Eutanasian hyväksyminen ei ole helppo asia. Kuva: Freeimages.com.

Eutanasia – valta päättää kuolinhetki

Meillä oli viime kesään asti yhdeksän vuoden ajan aivan ihana koira, joka jouduttiin lopettamaan nisäkasvaimien takia. Kun Nekun taudista johtuva oireilu alkoi olla hälyttävää, soitin eläinlääkärille ja kysyin hänen mielipidettään asian suhteen. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että mahdollisimman nopeasti koira vain piikille, ettei se enempää turhaan kärsi ja ettei ehdi sattua mitään koiran lisääntyneen aggressiivisuuden vuoksi.

Meillä oli kuitenkin valta päättää itse, miten toimimme asian suhteen. Menemmekö tosissaan heti viemään rakkaan koiramme piikille, vai siirrämmekö seuraavaan viikkoon, jopa parin viikon tai kuukauden päähän?

Noudatimme kuitenkin eläinlääkärin suositusta ja veimme Nekun seuraavana päivänä lopetettavaksi, perheenjäsentemme ensin hyvästeltyä sen surumielin. Matka eläinlääkärille oli tuskallisen murheellinen, ihan järkyttävä.

Luopuminen ihanasta pitkäaikaisesta lemmikistä oli äärimmäisen kivuliasta, kuin olisi sydäntä raastettu irti rinnasta. Tuskaa lisäsi ihan valtavasti tietoisuus siitä, että minulla, meillä, oli valta päättää lemmikkimme kuolinhetki. Se oli ihan kamalaa.

Tuon omakohtaisen kokemukseni myötä, aiempi täysin myötämielinen suhtautumiseni eutanasiaa kohtaan on muuttunut. Ajattelen, että kannattaa tosi tarkkaan harkita, onko viisasta antaa kenenkään päättää toisen ihmisen kuolinhetkeä. Ainakaan ketään lääkäriä ei saa pakottaa tekemään sitä. Jos minun on vieläkin ahdistavaa ja vaikea ajatella oman päätökseni koiramme kohdalla, niin miten ahdistavaa vastaava päätös voi olla ihmishengen kohdalla?

"Onko viisasta antaa kenenkään päättää toisen ihmisen kuolinhetkeä?" Kuva: Freeimages.com.

”Onko viisasta antaa kenenkään päättää toisen ihmisen kuolinhetkeä?” Kuva: Freeimages.com.

Aiemmin olen puhunut myös siitä, että jos itse olen jossain vaiheessa parantumattomasti sairas, niin piuhat vain irti koneista, piikkiä kankkuun ja sillä selvä. Nyt en enää voi sälyttää sellaista asiaa kenenkään lääkärin ja läheisteni hartioille. Kidun mieluummin kuin annan jollekin syyllisyydentaakan loppuelämäkseen. Aivokuolema on eri asia, silloinhan on ihan turha pitää koneissa kun pääkopassa ei enää edes vihellä mukavasti, vaan on pelkkää tyhjää viivaa.

On tutkittu, jossain ja joskus, varmaan Amerikoissa, joissa aina tutkitaan asioita, että kipu ei ole se ainoa asia, miksi jotkut kuolevat toivovat eutanasiaa kohdallensa, vaan ihan muut asiat. Nykyään kivunlievitys on niin tehokasta, että vain harvat joutuvat kipujen takia kärsimään elämänsä loppumetreillä.

No mikäs siinä sitten niin kiikastaa, että sinne autuaammille metsästysmaille halutaan ennenaikaisesti? Nyt tunnustan, etten ole asiaan kovin perehtynyt ja menen perstuntumalla tästä eteenpäin.

Olen itse jo sen ikäinen, että sitä tulee mietittyä yhtä jos toistakin tässä elämässä tapahtuvaa, kuten kuolemaa. Toki olen sitä ennenkin miettinyt, oikeastaan jo pikkutytöstä asti, koska kuuluin vanhoillislestadiolaiseen uskonyhteisöön ja siellä puhuttiin paljonkin kuolemisesta. Joskus olen ollut elämässäni jopa niin väsynyt, että olen illat rukoillut Jumalaa ottamaan minut jo taivaan iki-iloon, missä ei ole murhetta ja väsymystä.

Nyt mietin sitä kuitenkin eri näkökulmasta. Pelkään eniten sitä, että en sairaana tai vanhana enää kykene huolehtimaan itsestäni ja olen toisten huolenpidon armoilla. Sellainen mahdollisuus ei tunnu minusta kivalta, en halua olla kenellekään riesana.

Lisäksi en halua näyttäytyä muiden silmissä ”alennustilassa”, jossa ei kyetä toimittamaan vessatarpeita, peseytymistä ja joudutaan päästämään muut, usein ihan vieraat ihmiset omalle henkilökohtaiselle ja intiimille alueelle. Se ei tunnu ollenkaan kivalta ajatukselta.

Miksi näin? Miksi en halua näyttää muille avuttomuuttani, särkyväisyyttäni, helposti puutteellisuuttani? Siksi, koska siihen minut on kasvatettu ja pelkäänpä, että olen kasvattanut myös omia lapsiani samaan muottiin. Mutta se on myös yleinen kasvatustapa varmaan ihan kaikkialla, vaikka varmasti siinä löytyy perhe- ja kulttuurikohtaisia erojakin.

Mutta siis jokaisesta lapsesta halutaan kasvattaa itsestään hyvin huolehtiva aikuinen. Miten muutenkaan? Siinä innostuksessa kuitenkin unohtuu helposti sellainen tärkeä seikka, että pitäisi saada olla myös heikko ja muiden armoilla ja että se ei ole huono asia ja väärin.

Epäilenpä, että mitä vahvemman yksilön ympäristö on yksilöstä halunnut, sitä vaikeampi myöhemmin on olla heikko.

Ensin pitää olla tosi pärjäävä ja itsestä hyvin huolehtiva ja sitten elämän ehtoolla, kun siihen ei enää kykene ei saa edes helpottavaa piikkiä kankkuun, jotta voisi paeta tilanteesta, jollaista on ikänsä kavahtanut ja taistellut sitä vastaan.

Ei se kipu, vaan se häpeä!

Vanhoillislestadiolaisuudessa puhuttiin usein siitä miten ihmistä ”riisutaan”. Sairastelut, koettelemukset ja vanhuuden pärjäämättömyys riisuu ihmisestä turhan kunnian, ylpeyden, itseriittoisuuden ja omavoimaisuuden. Riisuttu ihminen on pienen paikalla avuttomana ja voimattomana, kunnes Noutajat tulevat hakemaan hänet Taivaankotiin.

Entinen uskonyhteisöni opetti jäseniään samanaikaisesti vahvoiksi ja heikoiksi, mutta oman normituksensa mukaisesti. Piti juosta hyvä ”uskonkilvoitus”, vastustaa syntiä, kolmiliittoista vihollista omaa lihaa, sielunvihollista ja maailmaa. Uskovaisen luontaisesta heikkoudesta johtuen synti kuitenkin tarttui ja lankeemuksia tapahtui, mutta ne sai onnellisen visusti uskoa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Tuollainen alituinen epäonnistuminen yhteisön normiston kohdalla piti kyllä nöyrän paikalla.

Kaikessa olen niin huono, ihan kaikessa, en voi kehua itseäni mistään.

Itsensä uskovaisena huonoksi tunteva sai olla tuntemuksistaan onnellinen, sillä ne olivat merkkejä oikeasta uskosta. Siitä sitten se huonommuudentunto ja nöyrä vaatimattomuus levisivät elämän muihinkin osa-alueisiin; lähes mistään ei saanut tuntea onnistumisen iloa. Minun on vieläkin vaikea ottaa myönteistä palautetta saati kehuja vastaan, kun se on niin syntinen asia. Toisia sai kehua ja ylistää, mutta itseään ei saanut kokea hyväksi ja onnistuneeksi.

"Lähes mistään ei saanut tuntea onnistumisen iloa." Kuva: Freeimages.com.

”Lähes mistään ei saanut tuntea onnistumisen iloa.” Kuva: Freeimages.com.

Ei kun minä mietin tuota ihmisen riisumista. Termi on osuva ja hyvä. Ihminen, joka onnistuu kaikessa, ei kompuroi, kämmäile ulospäin näkyvästi, ei joudu muiden edessä riisutuksi. Onnistuminen ei kasvata nöyryyttä.

Ihminen rakentelee kulisseja elämässään. Kuka enempi, kuka vähempi, on myös sellaisia, jotka sitä eivät harrasta ollenkaan. He kykenevät olemaan avoimina ja läpinäkyvinä muiden edessä ilman ”rihman kiertämää”, suojavarustusta. Se johtunee aidosta hyvästä itsetunnosta. Kun tuntee itsensä läpikotaisin vahvuuksineen ja heikkouksineen ja hyväksyy ne, niitä ei ole tarvetta piilotella keneltäkään. Onko tällaisen ihmisen helpompi kohdata vanhuus?

Valmiiksi riisuttua ei tarvitse väkisin riisua.

Matolta jos lattialle tipahtaa, ei pahasti käy.

Kauniille rypyt ovat pahempi asia kuin vähemmän kauniille.

Mietin edelleenkin sitä, miksi minun oli niin vaikea kestää uskonyhteisöni ”riisumistilanteita”. Siksikö, kun yritin niin kovasti onnistua yhteisöni ihanteissa ja minun oli vaikea tunnustaa epäonnistumisiani, kun ne piti vielä ääneen kertoa jollekin ja pyytää anteeksi?

Vähän niin kuin vanhuksena pitäisi jollekin tunnustaa, että kakka on housuissa, voitko pestä takamukseni?

Anna anteeksi kiukutteluni.

Saanko tyytymättömyyttäni ja kaikkia syntejä anteeksi?

Olen niin väsynyt ja kaipaan evankeliumia, vieläkö saan uskoa?

Ihmisen, joka on hyväksytty heikkouksineen, eikä ole vaadittu vahvana olemista, on helppo tunnustaa ja näyttää heikkoutensa ja avuttomuutensa. Tällaiselle myös ripittäytymistilanteet ovat helppo ja elämään kuuluva normaali asia. Näin ainakin luulen. Itselleni ne olivat erityisen vaikeita tilanteita ahdistavan ilmapiirinsä ja ”riisumisvaatimuksen”, ”syntien” luettelemisen ja tunnustamisen takia.

Katsotaanpa mitä ne sinun housusi ovat oikein nyt syöneet. Ohhoh! No pestäänpä. Nyt olet puhdas, se siitä, unohdetaan koko juttu.

Pitäisikö meidän rummuttaa enempi avuttomuuden, epätäydellisyyden ja heikkouden kuin eutanasian puolesta?

Jos ”vaippakausi” jatkuisi jossakin muodossa ja joltakin osin läpi koko elämän, sairauden ja vanhuuden myötä se ei löisi niin kovaa ja armotta kasvoille.

 

Artikkelikuva: Freeimages.com.


Vuokko Ilola

Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


'Eutanasia – valta päättää kuolinhetki' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.