittisiin kysymyksiin, kuten jo ohjelmakirjoituksessa lehden linjaa luonnehdittiin.
Kirjallisuusarvostelujen määrä kasvoi Bergrothin kauteen verrattuna, mutta arvosteltavat kirjat olivat lähes pelkästään hartauskirjoja tai teologisia tutkimuksia. Myös proosaa ja lyriikkaa arvosteltiin jonkin verran, mutta arvostelut olivat lyhyitä ja sovinnaisia, arvosteltavat kirjat aiheeltaan uskonnollisia.
Bergrothin kaudelle ominainen haastava, voimakkaasti kantaa ottava ohjelma Ingmanin kauden Vartijalta puuttui. Muutoksen pääasiallinen selitys lienee ajankohdan kiihkeä valtiollinen ja kirkkopoliittinen tilanne. Vartijan toimituskunnan, uskonnonvapauden kannattajien näkökulmasta kirjallisuuteen ja taiteeseen liittyvät kysymykset eivät olleet samassa määrin keskeisiä ja olennaisia kuin Bergrothin aloittaessa. Eivät ainakaan kirkollisesti yhtä uhkaavia. Toinen selitys lienee toimituskunnan jäsenten henkilökohtainen suuntautuminen ja laatu: esimerkiksi Ingmanin, Kailan ja Paavo Virkkusen valtiollinen ja kirkollinen huippu-ura lienee edellyttänyt ennen kaikkea viileyttä, harkitsevuutta, tasapuolisuutta; taitoa sukkuloida kansalaissotaa edeltäneissä ja sen jälkeisissä kiihkeissä tunnelmissa. Mielenkiinto oli suuntautunut laajoihin yhteiskunnallisiin ja valtapoliittisiin kysymyksiin enemmän kuin jonkin "osasektorin", kuten kulttuurielämän paneutuvaan arvioimiseen. Bergrothin aikainen kärkevyys oli muuttunut "järkevyydeksi”, Bergrothin kiihkeä ohjelmallisuus pyrkimykseksi asettua kaikkien ohjelmien yläpuolelle.
Tietty linjattomuus alkoi Ingmanin kauden loppupuolella korostua yhä selvemmin Vartijan koko yleisilmeessä. Sivut täyttyivät yhä useammin muita foorumeita varten laadituilla kuivakkailla meritoitumiskirjoituksilla. Tärkeisiin luottamustehtäviin kohonneet lauantaiseuralaiset eivät enää tarvinneet Vartijaansa. Suotta ei Ingman v. 1918 lehdestä luopuessaan tunnustanutkaan, että "muut tehtävät ovat jo pitemmän aikaa estäneet minua omistamasta Vartijan toimittamiselle riittävästi aikaa ja huolta”.
Ingmanin kaudella syntyneeseen työväenkulttuuriin Vartijassa ei puututtu, mutta työväenliikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin lehdessä suhtauduttiin varsin myönteisesti - ennen kansalaissotaa. Kansalaissodan jälkeen asenteet olivat muuttuneet täysin. Ingmanin ja nuoren Antti J. Pietilän kirjoitukset kuvasivat syvää järkytystä ja raivoa. Jopa tavallisesti viileä Ingman käytti ilmaisuja "roistot ja rosvot", "kavaltajain yritys", "kauhistuttava ruttotauti".

Antti J. Pietilän äänitorvena
"Aikakauskirja olisi todennäköisesti lakannut ilmestymästä, jollen minä olisi tarjoutunut yrittämään", uusi päätoimittaja, dogmatiikan professori Antti J. Pietilä kirjoitti v. 1923.
Pietilän panos Vartijan elvyttämisessä ei ollut vähäinen, mutta monella tavalla ristiriitainen se oli. Vartijasta muodostui Pietilän kaudella eräänlainen kirkollinen skandaalilehti, jota luettiin vähän kuin salaa ja tirkistellen; tai sitten avoimesti nautiskellen. Vuonna 1923 Pietilän entiset ystävät ja työtoverit, mm. Kaila ja Ingman olivat mukana perustamassa Vartijan vastapainoksi "asiallista" kirkollista kuukausijulkaisua, Kirkkoja Kansa -lehteä.
Kuvaavasti yleiseksi puheenparreksi nousi lausahdus: "Kaikki tilaavat Kirkon ja Kansan, mutta kukaan ei lue sitä; harvat tilaavat Vartijan, mutta kaikki lukevat sitä."
Pietilän ansiot Vartijan lukuarvon nostajana liittyivät hänen kirkkopoliittiseen kaihtelemattomuuteensa ja henkilökohtaiseen avoimuuteensa, joka Vartijan sivulla purkautui joskus lähes vereslihaisina tilityksinä, oli kysymys sitten oman lapsen kuolemasta, viiltävästä itsekritiikistä tai omista messiaanisista haaveista ja kunnianhimoista.
Vartija oli päätoimittajan omienkin sanojen mukaan hänen "persoonallinen äänenkannattajansa", kokonaan hänen omaisuuttaan.
"Minulla täytyy olla oma lehti, jos mieli minun lainkaan lausua julkisuudessa omia mielipiteitäni."
Eniten Pietilää näyttäisi ärsyttäneen kaikenlainen taktikointi ja laskelmointi kirkollisessa vallankäytössä. Ihanteellisuutta ja "jumalallista hulluutta" hän sen sijaan suuresti ihaili.
Näkemyksensä, erityisesti kritiikkinsä hän toi useimmiten esille hyvin tunnevaltaisesti, huohottavan subjektiivisesti. Kun Pietilä vielä kaiken lisäksi kirjaimellisestikin oli lehden omistaja, kustantaja ja yhteen aikaan ainoa käytännön toimitustyön tekijäkin, päätoimittajalla oli oman halun lisäksi täydet valtuudet valikoida lehden aineisto - ja etenkin lehden tekijät.
Vuonna 1923 Pietilä ”erotti” lehden toimituskunnasta 17 jäsentä, joukossa kaikki muutaman vuoden takaiset idolit ja yhteistyökumppanit, kuten lauantaiseuralaiset Ingman, Virkkunen ja Kaila, joiden toiminnassa Pietilä näki nyt laskelmointia ja valtapyrkimyksiä, kyynisyyttä ja jopa luotaantyöntävää ulkoista pönäkkyyttä.
Pietilän uusia luottomiehiä olivat mm. Sigfrid Sirenius, J. V. Kekkonen ja Onni Eerikäinen, kaikki työväenliikettä lähellä olevia. Valinta oli sikäli yllättävä, että Pietilä oli itse Kokoomuksen jäsen ja kuulunut vielä v. 1919 Ingmanin rinnalla työväen pyrkimysten jyrkkiin tuomitsijoihin.
Mutta selitys tuli Synsygus -pakinassa: päinvastoin kuin laskelmoivat lauantaiseuralaiset esimerkiksi Sirenius oli ”hullu haaveilija”, joka ei ollut myynyt ihanteitaan etujen ja virkauran toivossa. Vaikka Pietilä sanoi olevansa monesta asiasta eri mieltä Sireniuksen kanssa, hänessä oli sitä ”jumalallista hulluutta” jonka takia ”hänellä on puolellaan minun ehdoton myötätuntoni”.
Pietilän aikana Vartijan taloudelliset vaikeudet olivat omistajan mukaan suuria. Lehden sivumäärä supistui, kirjoittajakunta harveni. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden arviointi hävisi Vartijan sivuilta tyystin, V. 1931 esitellystä 21 teologisesta tai hartauskirjasta Pietilä itse arvioi 20.
Mutta toisaalta Pietilän oman ilmoituksen mukaan lehden levikki saavutti siihenastisen ennätyksensä:
Eräs Pietilän oppilas ja myöhemmin vävy, Olavi Lähteenmäki, joka asui teologian ylioppilaiden kodissa Konviktissa Meritullinkadulla, kertoi Vartijan ilmestymisen olleen Pietilän aikana asuntolassa merkkitapaus. Lehden lukuvuoroja jonotettiin aivan eri tavalla kuin myöhemmin Pietilän kuoltua. Lähteenmäen mukaan Pietilä nautti luottamusta ehdottoman oikeudentuntoisena, pienimpien ja heikoimpien kohtalosta huolta kantavana ihmisenä.
Eräs toinen Pietilän oppilas, myöhemmin Vartijan pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Niinivaara luonnehti Pietilää 40 v. myöhemmin Vartijassa mm. näin:

"Hänen opetuskautensa ulottuvilla kasvanut papisto näki tässä särmikkäässä ja subjektiivisiin kannanottoihin alttiissa miehessä kuitenkin joka tapauksessa henkilön, joka ei halunnut olla sidoksissa yleiseen mielipiteeseen, ei teologiseen tiedekuntaan eikä omaan kirkkoonsakaan sinänsä. Hän halusi taistella horjumatta oman vakaumuksensa puolesta, siinä missä näki sen oikeaksi. Tämä Pietilän perintö olla kirkkoa vastaan kirkon puolesta on oman käsitykseni mukaan jollain tavoin ehkä säilynyt myös myöhempiin aikoihin.”

Kiista Vartijan omistusoikeudesta
Aapeli Saarisalon kausi Vartijan päätoimittajana on lehden historian omalaatuisimpia.
Koko aikana ei vallinnut yksimielisyyttä siitä, kuka lehden oikein omistaa. Eräissä vaiheissa näytti epäselvältä sekin, kuka on lehden päätoimittaja.
Pietilän kuoltua v. 1932 Saarisalo siirsi lehden omistukseensa kaupparekisteriin tekemällään ilmoituksella, keneltäkään lupaa kysymättä, viitaten vain Pietilän ennen kuolemaansa kahden kesken antamaan "suulliseen testamenttiin". Saarisalo väitti, että juridisesti Vartija ei Pietilän kaudella ollut ollut kenenkään omistuksessa, joten sen saattoi ottaa kuka tahansa, joka ensiksi ehti.
Pietilän antamaan suulliseen testamenttiin kukaan ei oikein uskonut, kaikkein vähiten Pietilän oma perhe, etenkin kun heillä oli kaiken aikaa hallussaan Ingmanin aikoinaan allekirjoittama Vartijan luovutusasiakirja, jonka mukaan Vartija oli Antti J. Pietilän omaisuutta. Pietilän kuoleman jälkeisissä tunnelmissa asiaa ei kuitenkaan julkisesti haluttu riitauttaa.
Vaikka Saarisalo näin polttikin siltojaan "vanhan Vartijan", Pietilän perikunnan sekä Pietilän läheisimpien ystävien (mm. Sigfrid Sireniuksen) suuntaan, hän sai Vartijaan paljon uusia kirjoittajia. Tärkein heistä oli Eino Sormunen, joka alkoi kirjoittaa lehteen paitsi omalla nimellään, myös nimimerkillä Diakonos säännöllisesti toistuvaa palstaa Kirjoja ja elämää.
Olavi Lähteenmäki kertoo, että Vartijaa alettiin jälleen jonottaa, mutta vain ja ainoastaan Sormusen tultua kirjoittajaksi.
Yliopiston opettajana Sormusen maine oli kasvanut suorastaan legendaariseksi. Hänen luentojaan tultiin kuuntelemaan muistakin tiedekunnista. Sormusen myötä teologia näytti hetkeksi saaneen entisen ylivertaisen asemansa tiedekuntien joukossa. Sormusen ansiosta kulttuuri, kirjallisuus sekä yleensä kulttuurinen tietoisuus ja valveutuneisuus näytti palanneen kirkkoon ja teologiaan.
Jälkeenpäin voi kysyä, missä määrin Sormusen Vartijassa olleiden artikkeleiden "jonotus" perustui juuri kirjoittajan maineeseen yliopiston opettajana. Kirjoja ja elämää pakinoita voi näet hyvinkin pitää maineestaan varsin tietoisen professorin yksityisinä esiintymisinä, joiden journalistinen ja sisällöllinen laatu panee epäilemään, että kirjoittajan parhaat ominaisuudet pääsivät esille juuri suullisissa esitystilanteissa.
Antti Alhonsaaren tutkimuksen mukaan Sormusen legendaarinen maine kulttuuripiispana ja -professorina selittyy osin historiallisella tilanteella: viimeistään 1800-luvun lopun aatemyrskyissä Suomen kirkko oli "kadottanut" kulttuurin, papisto oli talonpoikaistunut, kun perinteisten sivistyskotien nuoret eivät enää entisessä määrin tunteneet vetoa pappisvirkaan; omaa asemaansa ja omia oppejaan varjellessaan kirkko oli sivistyneistön silmissä leimautunut kulttuurivihamieliseksi, jopa naurunalaiseksi.
Sormusen koettiin nostavan teologien ja kirkon sosiaalista ja yhteiskunnallista painoarvoa sekä itsetuntoa. Vartija oli tässä eräs välikappale, mutta tuskin Sormusen tärkein ja seuratuin foorumi. Toisaalta, Vartija sai taas merkittävän osansa kirkon uusimmista tuulista, tuoreimmista liikahduksista.
1930-luvun lopulla Saarisalon vastainen oppositio voimistui. Vaikka hän muodollisesti oli edelleen lehden päätoimittaja, varsinaisia linjanvetäjän äänenpainoja käytti silloin tällöin Sormunen, mainitsipa hän pari kertaa hoitavansa samaa palstaa kuin Pietilä aikoinaan.
"Vartija pitäisi saada pois Saarisalon kaltaisen miehen käsistä", pastori Martti Lujanen kirjoitti viimein Kuopion piispaksi siirtyneelle Sormuselle, jota monet kaavailivat Vartijan uudeksi, viralliseksikin päätoimittajaksi. Oppositioryhmän keskeisiä jäseniä olivat Lujasen ohella mm. Olavi Lähteenmäki, Erkki Niinivaara, Martti Simojoki ja Osmo Tiililä.
Lopulta Sormunenkin kieltäytyi; hän sai näet tietää ettei hänen kannatuksensa nuoren oppositioryhmän keskuudessa ollut yksimielistä.
"Luulen että nuorilla on liian suuri käsitys siitä, mitä he voivat saada aikaan, samoin kuin nimiensä kantavuudesta", Kuopion piispa kirjoitti katkeran sävyisesti Osmo Tiililälle ilmoittaessaan kieltäytymisestään.
Pietilän perikunta, Vartijan "laillinen" omistaja tarjosi päätoimittajuutta Tiililälle. Hän puolestaan tunsi olevansa liiaksi ristiriitoja herättävä henkilö toimiakseen menestyksellisesti yleiskirkollisen aikakauslehden päätoimittajana, olkoonkin, että Vartija jo muutamia kertoja aikaisemminkin oli ollut jotain muuta kuin ”yleiskirkollisten” forumi.

Sota-ajan moraalikriitikkona
Vuonna 1941 päätoimittajaksi löydettiin Yrjö E. Alanen, Sormusen seuraaja yliopiston dogmatiikan professorina. Oppositioryhmästä Alasen avustajiksi toimitukseen tulivat Olavi Lähteenmäki Pietilän perikunnan edustajana, sekä Erkki Niinivaara.
"Vartijassa on ennenkin taisteltu kulttuurin suhteen myönteisessä hengessä kaikkea sitä kulttuurin nimessä kansallemme, varsinkin kirjallisuudessa, tarjottua saastaa vastaan. Tätä taistelua täytyy jatkaa... Niin tullaan Vartijassa myös yhä edelleen harjoittamaan kulttuurikritiikkiä", uusi päätoimittaja lupasi ohjelmakirjoituksessaan.
Ohjelma myös toteutui, nimenomaan Alasen omassa kynänjäljessä. Alanen oli "kulttuuripäätoimittaja" hiukan Bergrothin tapaan: hän seurasi kulttuurielämän tapahtumia, mutta näki niissä pääasiassa kirkkoa ja kristillistä moraalia uhkaavia sävyjä.
"Jumalan täytyy vielä ankarammin rankaista meitä, kun kaikenlainen jumalattomuus, erityisesti lihan räikeät synnit rehottavat valtoimenaan... Siinä suhteessa ei voi kyllin raskaana pitää kirjallisuuden ja elokuvien rikkomuksia kansaamme kohtaan", Alanen kirjoitti v. 1944, kun tappio sodassa näytti jo väistämättömältä. Muutenkin Alasen arviot sotatapahtumista ja valtiollisesta kehityksestä palautuivat tavan takaa kulttuurielämän ilmiöihin, siveelliseen rappioon, esimerkiksi rintamien viihdytyskiertueisiin naisiin, "jotka ovat kadottaneet siveellisen vaistonsa".
Mutta samaan aikaan Vartijassa oli jo syntymässä kirkollisesti hiukan uudella tavalla painottunut kulttuurinäkemys ja -ohjelma. Sitä kypsyttelivät ns. asevelipapiston jäsenet, ennen kaikkea Erkki Niinivaara ja Martti Simojoki.
Asevelipapisto oli syntynyt talvisodassa rintamalla palvelleiden pappien yhteisistä kokemuksista.
"Toden tullen ihmisen ulkokuori, puku, virka, arvonimet, asema yhteiskunnassa ovat epäoleellisempia kuin olimme kuvitelleetkaan. Kysyttiin vain sitä, pysyitkö paikallasi ja täytitkö tehtäväsi. Oli outoa - kuin painajaisista päästettyä - havaita mahdolliseksi sellainen olotila, jossa ennen niin huolellisesti varjellut yhteiskunnalliset naamarit olivat joutavuuksia', Erkki Niinivaara kiteytti rintamakokemuksiaan.
"Kirkon on vapauduttava eristäytyneisyydestään, uskonto ei ole vain sisäisen elämän asia, Kristuksen valta ulottuu myös esim. poliittiseen ja taloudelliseen elämään", saarnasi puolestaan Martti Simojoki Vartijassa v. 1941 Eduard Thurneysenin kirjaan viitaten.
Vuonna 1945 Vartija siirtyikin nuoren ja radikaalin leimaa saaneen asevelipapiston välilliseen omistukseen ja valvontaan. Alasen siirryttyä Kotimaan päätoimittajaksi hänen tilalleen Vartijaan tuli Martti Simojoki, toimitussihteeriksi Aarne Siirala ja muiksi toimituskunnan jäseniksi Erkki Niinivaara, Armo Nokkala ja Kusti Korhonen.
Lehden omistajaksi muodostettiin kommandiittiyhtiö Niinivaara, Siirala, Korhonen.
Samalla asevelipapiston (v:sta 1945 Kristillisen palvelukeskuksen) uudet painotukset tulivat Vartijan sivuilla entistä enemmän esille.

Maallisen kulttuurin kuuntelua
Ohjelmakirjoituksessaan Simojoki toivoi, että kulttuurikysymysten entistä keskeisempi asema Vartijassa edistäisi lehden leviämistä muillekin kuin vain papistolle.
"Kehitystä, joka on loitontanut kulttuurielämän harrastajia ja kirkollisia piirejä toisistaan, ei voi pitää onnellisena:"
Vaikka ohjelmassa luvattiin käsitellä kulttuurielämän ilmiöitä myönteisessä hengessä "suomalaisen sivistyselämän hyväksi", lähtökohdaksi asetettiin edelleen luterilainen kristillisyydennäkemys ja "henkilökohtaisen kristillisyyden henki.”
Toisin sanoen ohjelma jätti uudistushenkisyydestään huolimatta tilaa Bergrothin ja Alasen edustamalle näkemykselle, joissa "myönteisyys" merkitsi vain kirkolle myönteisen kirjallisuuden ja taiteen hyväksymistä, mutta käytännössä kielteistä suhtautumista useimpiin kulttuurielämän ilmiöihin.
Todellisuudessa Vartijan ilme muuttui kuitenkin enemmän. Siihen asti hallinneen moraalisen kulttuurikritiikin sijasta lehdessä virisi keskustelua esimerkiksi kulttuurielämän eri ilmiöistä osana laajempaa inhimillistä kokonaisuutta. Keskustelun pääosapuolina olivat K.S. Laurila, Martti Pihkala ja Erkki Niinivaara.
Laurilan mielestä "kulttuuri" sanan alkuperäisessä merkityksessä oli jo sinänsä kristinuskon piiriin kuuluva asia; ja kääntäen kristinusko oli osa kulttuuria, osa luomakunnan kokonaisuutta ja osa sitä viljelyä, joka ihmisen osaksi luomisessa on annettu. Pihkala taas näki kulttuurin päinvastaisesta näkökulmasta: hänen mielestään kulttuuri ja kristinusko olivat olemukseltaan toisilleen vastakkaiset. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvassa vallitsevat inhimilliset itsekkyyden lait, kun taas Jumalan toiminnan välineinä olivat sana ja sakramentit.
Niinivaara ei suoranaisesti kommentoinut keskustelua, mutta tarkasteli Socius -pakinassaan kysymystä ikään kuin Laurilan rinnalta. ruotsalaiseen kirjailija Olov Hartmaniin viitaten hän väitti, että missään, myöskään taiteilijan työssä ei tulla Jumalalle otolliseksi vasta sitten, kun työhön sisältyy jokin hengellinen tarkoitusperä tai sielunpelastustehtävä. Taiteellinen luomisprosessi on jo sinänsä merkki tietystä elämänuskalluksesta, ihmisen pelastumisesta itseensä käpertymiseltä, joka on "pelastumattomuuden" olotila, tapahtuipa se sitten kristillisissä kehyksissä tai jossakin muualla.
"Kulttuuri, jossa on rikas virsirunous, mutta ei rakkauslyriikkaa, täytyy tehdä kristillisen lähetystyön kohteeksi", Niinivaara jatkoi aiheesta muutamaa vuotta myöhemmin väittäen samalla Lutherin syntikäsitykseen viitaten, että ihmisen harjoittamana rukous on yhtä syntistä kuin tanssi.
Myös arvosteltavien kirjojen valikoima ja arvostelunäkökulmat monipuolistuivat Simojoen kaudella. Lehdessä arvioitiin mm. Maria Jotunin, Mika Waltarin, jopa Albert Camus'n teoksia niiden omista kirjallisista lähtökohdista käsin, korostamatta erityisesti teosten kristillisiä tai ei-kristillisiä piirteitä.
Armi Hallsten-Kallia arvioi uskonnollisen romaanin problematiikkaa yleensä sekä Dorothy L. Sayersin salapoliisiromaaneja, Armo Nokkala taas Ronald Fangenin tuotantoa.
Vartijalle alkoi hahmottua yleisen kulttuurilehden profiilia.
Elokuva sai Alasen edustaman ja yhä edelleen toistaman totaalisen kielteisen suhtautumisen rinnalle toisen näkökulman: Pentti Kuoppamäki rinnasti elokuvan ja kirjapainon: kyseessä oli hänen mukaansa pelkkä tekninen väline, kirkolle pikemminkin haaste kuin teilaamisen aihe.
Vuonna 1945 Vartija teki myös uuden aluevaltauksen: lehdessä oli kaksi Armo Nokkalan kirjoittamaa teatterikritiikkiä. Ilmiö jäi kuitenkin toistaiseksi väliaikaiseksi.
Simojoen kaudella Vartijan levikki kasvoi lehden ennätykseen, n.1200:aan. Menestys selittynee asevelipapistoon kätkeytyneellä historiallisella voimalatauksella: liike ilmensi ja kanavoi sitä muutospainetta, joka kirkkoon kohdistui moniarvoistuvassa ja useita suuria mullistuksia kokeneessa yhteiskunnassa. Sodat olivat merkinneet nimenomaan nuoremmalle papistolle ikään kuin hälytyskellojen kilinää, havahtumista uuteen yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Perinteisten kirkollisten arvojen hallitsemaa yhteiskuntaa ei pidetty enää ainakaan kovin realistisena tavoitteena. Myös ns. maalliseen kulttuuriin ja taiteeseen koettiin tarvetta suhtautua avarammin, kuuntelevammin. Vartijassa alettiin vähintäänkin epäillä jo Bergrothin aikoinaan kirkon ja kulttuurin välille piirtämää rajaa, jonka mukaan kulttuurilla oli vain kristillisyyden edistämisen välinearvo.

”Taistelu ilmaisun totuudesta”
Vuonna 1951 Simojoesta tuli Mikkelin piispa, ja Vartijan uudeksi päätoimittajaksi valittiin toimituskunnan kokouksessa Erkki Niinivaara. Ohjelmakirjoituksessaan Niinivaara luonnehti Vartijan jatkavan entistä linjaansa, mutta käytännössä linja muodostui aikaisempaa "maallisemmaksi", radikaalimmaksi. Kun Simojoki vielä v. 1945 oli asettanut Vartijan kulttuuriselle aktiivisuudelle kristillisyyden edistämiseen liittyviä lähtökohtia, niin 1950-luvulla kulttuuri sai Vartijassa yhä itsenäisemmän, perinteisistä kristillisistä ja kirkollisista tavoitteista yhä riippumattomamman aseman.
”Kirkko ei ole puolue eikä ajatussuunta, jonka pitäisi tehostaa asemaansa. Sanomaa viedessään sen on määrä vehnänjyvänä hukkua maailmanpeltoon”, Niinivaara hahmotteli lehden linjaa ohjelmakirjoituksessaan.
Tässä suhteessa Vartija oli runsaan 60 vuoden aikana siirtynyt perustajiensa näkemyksiin verrattuna päinvastaiselle kannalle.
Nimenomaan Socius -pakinoissaan Niinivaara ammensi materiaalinsa yhä useammin kirjallisuudesta ja taiteesta, mm. Dostojevskin, Hellaakosken, Kivimaan, Mannerin, Paloheimon ja Pekkasen teksteistä. Maalliselta sektorilta löytyneiden oivallusten kärki suuntautui usein kirkkoa ja vallitsevaa kristillisyyttä vastaan, useimmiten kirkolliseen kielenkäyttöön, jonka kirjoittaja epäili irronneen omalakiseksi systeemikseen, joka oli menettänyt kosketuskohtansa ihmisen arkisiin kokemuksiin.
"Kaikki taiteellinen luomistyö on loputonta henkistä taistelua, voimia vaativaa kamppailua ilmaisun totuudesta", Socius siteerasi Arvi Kivimaata ja jatkoi: "Ajatuksella on yleispätevyytensä kaikkialla. Mutta elinhermoon se koskettaa kirkossa... Onko siellä tämä kamppailu ilmaisun totuudesta käynnissä?"
Lukumääräisesti Vartijassa arvosteltu kaunokirjallisuus alkoi hiljalleen nousta tasaveroiseen asemaan teologisen ja hartauskirjallisuuden rinnalle. Kaunokirjallisuudesta kirjoittivat yhä useammin ei-teologit, kuten toimittaja Arvo Kippola ja suomen kielen opettaja Anna-Liisa Mäenpää.
Vartijan pyrkimys yhä asiantuntevampaan ja profaaniin suuntaan rajoja rikkovaan kulttuurikeskusteluun noteerattiin myös muussa lehdistössä, ehkäpä hiukan yllättävilläkin tahoilla.
Kansan uutiset kirjoitti 31.3.1957: "Vartijan 70-vuotiseen historiaan kuuluu monta kunniakasta sivua. Puhuuko lehdessä jälleen ennakkoluuloton ja rohkea henki?"
Kari Rydman puolestaan arvioi Vartijaa Ylioppilaslehdessä 5.2.1960:
"Vartija on meillä harvinaislaatuinen osoitus kirkollisesta valveutuneisuudesta... Erityisen antoisia ovat olleet nimimerkki Sociuksen pakinat 'Elämää ja ongelmia', joissa terävän kritiikin rinnalla on ollut suuri määrä hyviä ja syviä ajatuksia".
Samassa numerossa Valvojaa ja Suomalaista Suomea arvioitiin hiukan varauksellisemmin.
Vartijan osakkeita nosti arvioijan mielestä kuitenkin se, että kirkollinen lehti voi olla edistyksellinen.
Kotimaa puolestaan noteerasi Vartijan 70-vuotissyntymäpäivän varsin neutraalein sanakääntein 22.3.1957: "Vartijan vuosikertoja seuraamalla voi saada elävän kuvan kirkkomme kehityksestä läpi vuosikymmenten ja kulloinkin taistelua herättäneestä kysymyksestä."

Maallinen ja hengellinen
Varsin merkitykselliseksi Vartijan profiilin ja sisällönkin kannalta muodostui Niinivaaran Tampereen pappeinkokousta varten tekemä, alustus, synodaaliväitöskirja Maallinen ja hengellinen. kokous pidettiin lokakuussa 1952.
Itse teosta voi pitää Niinivaaran aikaisempien ajatusten ja teesien systemaattiseen muotoon laadittuna koosteena. Silti kirjasta tuli uutinen, päivän puheenaihe sekä maallisessa että kirkollisessa lehdistössä. Kirjaa ja siitä syntynyttä keskustelua kommentoitiin mm. Tanskan, Saksan ja jopa Yhdysvaltojen lehdistössä. Korkeimman tason kannanotto lienee ollut presidentti Paasikiven tervehdys kirjoittajalle v:n 1952 lopussa. Kirkollisessa keskustelussa jyrkimpiä sävyjä käyttivät Tiililä sekä ns. uuspietistit Urho Muroman johdolla.
Teoksen vaikutus Vartijaan oli pikemminkin välillinen kuin välitön. Samaan aikaan kun maan ja maailmankin muu lehdistössä väiteltiin Niinivaaran kirjasta, Vartijassa siitä oli vain Lauri Solinin myönteissävyinen arvostelu sekä Lennart Pinomaan ja Risto Nivarin lyhyet kommentit, joissa arvioitiin pikemminkin pappeinkokouksessa käytyä keskustelua kuin itse teosta. Myös Aarne Siirala viittasi pääkirjoituksessaan käytyyn keskusteluun toivoen, että kirjan aiheuttaman repivän riidan jälkeen päästäisiin rakentavaan keskusteluun yli kuilujen.
Vastaväittäjät eivät tulleet kirjoituksineen Niinivaaran "kotikentälle", jolloin Vartijassa ei myöskään syntynyt asiasta keskustelua. Välillisistä vaikutuksista merkittävin lienee ollutkin "niinivaaralaisuuden" profiloituminen kirkollisessa kentässä omaksi suunnakseen. Tämä taas johti ainakin jossakin määrin Vartijan kirjoittajakunnan valikoitumiseen sekä edelleen siihen, että lehti miellettiin entistä voimakkaammin Niinivaaran ja hänen edustamansa suunnan äänenkannattajaksi.

Kohun jälkeen
Martti Simojoen anti Vartijalle jäi yhteen ekumeniaa käsittelevään pääkirjoitukseen v. 1952 ennen Tampereen pappeinkokousta. Seuraavana vuonna Simojoki erosi toimituskunnasta.
Piispoista Eelis Gulin oli ilmaissut yksityisesti Niinivaaralle henkilökohtaisen myötämielisyytensä synodaaliväitöskirjasta käydyn keskustelun yhteydessä.
Niinivaaran kaudella toimituskunnan jäsenistä ahkerimmin Vartijaan kirjoittivat Niinivaaran "hengenheimolaisina" pidetyt Aarne Siirala, Martti Siirala ja Toivo I. Palo, jonka erityisalaksi muodostui sosiaalieettisen keskustelun seuraaminen ja ylläpitäminen. Rinnalleen Palo sai jälleen aktiiviseksi avustajaksi palanneen Sigfrid Sireniuksen. Esko Haapa kirjoitti omasta erityisalastaan raamatuntutkimuksesta, jossa hän painotti schweitzerilaista liberalismia ja humanismia. Albert Schweitzerista tulikin 1950-luvun Vartijan siteeratuimpia kansainvälisesti tunnettuja teologeja.
Suomalaisista tutkijan uraa rakentavista teologeista Vartijaa avustivat ahkerasti Olavi Castren, Lauri Haikola ja Mikko Juva. Heistä Castren ja Haikola liitettiin ns. lundilaiseen koulukuntaan, jonka oppeja myös Niinivaara oli kriitikkojensa mukaan sinisilmäisesti omaksunut.
Samaan aikaan Vartija avautui entistä enemmän ns. maallisten kirjoittajien foorumiksi. Aktiivisia kirjoittajia olivat jo 1940 lehdessä debytoinut Urpo Harva, uusina areenalle astuivat mm. Jussi Tenkku, Martti Paloheimo, Rauni Turkia, Anna-Liisa Mäenpää sekä toimittaja Arvo Kippola. Kolmen viimeksi mainitun elokuva-, teatteri- ja kirjallisuusarvioinnit kestivät, vertailun vaativankin kulttuurilehden vastaavien artikkelien kanssa. Rauni Turkia kirjoittaa Vartijaan edelleenkin (esim. 2/2005).
Paitsi että naiskirjoittajien osuus kasvoi oleellisesti, myös naisasialiike ja naispappeus saivat Vartijassa myönteistä huomiota.
Vuonna 1959 Vartijassa leimahti ajan henkeä kuvastaen tai sitä jopa hiukan ennakoiden tiukkasävyinen keskustelu tanssista. Keskustelun aloitti Maija Kario myönteisellä kannanotolla. Jyrkimmin tanssia vastusti A. Nykänen, jonka mielestä "tanssi merkitsee seksuaalisuuden herättämistä, kiihottamista, vieläpä tyydyttämistä, siis epäsiveellisyyttä, syntiä".
Kirkollisista ja teologisista aihepiireistä Vartija pyrki ylläpitämään keskustelua ekumeniasta. Vuonna 1958 ortodoksinen kirkko sai oman teemanumeronsa, ja pian sen jälkeen lehdessä esiteltiin roomalaiskatolisuutta.
Myös Uuras Saarnivaaran ekumenian vastaisen kirjoituksen Vartija julkaisi, vaikka teksti päätoimittajan yksityisen, toimitussihteeri Palolle osoittaman kirjeen mukaan sisälsi "soopaa ja kirkkokansalle annettua väärää informointia". Mutta Vartijan piti olla avoin, Niinivaara kirjoitti viitaten Tiililän ja Alasen(!) johtamaan, Vartijan vastapainoksi perustettuun fundamentalistisesti suuntautuneeseen Teologia ja Kirkko lehteen, joka Niinivaaran mukaan ei edes pyrkinyt avoimuuteen.
Saarnivaara oli ainoa tunnettu, julkisesti ns. uuspietismiin lukeutuva henkilö, joka yhä edelleen pyrki saamaan mielipiteensä esille myös Vartijassa. Tässä mielessä hän oli Vartijan avoimuuspyrkimysten kannalta luultavasti oikea aarre.
Värikäs oli myös v. 1955 Mikko Juvan ja Saarivaaran välillä käyty
sananvaihto luomiskertomuksesta ja kehitysopista. Juva kirjoitti tohtorin titteliä kantavasta miehestä, ”jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä mitä totuus tietoteoreettisena terminä saattaa tieteellisessä kielenkäytössä merkitä, puhumattakaan, että hän tuntisi tietoteorian alkeita". Juva syytti Saarnivaaraa "donkkihottimaisesta itsepäisyydestä" ja "intellektuaalisesti sameasta teologiasta".
Saarnivaara ei kuitenkaan lannistunut: heti seuraavassa numerossa hän jälleen avusti Vartijaa kehumalla ensin Sociuksen pakinaa ja sitten - oikomalla sitä.

1960-luvun kanavana.
Vuonna 1960 Vartijan kanteen ilmestyivät sanat: kirkko, kulttuuri, yhteiskunta.
Lehden sivukoko pieneni, mutta sivumäärä kasvoi runsaaseen 40:een. Samalla vuoden aikana ilmestyvien numeroiden lukumäärä vakiinnutettiin kuuteen. Aiemmin Vartija oli "virallisesti" ilmestynyt 10-12 kertaa vuodessa, mutta sitten Bergrothin aikojen lupaukset eivät olleet koskaan käytännössä toteutuneet. Tavallisten numeroiden laajuiset kaksois-, jopa kolmoisnumerot olivat olleet pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Lehden toimituksellinen ote muuttui ehkä aikaisempaa määrätietoisemmin kirkkokriittiseksi, kirkon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
"Kirkko on eräs sairaista instituutioista... Sairaus on yhteinen. Ei ole lupa elää enää niin kuin olisimme terveitä. Kirkollisen järjestelmämme perusteita on ryhdyttävä tutkimaan", Erkki Niinivaara kirjoitti uudistuneen Vartijan Socius -pakinassaan.
Kirkko oli nyt pikemminkin ilmiö muiden joukossa kuin kaiken lähtökohta ja päätepiste, jonka puolesta Vartija olisi sitoutunut taistelemaan, kuten aikaisemmissa ohjelmissa. Vielä vuoden 1952 ohjelmakirjoituksessaan Niinivaara itsekin oli luonnehtinut Vartijaa kirkolliseksi aikakauslehdeksi sekä käyttänyt Pietilän iskulausetta: "Kirkon puolesta kirkkoa vastaan.
Samalla linjaluonnehdinnoista karisi virallisestikin Simojoen v. 1945 asettama ehto, jonka mukaan kulttuurikysymyksiä käsitellään kuin ne liittyvät luterilaiseen ja henkilökohtaiseen kristillisyyteen.
Uuden linjan kiteytymistä kuvaavat osaltaan myös toimituskunnassa tapahtuneet muutokset: toimituskunnan jättivät useimmat "vanhan kaartin" asevelipapit, kuten Kusti Korhonen (-66), Esko Haapa, Oskar Paarma (-67) ja Toivo I. Palo (-70).
Uusina jäseninä toimituskuntaan liittyivät Antti Alhonsaari (-63), Rauni Turkia (-64), Seikko Eskola, Leena Ormio ja Terho Pursiainen (-67), Aarne Laurila ja Anna-Liisa Mäenpää (-68) sekä Pentti Tuovinen (-71).
Ei-teologeja tulijoista olivat Eskola, Laurila, Mäenpää, Tuovinen ja Turkia. Kirjoittajina Vartijassa debytoivat 1960-luvulla mm. Kari Rydman, Hannu Soikkanen (-60), Kyösti Skyttä (-61), Eila Pennanen (-62), Jarno Pennanen, Annika Takala (-63), Pertti Hemanus (-64), Hannu Taanila (-67), Heikki Palmu, Aku-Kimmo Ripatti (-69).
Vuonna 1965 Socius kirjoitti pakinassaan:
"Keskellämme on alkanut katsomuksellisen kuohunnan aika... Kuka on mitäkin mieltä keneltäkään lupaa kysymättä. Usko ja epäusko ovat kirkollisen neuvottelupöydän ääressä rinnakkain (oltuaan siihen saakka jo niin jokaisen meidän sydämissämmekin). Kuka tahansa meistä saattaa jättää alanoottien aineistoa ehkä aikanaan kirjoitettavaan teokseen 'Rajuilman alla'.
Tämä on rikasta aikaa".
Vartijasta muodostui 1960-luvun nuorisoradikalismin eräs äänitorvi. Jälleen kerran uusi, sanomisenhaluinen ryhmä oli löytänyt lehdestä omaa foorumiaan. Vartijan ilme monipuolistui merkittävästi. Pentti Tuovisen myötä toimituskuntaan ja samalla lehteen tuli arkkitehtuuria ja ympäristönsuunnittelua koskevaa asiantuntemusta sekä aihetta käsitteleviä kirjoituksia. Elokuvasta, teatterista ja kuvataiteista kirjoittivat Antti ja Eila Alhonsaari sekä etenkin Rauni Turkia. Ylivoimaisesti käsitellyin taidemuoto Vartijassa oli edelleenkin kirjallisuus, jota arvioivat useimmin Anna-Liisa Mäenpää ja Rauni Turkia.
Vuonna 1964 kirjailija, pastori Leo likka Vuotila hyökkäsi Vartijan sivuilla ankarasti kristillisten lehtien kirjallisuusarvosteluja vastaan väittäen mm. niiden yhä vain mittaavan teosten myönteisyyttä tai kielteisyyttä kristinuskoa kohtaan, ei kirjan taiteellisia arvoja.
Kaikesta päätellen Vuotilan arvostelu ei kuitenkaan kohdistunut Vartijaan; Vartija oli päinvastoin se foorumi, missä hän saattoi kritiikkinsä julkaista, jäipä hän itsekin pariksi vuodeksi lehden kirjallisuusarvostelijaksi.

Uuden ilmeen etsimistä
Vuonna 1976 Vartijassa julkaistiin John Vikströmin alustus Kirkko ja nykyinen kulttuuritilanne. Alustuksen mukaan vilkas aatteellinen keskustelu oli jo hävinnyt. Ilmiön syyksi Vikström näki länsimaiseen ilmastoon levinneen pessimismin, jonka taustalla oli mm, öljykriisi, havahtuminen kasvun rajoihin ja ekokatastrofin uhkaan. Näiden ongelmien edessä usko yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksiin ei enää sytyttänyt.
Vartija kuitenkin yritti edelleen ylläpitää terävää aatteellista- ja kulttuurikeskustelua.
Vuonna 1971 Niinivaara oli ikäänsä ja pitkään palvelukseensa vedoten jättänyt päätoimittajan tehtävät, ja tilalle oli saatu houkutelluksi Antti Alhonsaari. Vartijan sisältöön ja toimitukselliseen otteeseen muutoksella ei ollut sanottavaa vaikutusta. Mutta Vartijan levikkikehityksen valossa Vikströmin analyysi vaikutti oikealta: 60-lukulainen keskustelu ei enää kiinnostanut. Vuosina 1972-75 levikki kehittyi seuraavasti: 650, 700, 500, 400. Alhonsaaren mukaan levikki laski 1970 -luvun lopulla jopa noin 300:aan. Yhtä alhaalla se oli käynyt vain Alasen kaudella jatkosodan aikana. 1960-luvulla levikki oli pysytellyt säännöllisesti 900 ja 1000 välillä. Alhonsaaren mukaan lehteä ”piti” julkaista 1970 -luvun loppupuolella vain siksi, että uusilla tilausmaksuilla voitiin maksaa edellisvuonna rästiin jääneet kulut.
Aatteellisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä tapahtunutta käymistilaa lienee kuvannut myös Vartijan henkilökuntapula. Niinivaaran luovuttua päätoimittajuudesta v.1971 lehdellä oli seuraavan viidentoista vuoden aikana yhteensä seitsemän päätoimittajaa, eli yhtä monta kuin 85 vuoden aikana sitä ennen.
Tietenkin asiaan vaikuttivat myös koko yhteiskunnassa ja etenkin median kentässä vaikuttaneet muutokset. Sekä sähköisen että kirjallisen tiedotuksen kasvu pakotti pienilevikkisen erikoislehden etsimään uutta paikkaansa ja profiiliaan, jopa kysymään olemassaoloaan.
Uusi käännekohta sijoittui vuoteen 1979, jolloin toteutettiin valtion mielipidelehtituki. Vartijan tulevaisuus oli turvattu ainakin taloudellisesti. Vuonna 1982 eri omistajien hallussa purjehtineen lehden taustayhteisöksi perustettiin Vartijan kannatusyhdistys ry. Päätoimittajiksi saatiin dosentti Simo Knuuttila ja kirjailija, pastori Matti Paloheimo. Paloheimo luopui tehtävästä v. 1982, jolloin tilalle tuli Vartijan historian ensimmäinen naispuolinen päätoimittaja, teol. kand. Irja Askola.
Paloheimon ja Knuuttilan aloittaessa Vartijan kansilehden tunnussanat "kirkko kulttuuri yhteiskunta" muutettiin muotoon: "kulttuuri, kirkko, yhteiskunta".
1980-luvulla lehdessä onkin julkaistu entistä enemmän musiikkiin, elokuvaan ja kuvataiteisiin liittyviä artikkeleita ja kritiikkejä, samoin mm. Ulla Rantasen grafiikkaa, Outi Heiskasen eläinhahmoja sekä esimerkiksi Helena Anhavan, Rakel Liehun, Matti Paloheimon ja Anna-Maija Raittilan runoja, Leena Krohnin novelleja. Vartija laajentui taiteen kriitikosta myös taiteen foorumiksi.
1980-luvulla Vartijan toimituskuntaan kuuluivat mm. kirjailijat Jukka Pakkanen, Matti Paloheimo ja Eila Pennanen, taidegraafikko Ulla Rantanen ja arkkitehti Pentti Tuovinen.
Vuonna 1984 Lehden ohjaksiin tarttuivat uskonnonfilosofian dosentti ja Suomen akatemian tutkija Heikki Kirjavainen ja kirjeenvaihtaja Ansa Kirjavainen.
Vartijan täytettyä sata vuotta 1988 päätoimittajiksi ryhtyivät professori Heikki Räisänen sekä TK, toimittaja Martti Mäkisalo. Vuoden 2002 alusta Räisäsen tilalle tuli dos. Matti Myllykoski.
Yliopiston opettajien ja tutkijoiden panos Vartijan ohjaksissa vuodesta 1982 lähtien on luonnollisesti näkynyt myös lehden sisällössä etenkin kirjoitusten valikoitumisena. Monia Vartijan numeroita voi pitää tieteen popularisointina. Toisaalta Vartijan maine ja profiili jonkinlaisena toisinajattelun tai etsimisen forumina näkyy myös; perinteistä teologiaa ja kirkkopolitiikka haastavat tekstit eivät ole olleet harvinaisia. Kovin sovinnaisia ja varsinkaan fundamentalistisia kirjoituksia lehdelle ei useinkaan tarjota. Pääpaino on ollut teologiassa ja siinä eksegetiikassa, mutta näkyvästi ovat olleet esillä myös filosofia, uskontotiede sekä ihmis- ja yhteiskuntatieteet.

takaisin sivun alkuun