Elämä ja kohtalo

Alkoholi, tupakka ja berliininmunkki

Jos henkilö ottaa viikossa yhden alkoholiannoksen, onko se verrattavissa yhteen viikoittaiseen tupakkaan tai berliininmunkkiin? Vai saako yhteen alkoholiannokseen polttaa monta tupakkaa tai syödä useamman berliininmunkin, jotta voidaan puhua samasta terveysriskistä?

Haluan herätellä keskustelua alkoholin terveysriskistä kohtuukäytössä ja ilman kännäämistä ja myös kännäämisestä.

Kaikki nuo kolme mielihyvää tuottavaa tuotetta ovat terveysriskejä jatkuvasti nautittuna ja ilman niitä ihminen pysyy terveempänä ja myös pärjää hyvin; niitä ei ole siis pakko saada elääkseen.

Berliininmunkin sijalla voisi olla jokin muukin syötävä herkku, vaikka makeiset, hampurilainen, ranskikset tai pizza, mutta pitäydyn nyt tuohon munkkiin selkeyden vuoksi.

Tarkoitukseni on laittaa samalle viivalle niin sanottuja paheita, joihin aika moni maapallon asukas sortuu silloin tällöin, jotta alkoholin käyttöä voitaisiin tarkastella helpommin ymmärrettävästi ja ilman kiihkoa ja yksittäistä tuomitsemista paheiden joukossa.

Kysymyksiä

Voiko 10 berliininmunkkia tai vastaavaa muuta herkkuannosta viikoittain nauttiva henkilö osoittaa sormella ja tuomita parin saunakaljan tai viinilasin nauttivaa henkilöä paheelliseksi ja samalla hurskastella itsensä pyhimykseksi?

Voiko liioin tupakkaa säännöllisesti polttava tuomita silloin tällöin kaljaa juovan kaverinsa paheellisuuden ilmentymäksi sankan savunsa keskeltä?

Voiko vanhempi, joka mahdollistaa lapsensa ylensyönnin, tuomita naapurinmiestä siitä, että tämä juo viikoittaisen oluensa lastensa nähden?

Jos vertailuun ottaa mukaan myös väkivallan, kysymys voisi kuulua näin: Voiko henkiseen tai fyysiseen lähisuhdeväkivaltaan sortuva ihminen arvostella alkoholin kohtuukäyttäjää tai edes lastensa nähden kännäävää vanhempaa pahemmaksi itseänsä?

”Parempi känni ja viina kuin murhe ja piina.”

Jos alkoholia käyttää kohtuullisesti ilman ikäviä muutoksia käytöksessä ja olotilassa, mielestäni sitä voidaan verrata ihan mihin tahansa paheeseen, jossa on olemassa samantasoinen terveysriski. On ihan turha osoitella sormella henkilöä, joka käyttää alkoholia kohtuullisesti, jos omassa kädessä on berliininmunkin rasvaa, kuorrutetta ja hilloa, tai sormet ovat keltaiset nikotiinista.

No entäs sitten, kun mennään näissä kaikissa kolmessa paheessa korkean terveysriskin alueelle, voidaanko niitä sitten verrata toisiinsa?

Kaikki ovat varmaan samaa mieltä siitä, että jos henkilö on erakkona jossain erämaassa ja hän juo kännejä toisensa perään, että siitä nyt ei taida olla muuta vahinkoa kuin se, mitä hän aiheuttaa itselleen ja onko siihen mitään sanomista?

Mutta silloin kun henkilö asuu ihmisten ilmoilla, kännääminen useimmiten näkyy ja kuuluu myös muille ja myös siitä varmaan jokainen on samaa mieltä, että se ei ole kivaa nähtävää ja kuultavaa, vielä vähempi kohdattavaa.

Lisää viinaa, silmät liikkuu!

Lisää viinaa, silmät liikkuu!

 

En tunne ketään, jonka mielestä kännissä oleva ihminen on selväpäistä miellyttävämpi kohdata, poikkeuksen tässä saattaa tehdä toinen känniläinen. Oma känni ei tunnu toisen känniläisen seurassa niin pahalta kuin selväpäisen seurassa ja siksi känniläiset houkuttelevat myös muita kännäämään.
Sitä voisi verrata sellaiseen tilanteeseen, kun jollakin on isot housuissa, niin hänen on helpompi olla sellaisen seurassa, jolla on myös isot housuissa kuin sellaisen seurassa, jolla ei ole isoja eikä pieniä housuissa.

Känni ei ole pelkästään vastenmielinen tila kohdata hajuineen, puheineen ja jonkinasteisine alennustiloineen. Se on ikävää myös siksi, että kännissä ollessaan henkilö ei kykene kontrolloimaan puheitaan ja tekojaan, hän tekee sellaista, mitä ei selvin päin koskaan tekisi. Sellaista ei ole kiva katsella, kun itse selvin päin tietää henkilön huomisen häpeän kännäämisensä johdosta. Siksi esimerkiksi minä en näe mielelläni ketään ja etenkään tuttujani kännissä, jotta voin säästää heiltä tuon syvän häpeäntunteen. En toki muutenkaan näe mielelläni ihmisiä kännissä.

Pahin juttu kännäämisessä on tietenkin ensinnäkin se, että se on känniläiselle itselleen myrkytystila, joka johtaa pahimmillaan kuolemaan. Mutta se on erittäin ikävää ja tuhoisaa etenkin lähisuhteille. Jokainen selväpäinen ihminen kärsii suuresti läheisensä kännäämisestä ja erityisesti kännäävän vanhemman lapsen kehitys sekä tasapainoinen ja onnellinen aikuisuus on vaarassa mennä ihan mönkään.

Kännäämisen seuraamukset ovat niin vahingollisia, joskus jopa niin järkyttäviä ja pahoja, että sitä ei voi eikä saa millään akselilla pitää normaalina, hyväksyttynä, väistämättömänä asiana ihmiskunnassa. Kännäämistä ja kännäämiseen johtaneita syitä voi ymmärtää, mutta ei pitää normaalina asiana, jolle ei kannata mitään tehdä.

Sen eteen kannattaa tehdä kaikkensa.

Maapallo on ihan varmasti parempi paikka elää ilman kännäämistä.

Ihan samalla tavalla kuin aikoinaan alettiin rummuttaa savuttomuudesta, nyt pitäisi alkaa todella rummuttamaan kännittömyydestä.

Muistatko minun tavoin ajan, jolloin tupakkaa sai polttaa lähes joka paikassa ja vaikka sisällä lasten läsnä ollessa? Nyt asia tuntuu hurjalta, mutta silloin muistan, kuinka ällistyneitä ja paheksuvia ihmiset olivat siitä, että tupakanpolttoa alettiin rajoittaa.

Ihan samalla tavalla tulevaisuuden ihmiset saattavat olla kauhuissaan siitä, että kännääminen on nähty vielä 2000-luvulla niin normaalina ilmiönä Suomessa. Toivon, että niin käy. Kyllä kännääminen pitäisi saada niin marginaaliin kuin ikinä vain on mahdollista, siihen pitäisi tähdätä koko kansakunnan parviälyllään.

Joku selittelee ja puolustelee kännäämistään sillä, että se antaa rohkeutta puhua ja olla vapaasti. Voisiko sellaiseen olotilaan päästä mitenkään muuten? Terveellisemmin? Terapian avulla? Vaikka jokin nappi naamariin jutun luistamiseksi, sen sijaan että vedät kännit ja ystävä tai puoliso joutuu pistämään pyykkipojan nenäänsä, tuntemaan vastenmielisyyttä kohtaasi ja jos mitä moukkamaisuutta, jopa pahoinpitelyä toimestasi? Puhumattakaan lapsestasi, joka pelkää ja värjöttelee sängyssään unta saamatta, kun kuuntelee milloin vanhempi tulee kotiin ja onko miten kännissä ja alkaako riidellä toisen vanhemman kanssa.

Kännääminen saadaan kuulostamaan hienolta kun puhutaan biletyksestä, johon liittyy hauskat, fiksut ja filmaattiset biletysporukat rekvisiittoineen, ja näin luullaan hämättävän itseä ja muita siltä, että oikeasti kännipäissään tyritään, ollaan alennustilassa ja oksennetaan seuraavana päivänä pää pöntössä ja kärsitään monista muista vaivoista jonkin aikaa. Tarkkaan en tiedä, kun en ole kännännyt, sen myönnän, mutta ei ole halua kokeillakaan.

Biletys, baarijuomingit, ovat vain alkoholistien puistojuominkien esiaste jos sille ei tule jossakin vaiheessa loppua. Siinä voi baarin ikkunasta katsoa mahdollista tulevaisuuttaan puiston pusikkoon päin. Siksi se ei ole millään tasolla ihailtava asia, vaikka sille niin hieno sana on keksittykin.
Terveysriski, käytöshäiriöt, ulkonäkömuutokset, ihmissuhdeongelmat; niissä ei ole mitään hienoa ja ne liittyvät kännäämiseen, eli kännäämisessä ei ole oikeasti mitään hienoa ja ihailtavaa. Älä siis kännää, jos et itse kykene lopettamaan, hae apua.

”Sitten tiedät, että olen lopettanut tupakanpolton, kun näet kuolinilmoitukseni.”

Nyt siirryn aiheessa tupakkaan, ennen kuin iso kivenmurikka lentää ikkunani läpi näppäimistölleni.
Poltin nuorena satunnaisesti ja suurin osa kaveripiiristäni poltti. Poltan joskus nytkin, esimerkiksi jos kaverini polttaa, niin saatan pummata tupakan ja polttaa sen. Yhdellä pienellä lomamatkallani jopa ostin askin. Rakastan tupakanhajua, kun joku polttaa, ja tykkäisin polttaa itsekin, mutta vältän sitä terveydellisistä ja siitä syystä, että en halua tehdä sitä lasteni nähden. Kunhan eläkepäivät koittavat… No ei tosissaan. Mitenkään vähäinenkään tupakanpolttoni ei silti ole puolusteltavissa; se on myrkkyä ja se on pahe, josta kannattaa pysyä erossa.

Tupakanpoltossa on terveysriskin lisäksi myös mielialojen vaihtelun riski, joka rasittaa ennen kaikkea itseä, mutta myös läheisiä. Olo on parhainta kun on savua hampaissa ja siitä eteenpäin kun tupakan on tumpannut, alkaa hermostumisen kasvaminen aina seuraavaan henkoseen. Jopa joillakin työpaikoilla tupakoitsijoille sallitaan pidempiä taukoja, jotta he ehtivät vetää hermosavunsa ja pysyvät hyväntuulisina. Todellisuudessa he pääsisivät tupakasta johtuvasta hermostuneisuudesta kokonaan eroon tumppaamalla viimeisen kerran sen tupakan.

Tupakka tappaa!

Tupakka tappaa!

Tupakoivan hengitys haisee kamalalle, hänen äänensä menee vähitellen tärviölle, hän yskii epämiellyttävästi, hampaat saattavat kellastua, iho huononee ja niin edelleen, mutta ehkä tupakoinnin vakavin seuraamus keuhkosyövän ja kuoleman jälkeen on keuhkoahtaumatauti, jolloin pitää turvautua lopulta happipulloihin.

Luonnollisesti, mitä enemmän tupakoinnin ikäviä seuraamuksia on lievistä suuriin, sillä on vaikutusta lähipiiriin monella eri tavalla etenkin jos kyseessä on perheen vanhempi. Lapsi tarvitsee jaksavan aikuisen ja tupakoimattomana jaksaa paremmin kuin tupakoivana silloin kun tupakoinnin vakavat seuraamukset ovat läsnä ja totta.

Läheisten alistaminen tupakansavulle jatkuvalla syötöllä on yksinkertaisesti väärin.

”Lihavat on leppoisia.”

Seuraavaksi berliininmunkkiin, joka on itselleni näistä kolmesta ”herkusta” se pahin kompastuskivi. Minulle taivas merkitsisi herkuttelua ilman ylipainon vaaraa.

Pullaa, pullaa
aina vain pullaa.
Aamulla pullaa,
päivällä pullaa,
illalla pullaa ja taas tullessaan pulla huutaa: täältä tullaan ja vastaan: tule vaan!

Mielitekojen täyttäminen on itsensä viihdyttämistä ja lääkitsemistä. Jotkut mieliteot ovat terveellisiä, eikä niistä puhutakaan sen enempäänsä, koska ne eivät aiheuta ongelmia, mutta silloin kun puhutaan vahingollisista mieliteoista, puhutaan paheista.

Tekeekö mieli?

Tekeekö mieli?

Näin kyökkipsykologina mietin, että onkohan olemassakaan ihmistä, jota ei jonkin sortin pahe vaivaisi. Ja edelleen mietin, että jos satasella kykenee välttämään kaikki paheet, niin aiheutuuko siitä sitten kaikessa tiukkapipoisuudessaan niin pahaa ankaruudesta johtuvaa stressiä, että sydän rasittuu jo siitä. En tiedä. Mutta sen olen havainnut, että kaikenlainen mustavalkoisuus ja ääriajattelu on useimmiten huonoa. Jos ei muuta, niin se voi vaikeuttaa ihmissuhteita.

Mutta pullaan. Osaan leipoa niin hyvää pullaa, että söisin sitä ihan järkyttäviä määriä, jos sitä vain olisi meillä jossain. Siksi en yksinkertaisesti leivo. En halua täyttää hillitöntä pullahimoani, koska joutuisin sen jälkeen luopumaan niin monesta kivasta jutusta ja saisin paljon vaivoja osakseni.
Pahin skenaarioni on aiheeseen liittyen eräästä tv-ohjelmasta, jossa vahvasti ylipainoinen perheenäiti omisti hänen läheistensä nimeämän ”lösähdystuolin”. Se oli iso nojatuoli, johon ohjelman päähenkilö lösähti yöunien ja aamutoimien jälkeen koko päiväksi istumaan ja katsomaan telkkaria, samalla kun söi herkkuja. Kun tuo nainen lähti mukaan laihdutusohjelmaan, joka televisioitiin, lapset halusivat ensitöikseen polttaa tuon tuolin. Yritän säästää lapsiltani sellaisen vaivan pitämällä pullat kaukana itsestäni. Se on usein vaikeaa.

Hillitsen pullanhimoani vähemmän himoittavilla tuotteilla, joidenka määrää kykenen helpommin hillitsemään. Saman voisi tehdä viinahimoinen vähentämällä pullonsa sisällön pienemmillä alkoholiprosenteilla tai tupakoitsija sähkötupakalla, joka sekään ei ihan terveellistä ole.

Onko ylensyönnin suurin vahinko tuollainen läheisiinkin jo vahvasti vaikuttava ”lösähdystuoli” ilmiö? Siinähän perheen vanhempana ei kykene enää huolehtimaan kunnolla edes itsestä, saati perheestä, jopa päinvastoin; koko perhe huolehtii ylipainoisesta vanhemmastaan lopulta ja tilanne alkaa olla jo ilmiö nimeltä ”virtahepo olohuoneessa”, sanan todellisessa merkityksessä. Voin kuvitella muiden perheenjäsenten epätoivon tunteen, heidän todistaessa päivät pääksytysten ahmimista ahmimisen perään. Ymmärrettävää on tuollaisessa tilanteessa myös se, että puoliso ottaa ja lähtee, kun ei jaksa enää katsoa yhä paisahtavaa ongelmaa enää.

Silloin kun mikä tahansa ongelma paisuu isoksi eikä sille ole luvassa parannusta tai helpotusta, siihen voi lähipiiri väsähtää toden teolla.

Liikalihavuuden ollessa kyseessä silloin kun puhutaan jo huomattavasta terveysriskistä, sen vaikutus lähipiiriin on huomattava ja heidän huolensa asiasta suuri ja aiheellinen. Mutta myös vähän alemman tason ylipainon terveysriski vaikuttaa lähipiiriin, eli se ei ole pelkästään oma asia.

Muistan kun painoin jossakin vaiheessa karvan vaille sata kiloa, miten työlästä kaikki liikkuminen ja kyykkiminen oli ja kuinka helposti väsyin jo pienestä ponnistamisesta ja niin edelleen. Se aiheutti jo itsessään huonotuulisuutta ja myös itsetunto kärsi vaikuttaen kotini ilmapiiriin, jolloin myös läheiseni kärsivät. Huonovointisuuttani ja masentuneisuuttani olisi voinut selitellä muilla syillä, mutta kummasti olo parani, itsetunto koheni ja masennus hälveni pelkästään jo kilojen tippumisen myötä, vaikka kaikki ongelmat eivät sillä ratkenneetkaan.

Omaan ulkonäköönsä tyytyväinen tai tyytymätön ihminen heijastaa oloansa usein ympäristöönsä, näin ainakin minun kohdallani ja niin olen kuullut myös muiden saman kokeneiden asiasta kertovan.

Ylipainoa ei voi verrata muihin ulkonäköasioihin, kuten nenänmuotoon, jalkaterän mittaan, kasvojenmalliin tai hiustenmäärään, koska se on itse aiheutettu ulkonäköseikka. Eli en näe hyvänä sitä, että ylipainoinen vaatii itselleen muilta varauksetonta hyväksyntää ongelmastaan huolimatta, koska ylipaino ei ole normaalia eikä sitä sellaisena saa pitääkään, koska se on terveysriski ja pahimmillaan myös ongelma lähisuhteille.

Maapallon asukkaista kohta suurin osa on huomattavasti ylipainoisia, ja jos oltaisiin sadussa, kohta koko maapallo posahtaisi ihmisten suuren painon alla rikki ja ihmiset jäisivät leijumaan avaruuteen niin kauaksi aikaa, kunnes laihtuisivat ja pääsisivät laskeutumaan uudelle planeetalle, kunnes taas poksauttaisivat sen suuren ja hillittömän suuvärkkinsä tähden.

Niin alkoholin ja tupakan liikakäytöstä kuin myös liikasyömisestä pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä ja ikävillä seuraamuksilla. Sille ei voi mitään, että sinä ja minä syyllistymme ja ahdistumme niistä puhuttaessa, paheet ovat paheita ja niiden seuraamukset eivät ole hyviä ja mukavia, niitä on ihan turha selitellä parhain päin.

Kirjoitukseni ei ole suunnattu erityisesti kenellekään yksittäiselle ihmiselle, vaan ihan kaikille, jotka tämän lukevat, sillä asia koskee jollakin tavalla meitä kaikkia. Sain ajatuksen kirjoitukseen muualla aiheesta käydyistä keskusteluista, joihin osallistuin.

Miten saataisiin asiasta aikaiseksi hyvä keskustelu, joka johtaisi ”herätykseen” paheiden maailmassa?
Sitä ei pidä hyväksyä, että terveysriskistä tulee normaali asia ihmisten mielissä. Normaali tarkoittaa alkoholin yhteydessä yleisesti hyväksyttyä tilannetta.

Maapallolla on niin paljon viisautta olemassaan, että eikö nyt suurella parviälyllä saataisi paheenkurimuksia poissa päiväjärjestyksestä tai ainakin marginaali-ilmiöksi normaaliasian sijasta?
Uskon sitten asiassa tapahtuvan parannusta, kun paheita lakataan ihannoimasta, niitä ei verhota hienoilla sanoilla ja makeilla fiiliksillä ja tueta niitä komiikalla ja vitsailuilla, vaikka ne keventävätkin ilmapiiriä niiden ympärillä, sillä niiden tarkoitus on myös vesittää ongelmia.

Myös tietynlainen asenne paheita kohtaan on vain hämäysyritystä ongelmia kohtaan.
Tosimies ryyppää silloin tällöin ja jos ei ryyppää, on pelokas uivelo.
Menevä ja villi nainen bilettää joskus ja jos ei biletä, on arka nynneröinen.
Retee tyyppi pistelee pullan tai kaksi tuosta vaan ja jos ei pistele, on kuivakka terveysintoilija.
Ethän nyt vain halua olla uivelo, nynnerö tai terveysintoilija?

Kannattaisi haluta.


Vuokko Ilola

Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


'Alkoholi, tupakka ja berliininmunkki' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 15.8.2017 @ 12.42 Markku Hirn

    Ovatko kaikki, jotka eivät ole yhtämieltä Vuokon kirjoituksen kanssa moraalisesti horjuvia? Sekä tupakalla, Berliinin munkilla ja alkoholilla on muitakin funktioita kun nautinto. Tämä on ymmärrettävä, jotta ei terveyden nimissä tule moralistiksi. Kun saarnataan terveyttä ,niin moralisointi on hyvin lähellä. Tällöin ei ymmäretä niitä puutostiloja joihin ruoka,juoma ja tupakka ovat lääkkeenä.

    Todelliselle nikotinistille , niinkuin, ylensyöjälle ja alkoholistille ongelmana ei ole tupakointi tai syöminen tai ryyppääminen, vaan se että tarvittessa ei ole tarvittavaa ruokaa, tupakkaa tai alkoholia. Ruuan ja savukkeiden antama täyteläisyyden tunne täytää minässä olevan aukon joka tyydyttämättä jättäminen luo ahdistusta ja levottomuutta.
    Alkoholi on eriasia. Alkoholi auttaa pääsemään minän vankilasta, ikuisesta köyhästä todellisuudesta kiinnipitämisestä. Humalatila on tila, jossa minän rajat ovat lionneet ja luo kvasimystisen elämyksen rajattomuudessaan. Humalassaolijalle tila on, sen seurauksista huolimatta, hänen olemisensa ihannetila. Sama huumeitten käyttäjillä.

    Terveyden esilläpitäminen vaihtoehtona ei pahemmin pure . Vaaditaan todellinen ”herätykseen” tuleminen jotta asianomainen jaksaa läpikäydä vieroituksen ja kestää siihen liityvän kärsimyksen. Palkkio tupakoimattomuudesta, alkoholista vaapaan olemisesta ja kohtuullisesta syömisestä tulee vasta jälkeenpäin. Normaalisti se tie on täynnä kuoppia ja lankeemuuksia ennenkuin se onnistuu. Syynä on se että terveyden antimet ovat jotakin muuta kuin se mitä paras kaveri tupakan, ruuan ja alkoholin muodossa antavat.

    Yleensä ylensyöjät, tupakoitsijat ja alkoholistit ovat hyvin tietoisia elämäntapansa vaaroista ,ei synnin saarnaaminen synniksi ole mikään uutinen heille, päinvastoin, he kärsivät synneistään mutta ovat voimattomia taistelemaan niitä vastaan.

    Olemme kuitenkin päässeet aika pitkälle tupakan suhteen. Sen käyttö on radikaalisti vähentynyt. Ongelma on siinä, että se vetää edelleenkin vähemmän koulutetuja ja varsinkin nuoria tyttöjä puoleensa ollen eräänlainen luokka merkki. Alkoholi käyttäytyminen on hieman muuttunut ihmisten siirtyessä väkevistä viineihin ja olueihin. Ruuan liikakulutus on se uusin synti josta saarnataan parannusta. Vielä ei tiedetä mihin ollaan menossa koska samanaikaisesti on olemassa paralelli ruokakulttuuri johon törmää kyllästymiseen asti.

    Tupakan , alkoholin ja ruuanaiheuttamia sairauksia kutsutaa elintapasairauksiksi. Näin on mutta tällaisten ilmiöiden olemassaolo on myöskin oire siitä ettäon olemassa epäviihtyvyyttä kulttuurissamme jota yritämme lääkitä parhaamme mukaan. Nuo oireet ovat henkilökohtaisen paratiisitilan tavoittelua ja kaipuuta pois langeneesta maailmasta joka ei tarjoa sitä mitä sielumme kaipaa.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.